{ Arkisto } 2018

19.1.2018
23:42

Muuton jälkeiset pikakuulumiset

Huh heijaa, onpas ollut aikamoista haipakkaa tässä viime viikot! Huomenna tulee tasan kaksi viikkoa muutosta kaupungista maalle, pienestä kerrostalokaksiosta melkein sata neliötä isompaan omakotitaloon. Tässä välissä olemme muuttolaatikoiden purkamisen ja tavaroiden paikoilleen järjestelemisen lisäksi ehtineet selvitellä kaikenmoisia omakotitaloasujan kommervenkkejä (mm. erilaiset sähkö-, jätehuolto- ym. sopimukset) sekä järjestää esikoisemme 3-vuotissynttärijuhlat. Kekkerit olivat muuttolauantaista viikon kuluttua ja on myönnettävä, että meidän tavaramäärällä ei siinä välissä pahemmin ollut aikaa istahtaa aloilleen! Ja voin myös todeta heti perään, että todellakin noista romppeista voisi taas karsia osan ihan rankalla kädellä. Mitä järkeä oikeasti säilyttää sellaista, mitä tarvitsee ani harvoin? Meillä oli osa tavaroista sen 5 kk muuttolaatikoissa mun kotikotona eikä niistä suurinta osaa kaivannut lainkaan.

Pikkukaksion joulupuu, päivitetty versio

Uudesta kodista mulla ei vielä ole mitään kuvamateriaalia jakaa, mutta luonnoksista löytyi joulunpyhinä otettu kuva väliaikaiskotimme joulupuun päivitetystä versiosta. Männyn katveeseen löysivät tiensä vielä ennen koristeiden poislaittoa kuopuksen joululahjaksi saama robottikoriste sekä kaksi mummini askartelemaa paperikuusta, joita oli pöytäkoristeena lastemme pikkuserkun ristiäisissä joulun alla. Että näin simppeliksi joulumäntyajatukseni sitten lopulta jalostui… ;) Ihan hullua muuten ajatella, että ensi jouluna voidaan vihdoin viettää joulu omassa kodissa! Mahtuu kunnon kuusi eikä ole pulaa ikkunoista, johon ripustaa jouluvaloja. Ja pihallekin saa miettiä pimeän ajan lisävalaistusta, oijoi. Äiti ehti jo ostaa meille parit ulkovalosarjat jostain alehyllystä, kun sai mukavaan hintaan. Ensi syksyä odotellessa siis, tai no ehkä mä jotain ripustan tällekin talvelle, kun ei pimeys ihan vielä ole loppumassa.

Vaneritähti saatu blogin kautta.

3.1.2018
23:43

Kahden äiti

Tässä on nyt reilu kolme kuukautta eletty nelihenkisenä perheenä ja voin todeta, että yllättävän hyvin on mennyt. Voisi ehkä jopa sanoa todella hyvin siihen nähden, että olemme nämä kuukaudet asuneet 40 neliön kaksiossa, ilman kunnon parveketta, neljännessä kerroksessa hissin ollessa kokoa minimaalinen. Kohta toki arki muuttuu ihan toiseksi muuttaessamme omakotitaloon ja pois kaupungista, mutta tähän asti elo kahden lapsen kanssa on sujunut kaikin puolin mukavasti.

Vauvan käsittely on luonnollisesti ollut helpompaa kuin ekalla kerralla, tietysti kun en esikoisen aikaan ollut niin pienten vauvojen kanssa ollut paljoakaan tekemisissä. Itse asiassa toisen lapsen kohdalla olen havahtunut välillä siihen, että häntä käsittelee varsin huolettomasti ja sitten vasta muistaa, että niin eihän se vauva olekaan kovin iso vielä! Paljon varmasti vaikuttaa myös esikoiseen verrattuna paljon jäntevämpi vauva, jota ei ole tarvinnut käsitellä niin yltiövarovaisesti edes alussa. Mähän nyyhkin varmaan jo ekan kuukauden jälkeen mihin mun pikkuvauva oikein katosi, heh.

Imetyksen suhteen on tavallaan ollut helpompaa, lähinnä siltä osin että nyt mulla oli heti alkuun paljon enemmän tietoa asioista. Kaikki se tietotaito ei silti poistanut imetyksen mukanaan tuomia kipuja enkä edelleenkään tiedä, onko meidän molemmilla lapsilla ollut alkuun jotenkin tosi huono imuote vai olenko mä vaan liian herkkis, kun kummallakin kerralla ekat kolme kuukautta on ollut enemmän tai vähemmän kivuliasta. Yleensä enemmän. Ja just kun noin 10 viikon hampaat irvessä imettämisen jälkeen kivut näyttivät jääneen taakse niin zädääm: kuopus päätti pykätä ekat hampaansa läpi. Kaikkiaan olen kuitenkin tyytyväinen tähänastiseen imetystaipaleeseemme ja erittäin onnellinen siitä, että se on toisellakin kerralla onnistunut eikä ole ollut tarvetta lähteä pullorumbaan.

Sisarukset

Se on hassua miten synnytyksen jälkeen kun vanhemman lapsen näkee ensimmäisen kerran, on hän yhtäkkiä kasvanut ai-van valtavasti. Siis ihan kuin olisi täysin eri lapsi! Kun sitten elo tuoreen pikkusisaruksen kanssa ottaa ensihaparointejaan, tahtoo välillä vähän unohtaa, että se alle 3-vuotias esikoinenkin on oikeasti vielä aika pieni. Ja vaikka hän useimmiten osaa hienosti pukea itse tai mennä reippaasti jumppaan, tulee taatusti tilanteita jolloin asiat eivät sujukaan yhtä sutjakkaasti – ja toisinaan ihan vain siksi, että isosiskokin tahtoo huomiota.

Esikoinen ei missään vaiheessa ole ollut mustasukkainen vauvasta, vaan on alusta asti ollut hellä ja ystävällinen pikkuveljeä kohtaan. Sen sijaan meitä vanhempia kohtaan tytön käytös oli ensimmäiset viikot aika hirveää… Kaikki kehoitukset/pyynnöt/käskyt menivät kuuroille korville ja koko ajan piti kiukutella jostain, välillä tempaista jotkut älyttömät kilaritkin ihan jostain pikkuasiasta. Vaikka käytös on sinänsä hyvin ymmärrettävää – neuvolassa terkkari vertasi tilannetta siihen, että puoliso toisi yhtäkkiä kotiin toisen kumppanin – niin kyllä muutaman päivän jälkeen alkoi epäilyttää, millaiseksi elämä oikein menisi, jos sama meininki jatkuu pitkään. Onneksi loputtomalta tuntuva kiukkuaminen rauhoittui muutamassa viikossa normaalin uhmakäytöksen tasolle, joten meidän vanhempienkin riekaloituvat hermot saavat välillä vähän lepoa.

Syksyä helpotti paljon se, että esikoinen jatkoi tutussa päiväkodissa osa-aikaisesti. Tyttö sai välillä päiviinsä kiinnostavaa ja monipuolista aktiviteettia, jollaista mun olisi käytännössä mahdoton järjestää kotona vauva tissillä/kantorepussa. Koen myös reiluksi pikkusisarusta kohtaan sen, että toisinaan hänellä on oikeus olla ainoa huomion vaatija eikä aina tarvitse odottaa samalla tavalla kuin silloin, kun esikoinen on siinä ja mulla on hänen kanssa jotain kesken. Muuton jälkeiset kuviot ovat vielä auki eikä esikoiselle ole mitään päiväkoti- tai kerhopaikkaa, mutta eiköhän kaikki järjesty ajallaan. Joka tapauksessa uskon elämän omakotitalossa maalla olevan sen verran erilaista verrattuna kaupunkieloon kerrostalossa, ettei välttämättä ole pahaksi vaikkei mitään vielä nyt kevääksi saataisi.

Tuplarattaat

Kotoa lähteminen on aikamoinen rumba, kun pitää saada hoidettua niin vauva kuin esikoinenkin lähtökuntoon – ja toki myös itsensä siinä sivussa. Esikoinen osaa kyllä pukea haalarin itse ym., mutta kotona asia tuntuu olevan jotenkin paljon vaikeampaa kuin vaikka tarhassa. Ja kun kerran tuollaisesta tahtoikäisestä on kyse, joskus harvoin homma menee oikein nätisti putkeen, mutta useimmiten pitää auttaa aivan kaikessa. Tavallista on sekin, että eteiseen päästyä lapsi yhtäkkiä singahtaakin haalarin äärestä sohvalle ja nauraa kiljahtelee mennessään… On muuten ihan muutaman kerran tullut käytettyä tuota pyhää kolminaisuutta uhkailu-lahjonta-kiristys.

Liikkuminen vauvan ja taaperon kanssa sen sijaan ei ole ollut mikään ongelma. Meillä on tupliksi muuntuvat Bugaboo Donkey -rattaat, joskin tuo tuplaominaisuus on ollut käytössä paljon vähemmän mitä etukäteen kuvittelin. Bugaboon oma seisomalauta penkillä taas olikin huippuhankinta! Hyvin usein jos tyttö saa itse päättää laudalle vai rattaisiin, vastaus on epäröimättä laudalle. Busseissa matkaaminen on kyllä ollut kätevää kapeammilla vaunuilla ja lisäksi kotitalon hissi on niin pieni, että Donkeyt pitää joka tapauksessa olla monona. Niin ja kellarin ovi on vielä sitäkin kapeampi, eli tuplakäytössä on ensin rullattava rattaat monona ulos ovesta ja vasta pihalla leventää tupliksi. Aikamoista säätämistä siis, mutta mitkään muut vierekkäiset tuplat eivät olisi tuosta ovesta edes mahtuneet ja peräkkäisissä taas olisi hyvin todennäköisesti tullut pituuden puolesta hissin syvyys vastaan. Ei nuo Aasit mikään huono hankinta olleet, ovat pelastaneet mut mm. kun esikoinen oli kipeä eikä jaksanut kävellä edes ulos ja lääkäriin oli päästävä (miehen ollessa töissä, luonnollisesti). Ei muuta kuin rattaat likka kyydissä hissiin ja itse siihen viereen niin, että pidin vauvaa kopassa rattaiden yläpuolella. Kellarissa koppa hetkeksi lattialle, rattaat pihalle, koppa sen jälkeen myös ulos, levennys tupliksi ja vauva kopassaan kyytiin. Huhheijaa mutta lekuriin selvittiin!

Se mun on myönnettävä, että varsinaisia vaunulenkkejä olen tehnyt todella vähän. Olisinkohan jopa kerran lähtenyt iltasella kävelemään vauvan kanssa ihan huvikseni, muuten vaunuilla liikkuminen on ollut siirtymistä paikasta A paikkaan B tai kaupassa/postissa käymistä. Osittain lenkkeilylaiskuus johtuu varmastikin siitä veivaamisen määrästä, että ylipäänsä selviytyy pihalle asti, joten on mielenkiintoista nähdä innostunko enemmän tekemään vaunulenkkejä sitten jatkossa, kun ulos pääsee vain oven avaamalla.

Eilisen kantojuhta, kyllä Aasit jaksaa! 💪🏻 #bugaboo #bugaboodonkey #bugaboodonkeymono #bugaboodonkeydiesel #bugaboocomfortwheeledboard #stroller #strollerobsession #lastenvaunuhullut #vaunuhullu #babyplushoorn #shopping #kids #mydaughter #gugguukidsfashion #molokids #latergram

Autolla matkustaminen on muuttunut tietysti myös, ihan jo siinä että auto on nykyään farmarimallia. Esikoinen ei onneksi ole kovin sinkoilevaa sorttia, niin autoon pakkautuminen on yleisesti ottaen sujunut ilman suurempia kommelluksia. Ylipäänsä helpottaa paljon, että kaupungissakin voimme kävellä sisältä autolle ilman että tyttöä tarvitsee välttämättä edes pitää kädestä, vaan hän osaa kulkea nätisti vierellä ja pitää tarvittaessa kaukalosta/rattaista kiinni. Tilaa viidennelle kyytiläiselle ei autossa oikein enää ole, sillä esikoisen istuin sekä vauvan kaukalo telakoineen vievät Civicin takapenkillä sen verran reilusti tilaa, että kovin herkästi ei sinne väliin lähde ketään tunkemaan (eikä taitaisi kukaan edes tuolla turvalaitekombolla väliin mahtua).

Nukkuminen ei ole esikoisen kanssa ollut koskaan mikään helppo nakki, joten toisella kerralla osasi jo varautua, ettei meille tule vauvaa joka nukkuu parin kuukauden iässä täysiä öitä jne. Eikä poika sellaisia siis nuku vieläkään, vaikka vauvaryhmässä monien syyskuiset vetelevät öisin unta palloon 8 h tai jopa enemmän. Yhden (!) kerran kuopus on tähän mennessä nukkunut 6 h putkeen, muuten on menty pääasiassa max. 3-4 h unipätkillä. Ja sehän toki on sanomattakin selvää, että silloin harvoin kun vauva oikeasti nukkuu pidemmän pätkän, niin eiköhän esikoinen ole joko kipeänä tai sitten näkee painajaisia tms. ja herää itkien useamman kertaa. :D Alkuun öiden katkonaisuus oli todella raskasta ja olen vahvasti sitä mieltä, ettei toisen lapsen kohdalla tule enää sellaista hormonipiikkiä, jonka avulla jaksaa viikkotolkulla ihan minimaalisilla unilla. Kuitenkin nyt 3 kk jälkeen väsymys on taas ollut vähäisempää, vaikken edelleenkään nuku kovin pitkiä pätkiä – en sitten tiedä onko katkonaisuuteen ehkä jotenkin tottunut.

Puuhääpäivä
Joulun alla vietimme puuhääpäivää (aiemmat hääpäiväkuvat: keramiikka, nahka, pumpuli, paperi + vihkimispäivä).

Se mikä kahden pienen lapsen kanssa on tuntunut rankalta on se tunne, että koko ajan joku odottaa multa jotain – ja jos ei lapset niin vähintäänkin kissa. Kun vauva nukahtaa, tahtoo esikoinen sitä tai tätä tai tuota. Illalla kun vihdoin molemmat lapset ehkä jopa nukkuvat ja saan hetken huokaistua, niin eiköhän Barbi ole salamana pyörimässä ympärillä. Useimmiten ei haittaa, vaikka kissa parkkeeraa itsensä mun syliin sekunnissa laskettuani hanurini tuoliin, mutta varsinkin niinä päivinä kun lapset ovat tarvinneet jotenkin erikoisen paljon syliä ja huomiota, tulee illalla fiilis että enkö mä hemmetti saisi edes hetken olla ihan vain itsekseni… Onneksi Barbsulle kelpaa monesti miehenkin syli, jos mulla on päivän läheisyyskiintiö niin sanotusti täynnä.

Oma aika on luonnollisesti ollut hivenen kortilla sitten vauvan syntymän, mikä yleensä näkyy siinä etten illalla malta mennä nukkumaan vaan valvon aivan liian pitkään (ja niin tekee mieskin). Ekoina viikkoina oli ihanaa, kun sai molemmat lapset nukkumaan päivällä samaan aikaan ja ehti hetkeksi istahtaa ihan rauhassa teekupposen kera, mutta sitten tuli se kauhulla odottamani hetki, kun esikoinen päätti lopettaa päiväunien nukkumisen kotona. Nyt hän tosin menee sentään vähän aikaisemmin nukkumaan illalla, joten hyvällä tuurilla illan oma aika voi alkaa jo yhdeksän jälkeen. Sen olen huomannut, että kummallekin meistä vanhemmista sellainen oma rauhoittuminen on edelleen tosi tärkeää ja ilman sitä pinna kiristyy turhan helposti.

Ehkä suurin kysymysmerkki ennen kuopuksen syntymää oli se, miten muka osaisi rakastaa jotakuta toista yhtä paljon kuin esikoista. Yllätyksekseni rakkauden määrä kuopusta kohtaan on ollut ihan valtava eikä silti mitenkään ole esikoiselta pois, päinvastoin rakkaus häneenkin on tietyllä tavalla syventynyt. Olen monta kertaa huokaillut miten mieletöntä on, että olemme saaneet kaksi lasta – ja mikä hulluinta, en haluaisi ajatella tämän syyskuisen olevan viimeinen vauvani. Mutta aika näyttäköön onko perheemme tässä vai ei, nyt on hyvä näin. ♥

Scroll Up