AvainsanaLife’s beautiful

Vähänpä osasin viikko sitten aavistaa..! Saman päivän iltana saatuani esikoisen nukkumaan alkoivat supistukset ja hyvin pian ne muuttuivat selvästi kipeämmiksi kuin aiempina päivinä. Vähän ennen vuorokauden vaihtumista soitin äidilleni, että tulisi varuiksi meille yöksi, jos tässä nyt oikeasti pitää lähteä näytille. Puolisen tuntia siitä soitin synnärille ja linjan toisessa päässä toivotettiin tervetulleeksi, mikäli alkaa siltä tuntua. Kolme varttia myöhemmin ilmoittauduin Tyksissä, että mä tässä nyt varmaan tulin synnyttämään, vaikka siinä kohtaa sentään jo tajusin etten enää sieltä yhtenä kappaleena lähde pois.

Kello 1.53 syntyi kuopuksemme, täyden 10 pisteen poika. Strategiset mitat 53 cm, 3610 g ja päänympärys 36 cm. Synnytys oli nopea ja myös sairaalassa olomme jäi varsin lyhyeksi, sillä kotiuduin jo torstai-iltapäivällä alle 48 h ikäisen vauvan kanssa. Kaikki on sujunut mainiosti, mitä nyt synnytyksen jälkeisiä perusjuttuja: tissit hellänä imetyksestä, sisuskalut vähän missä sattuu ja alapäässä todellakin tuntuu, että sieltä on jotain puserrettu ulos. :D Mutta tästä se alkaa, uudenlainen arki nelihenkisenä perheenä. Aika jännää!

Kuukausi sitten kerroin blogia koskevasta jännästä muutoksesta, mutta vähän jotain muutakin muutosta on tiedossa. Tai no, aika isokin muutos. Koko alkuvuosi meni tietyllä tavalla sumussa. Ensin oli synttärihässäkkää, sitten loppumattomalta tuntuva sairasteluputki. Tähän päälle vielä aivan ultimaattinen väsymys ja vellova paha olo. Jotenkin sitä kuitenkin jaksoi sinnitellä päivä kerrallaan, kun ajatteli että syksyllä meitä on yhden minipienen ihmisen verran enemmän. ♥

Yllättävää toisessa raskaudessa on se, miten paljon enemmän sitä on huolissaan tuosta mahassa kasvavasta ihmistaimesta. Ensimmäistä odottaessa kaikki on uutta ja jännittävää, mutta nyt jotenkin tietoisuus siitä mikä kaikki voi mennä pieleen on selvästi enemmän läsnä. Tieto lisää tuskaa? En oikein uskaltanut nauttia raskaudesta ennen rakenneultraa, varsinkin kun ensimmäinen ultra oli supernopea ja tehokas emmekä ehtineet nähdä tyypin liikahtavan milliäkään. Esikoisesta nt-ultrakokemus oli aivan erilainen, joten nyt jäi vähän epäuskoinen olo että kaikki tosissaan voisi olla kunnossa. Onneksi toisessa ultrassa meille osui tarkasti työnsä tekevä ja todella lämminhenkinen kätilö, joka varmisti aina että mekin tajusimme mistä ruumiinosasta on kyse. Samanlainen nöpönenä siellä näyttää majailevan kuin ekalla kierroksellakin, kuin samasta puusta veistetty. Jännä sitten syksyllä nähdä kuinka saman näköinen beibi putkahtaa ulos, erityisesti jos on toista sukupuolta kuin esikoinen.

Sen kummempia hankintoja ei vauvalle ole tehty, mutta Lapsimessujen ostoslistallani oli ykkösenä Oot niin ihana -vauvakirja. Esikoisen vauvakirjaa en ole viitsinyt lähteä uusimaan, joten tiesin heti mikä on the vauvakirja tälle toiselle. Ostin saman tien lisäsivupaketinkin, jotta varmasti riittää täytettävää – ja siinä sivussa tapasin viimein livenä Ainon, yhden graafisen alan ehdottomista idoleistani. :) Palaan tähän mukavan erilaiseen vauvakirjaan varmasti myöhemmin, kunhan olen päässyt vauhtiin sen täyttämisessä.

Syksy on kääntymässä kohti loppua, puissa ei paljoa enää ole lehtiä jäljellä ja kai tässä vähän jo odotellaan, milloin ensimmäiset lumihiutaleet leijailevat maahan (radiossa puhuttiin ensi viikosta?!). Sinänsä siis ihan sopiva väli palata ajassa hetki taaksepäin ja muistella kuvien kera edellistä vuodenaikojen taitetta. Kun viljat vielä olivat puimatta, mutta ilmassa tuoksui jo syksy.

Eräs syyskuinen lauantai meni tiiviisti kotopuolessa, sillä oli vuorossa kavereiden heinäkuisen tulokkaan nimijuhla ja olin lupautunut tuomaan paikalle auttavan käsiparin lisää. Oma pirpana jäi isovanhemmilleen hoitoon, kun itse polkaisin fillarilla kilometrin päähän kaatamaan kahvia ja toimimaan valokuvaajan roolissa. Iltapäivän aikana koettiin niin auringonpaistetta kuin ropsahdus sadettakin, mutta vieraat saatiin kestittyä ja kuvat otettua. Porukoille palatessani bebe oli päiväunilla, joten hyörin hetkisen pihalla kameran kanssa ikuistaen alkusyksyn maisemia.

Illalla suuntasimme koko perhe nimiäisten rääppiäisiin. Ohjelmassa oli paitsi pienen tukkajumalan palvontaa myös ruokaa, saunaa ja paljua. Siinä oli vähän härdelliä emmekä onneksi olleet vielä paljuun saakka ehtineet, sillä auringon laskiessa pelloille nousi hieno sumu, joka oli tietysti saatava tallennettua. Olin kerrankin kartalla oikealla hetkellä ja niin, että pystyin vain syöksymään ulos kameran kanssa.

Syksy oli saapunut.

Viikko 3: Vihdoinkin hän on täällä.

Kesä 2014 oli siinä. Toisaalta pitkä, toisaalta hujauksessa ohi. Paljon kaikkea häppeningiä, vaikka välillä tuntui ettei tapahdu mitään. Ensin oli lämmintä, sitten pirun kylmää, sen jälkeen hurja helleputki, lopuksi viileää ja sateista. En ehtinyt tehdä kaikkea mitä alkukesästä ajattelin, mutta niinhän se aina menee. Ehdin kuitenkin etsiä läjäpäin geokätköjä, juhlia kolmekymppisiäni, olla autossa monta tuhatta kilometriä, nähdä uusia paikkoja, matkustaa museojunalla, käydä kesäteatterissa. Syödä hyvin, loikoilla porukoiden uima-altaalla, nauttia kesästä. Meillä hajosi auto ja tilalle tuli uusi. Luoksemme muutti muutamaksi kuukaudeksi hoitokissa, josta saattaa tulla pysyvä perheenjäsen.

Ei mikään hullumpi kesä siis.

Mennyt kesä oli erilainen edeltäjiinsä verrattuna, mutta ehkä se olen minä itse joka on muuttunut. Ensimmäistä kertaa elämässä tuntuu jotenkin kovin aikuiselta. Ja ensi kesänä kaikki vasta onkin erilaista, kun perheemme on kasvanut yhdellä. Aika hurjaa, mutta myös varsin jännää ja kiinnostavaa. Vaan sen näkee sitten – seuraavaksi kuitenkin on aika antaa vuoro syksylle. ♥

(Kaikki kuvat Instagram-feediltäni kesän ajalta, isommaksi klikkaamalla.)