12.6.2008
22:32

Got Carried away

Sex and the City Kävin vihdoin katsomassa Sex and the City -elokuvan, ihan viihdyttävä kahden ja puolen tunnin paketti. Mua leffat onnistuvat harvoin itkettämään (poikkeuksena Leijonakuningas), mutta tällä kertaa kyyneleet kävivät polttelemassa silmänurkkia. Pätkässä kun oli joitakin kohtauksia, jotka tuntuivat olevan heijastumia omasta elämästäni.

Sex and the City nostatti mieleen yhden kysymyksen: luovutinko mä edellisessä suhteessa liian helposti? Olisinko mä voinut tehdä jotain toisin, ettei mun olisi tarvinnut lähteä? Tiedän, ettei mun päätös ollut mikään hetkellinen mielenhäiriö, mutta silti asia mietityttää. Välillä pelottaa aivan mielettömästi ajatus, että se olisikin ollut elämäni rakkaus, jonka olen nyt lopullisesti menettänyt… Samanlaisia ajatuksia on pyörinyt päässä erosta lähtien ja välillä olo on ollut todella toivoton ja turhautunut, kun ei ole ollut mitään tehtävissä asioiden korjaamiseksi. Tässä on ero elokuvien ja tosielämän välillä – elokuvissa virheiden korjaaminen on mahdollista, elävässä elämässä niiden kanssa vain on opittava elämään.

Jos jätetään huomioimatta Sex and the City -leffan herättämät ajatukset ja tunteet, se oli hyvin paljon mitä odotinkin: rakkautta, ystävyyttä ja upeita tyylejä. Osa asuista kieltämättä ihmetytti, lähinnä “mikä ihme tuo on olevinaan” -tyyliin, mutta enemmän naikkosten yllä näkyi ihania kokonaisuuksia. Aika perus-Sinkkistä siis.

(Leffajuliste: AllMoviePhoto.com)

10.6.2008
19:41

Ikäkriiseilyä vai parisuhdepohdintaa?

The Kooks – Konk [2008]

Mihin päivät oikein katoavat?! Aika tuntuu kiitävän hirmuista vauhtia eteenpäin ilman, että sitä oikein edes ehtii tajuta. Viime vuonna kesän häviäminen johonkin oli ihan ymmärrettävää, kun oli täysin erilainen elämäntilanne, mutta tänä kesänä en kyllä pysty käsittämään. Mä en tee oikein muuta kuin jumita yksikseni, välillä käyn treenaamassa ja siskon luona telkkaria katsomassa sekä kotikotona. Siviiliaamutkin sen kun vähenevät, tänään jäljellä enää 27 aamua. Tässähän alkaa pikku hiljaa jännitys nostaa päätään. ;)

Gerberauni

Näin syntymäpäivän kynnyksellä (täytän siis sunnuntaina vuosia) sitä tuntee väistämättä itsensä niin kovin vanhaksi. Lähinnä iän karttumisen huomaa siitä, että samaa ikäluokkaa olevat alkavat perustaa yhteisiä koteja sekä lisääntyä. Omalla kohdalla se tuntuu vielä todella kaukaiselta! Huolimatta pian mittariin pamahtavasta 24 ikävuodesta mä koen joissain asioissa olevani ihan samanlainen kuin alle kaksikymppisenäkin.

Gerberauni

Iso osa samanikäisistä seurustelee, monet asuvat avoliitossa, jotkut ovat ehkä naimisissakin jo. Mä en parhaalla tahdollanikaan pysty kuvittelemaan itseäni mihinkään edellä mainituista, lähinnä edellisen suhteen seurauksena. Vastoin kaikkia luulojani viime keväänä mun elämässä loksahti tietyt palaset kohdalleen ja löysin itseni avoliitosta vain kuukauden seurustelun jälkeen. Olin niin rakastunut ja onnellinen, ettei mikään olisi saanut mun maailmaa järkkymään. Jossain vaiheessa kuitenkin alkoi ahdistaa, tuntui kuin en olisi saanut hengitettyä vapaasti. Lopulta mulla ei enää ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä.

Gerberauni

Olen useasti pohtinut, missä oikein meni pieleen. Enkö vain ollut valmis jakamaan elämääni toisen kanssa? Oliko ihminen ehkä “väärä” mulle? Ei se kuitenkaan täysin väärä voinut olla, koska uskalsin tapojeni vastaisesti heittäytyä täysillä suhteeseen. Ensimmäiset kuukaudet tuntuivat lähes täydellisiltä, etten oikein vieläkään voi käsittää, miten asiat lopulta menivät niin kuin ne menivät. Jos mä en onnistunut siinä suhteessa, voinko ikinä onnistua missään muussakaan? On vaikea uskoa, että mua odottaisi jossain jotakin vielä parempaa.

Hulluinta varmasti on se, miten hankalaa mun on ollut päästää irti menneistä. Huolimatta siitä, että itse lähdin suhteesta ajatellen tekeväni oikean ratkaisun, löydän itseni toisinaan vieläkin muistelemasta viime kesää kyyneleet silmissä. Tiedän, että näin sen pitikin mennä ja että mua odottaa erilaiset ihmiset ja haasteet tulevaisuudessa, mutta siltikään ei ole helppoa unohtaa niitä vahvoja tunteita, joita silloin tunsin. Aina ei mee nallekarkit tasan, kuten sanotaan.

Turun Tuomiokirkko

(Kuvat Turun Tuomiokirkon luona viime viikolla esillä olleesta Kaisa Salmen Gerberauni-taideteoksesta sekä tietysti Tuomiokirkko itse, kaikki omasta kamerastani lähtöisin.)

7.6.2008
20:08

Muotisirkusta ja blogitapaamisia

Pariisin Kevät – Meteoriitti [2008]

Eilen olin viihteellä, joten täksi illaksi valitsin rauhallisemman vaihtoehdon ja tulin kotikotiin saunomaan ja uimaan. Täytyykin tämän postauksen jälkeen mennä laittamaan sauna lämpeämään… Uima-altaassa vesi on jo yli 20-asteista!

Aura Street Market

Turku Design Week starttasi eilen, ja tänään päivällä kävin Desthean kanssa Hansassa tsekkaamassa Aura Street Marketin tapahtuman. Myyntipöydillä oli kaikkea ihanaa (ks. kuva yllä), mm. Kanelia Sokeria -koruja sekä KUI Designin Turku-aiheisia tuotteita.

Yonon muotinäytös

Yonon muotinäytös oli sirkusmaisuudellaan piristävän erilainen ja ennen kaikkea hauskaa katseltavaa. Ja kivoja vaatteitakin lavalla näkyi, tottakai. :) Muotinäytöksen jälkeen mentiin H&M:n kautta italialaiseen jätskibaariin, kun Desthea ei ollut aiemmin käynyt siellä. Valitsin annokseeni tällä kertaa sitruunaa ja keksijäätelöä, hyvältä maistuivat kumpikin.

Jätskiannokset

Jätskin jälkeen Glitterissä Concoctionin Hanna tuli moikkaamaan, se on aina yhtä mukavaa nähdä muita bloggaajia kasvotusten. En vain ensin meinannut tunnistaa tyttöä, kun oli livenä jotenkin erinäköinen kuin kuvissa. :) Mä kyllä hölmistyn aina yhtä paljon, jos joku ennestään tuntematon sanoo yllättäen mulle jotain… Sama tapahtui nimittäin myös hetkeä myöhemmin, kun seistiin Desthean kanssa juttelemassa ja joku ohikulkija kehui mun mekkoa. Tulipa sen jälkeen joku vielä tiedustelemaan apteekin sijaintiakin.

Kotiin päin kävellessäni pohdiskelin saisikohan Turussa järjestettyä jonkin sortin blogimiittiä. Ei nyt mitään ihmeellistä, mutta edes jotain pientä. Jyväskylän blogimiiteissä oli hauska käydä tapaamassa muita bloggaajia, ja kivahan se olisi tavata nykyisenkin kotikaupunkini bloggaajia. Turkulaiset kynäilijät kädet ylös, jos löytyy kiinnostusta!

Loppuun vielä asut eilisillalta ja tänään päivältä, klik klik isommaksi (Flickriin). Tanssijalkaa vipatti kovasti eilen, mutta loppujen lopuksi Gigglingissä tuli tanssittua ainoastaan pari biisiä. Baarista lähtiessä aurinko oli jo noussut, tosin olihan kellokin silloin jo melkein neljä. On se Suomen kesä kerrassaan hassu.

Päivän asu 6.6.2008 Päivän asu 7.6.2008

4.6.2008
14:53

Ei ketään kelle soittaa

System of a Down – Toxicity [2001]

Välillä mietin valehteleeko Analytics väittäessään, että täällä käydään suunnilleen sata kertaa päivässä. Kommentteja jätetään vähän – ja yleensä nekin ovat samoilta henkilöiltä. Lukeeko näitä juttuja oikeasti joku? Omaksi iloksenihan mä tänne tarinoin, mutta käyntien ja kommenttien määrien ero ihmetyttää joka tapauksessa.

If you are single there is always one thing you should take out with you on a Saturday night… your friends
– Carrie

Tällainen lausahdus osui silmiin alkuviikosta sähköpostiin tupsahtaneesta ASOSin Sex and the City -aiheisesta newsletteristä ja jäi pyörimään mielessä. Oletetaanko tosiaan nykymaailmassa, että vaikka se spesiaali ihminen puuttuisi elämästä, ystäviä on kaikilla? Ja jos näin on, miksi?

Itseäni edellä mainittu sitaatti lähinnä ahdistaa. Olen pienestä asti ollut ujo ja syrjäänvetäytyvä enkä esimerkiksi osannut katsoa ihmisiä silmiin ennen kuin pakotin itseni opettelemaan sen aloittaessani parikymppisenä opiskelun ammattikorkeassa. Ujoudesta olen onneksi päässyt suunnilleen eroon ja voin jutella täysin tuntemattomienkin ihmisten kanssa melkein mistä vain – mikäli toinen aloittaa keskustelun.

Koska mä en ole sosiaalinen ihminen, mulla ei ole koskaan ollut paljon kavereita ja ystäviä vielä vähemmän. Olen yrittänyt miettiä mistä se johtuu, mutta mitään tyhjentävää vastausta en ole löytänyt. Ilmeisesti olen sen tyyppinen ihminen, jota ihmiset eivät syystä tai toisesta halua tai uskalla lähestyä. Ehken hymyile tarpeeksi? Tai ehkä se johtuu perusnegatiivisuudesta ja surumielisyydestä, joita mulla kuulemma on vähän liikaa. Viimeisin seurustelusuhdekin kaatui mun päänsisäisiin ongelmiin (mm. negatiivisuus, tylsyys, ahdistus, pelko muutoksiin) ja ristiriitoihin.

Niin tai näin, Carrie-sitaatin kaltaiset jutut televisiossa ja lehdissä ärsyttävät ja saavat mut joka kerta tuntemaan itseni surkeaksi luuseriksi. Tottakai olen onnellinen niistä parista ystävästä, jotka mulla on, mutta kun näkee suht harvoin, muun ajan olen sitäkin yksinäisempi. Pahinta varmasti on se, että kukaan ei ymmärrä – eikä ketään ehkä edes kiinnosta ymmärtää – tätä loputonta yksinäisyyden tunnetta. Tahtoisin tehdä kaikkia kivoja juttuja ja olla iloinen, mutta yksin sitä yleensä jää kotiin masentumaan ja vihaamaan maailmaa. Olisikohan jossain joku yksinäisten kerho, johon voisin liittyä?

Voiko siitä puhua,
kun ei voi edes ajatella
Voiko siitä puhua
Muuten hymyillään ja toivotellaan hyvää jatkoa,
vaan illan tullen pelottaa
Ei ole ketään kelle soittaa

Viikate: Ei ole ketään kelle soittaa

2.6.2008
21:11

Yhdessä jälleen, rakkaani

Kesän ensimmäinen ajolenkki omalla prätkällä vihdoin takana! Taitaa olla ensimmäinen kerta ikinä, kun pääsin vasta kesäkuun puolella ekan kerran ajelemaan. Olisin toki ajellut aiemmin jo, mutta talvikauden remonttien (mm. takajousitus uusittu kokonaan) jäljiltä Cebari kärsi käymisongelmista eikä iskä kiireiltään ehtinyt jakaa huomiotaan sille ennen viime viikkoa. Nyt onneksi pelittää taas ja ajotuntumakin on huomattavasti parempi.

Cebari
Tämä on muuten jo 7. yhteinen kesä rakkaan Sebbostiinani kanssa!

Tänään vietin vapaapäivää, huomenna tiedossa samaa. Aamulla suuntaan siskon sekä siskon poikaystävän pikkusiskon kanssa kohti Ideaparkia ja samalla reissulla poiketaan kai Tampereella siskon kaveria moikkaamassa. Keskiviikkona sitten taas takaisin töiden pariin.

Scroll Up