{ Arkisto } Elokuu 2009

Makuuhuoneen tavarat on pakattu, suurin osa viety jo pois. Keittiön kaapeista puolet on tyhjiä, toinen puolikas vielä pakkaamatta laatikoihin – se tapahtuu todennäköisesti tänään illalla. Kirjoituspöytä tyhjennetty ja pakattu, lehtikasat on vielä olohuoneessa käymättä läpi. Miten sitä raaskisi heittää pois ihania kiiltäviä aikakauslehtiä, täynnä upeita kuvia? Hauskin osa lehtipinossani – joskaan ei edeltävään kuvaukseen täysin soveltuva – on taatusti muutama numero IN-nimistä lehteä, jota julkaistiin joskus 90-luvun lopulla ja/tai 2000-luvun alussa. Niille jaksaa näin kymmenen vuotta myöhemmin hihitellä kerta toisensa jälkeen.

Pitää ehkä ruveta harkitsemaan kattavaa luopumista vaatteista ja tavaroista, uusistakin. Työkkäri päätti evätä multa kaikki työttömyysetuudet, koska mukamas työllistyn kokopäiväisesti toiminimeni kanssa. Mielenkiintoinen näkökanta, ottaen huomioon että esimerkiksi tässä kuussa olen tehnyt toiminimellä töitä muutaman tunnin eikä siitä todellakaan tienaa sellaisia summia, joita nykyään pelkkään normaaliin elämiseen tarvitaan. Puhumattakaan siitä, että olen useaan otteeseen ilmoittanut etsiväni nimenomaan kokopäivätyötä – sehän ei olisi mahdollista, mikäli toiminimeni työllistäsi mut täysin. No, ei kai siinä mitään, jos olisivat työkkärissä osanneet heti alkuun sanoa, ettei kannata edes yrittää saada etuuksia toiminimen ollessa olemassa. Sen sijaan odotin viisi pitkää viikkoa tuota hylkäävää päätöstä, minkä ajan olisi voinut hyödyntää paremminkin.

Työrintamalla ei näy mitään uutta. Hakemuksia olen näpytellyt tasaiseen tahtiin, osaan soitellut perään, yrittänyt saada jalkaa oven väliin. Toistaiseksi ovi on vedetty joka kerta nenän edestä kiinni. On niin vaikea ymmärtää, ettei innokasta korkeakoulutettua nuorta kukaan tahdo palkata eikä edes antaa mahdollisuutta haastattelun muodossa. Valitaanko haastateltavat nykyään arpapelillä? “Tuolla on kiva sukunimi, otetaan se haastatteluun. Joo ja tuo, sillä on hauska puhelinnumero. Tämänkin voisi kutsua, sen nimikirjaimista tulee sana HUI.” Olisi oikeasti mielenkiintoista joskus kuulla, miten työnantajat (tai rekryfirmat) käsittelevät saapuneita hakemuksia.

Näin viime yönä unta, että lähdettiin koko perheen voimin telttailemaan. Jostain syystä kuitenkin päädyttiin Meksikoon. Kauppoihin ei ollut leiripaikaltamme pitkä matka ja eräästä kaupasta löysin täydellisen Meksiko-oppaan, jota kuitenkin joku tyttö yritti multa huijata itselleen. Selvisin kirjataistelusta voittajana, mutta lähtiessäni kaupasta laukustani putosi pari äidin kutomia villasukkia. Pöllijätyttö nauroi ja pilkkasi mua, että olinko mä ihan pipi päästäni kun olin ottanut Meksikoon mukaan villasukat. Tokaisin jotain takaisin ja lähdin kaupasta, ulkona oli jo ihan pimeää. Juostessani takaisin leiripaikkaamme havahduin hereille. Myöhemmin näin jotain muutakin unta, varmaan yhtä kummallista, mutta sitä mä en (onneksi?) muista.

Vielä aivan totaalisen offtopicina: miksi Valiojäätelön litran jäätelöpaketit ovat niin hankalasti avattavia? Muistan vielä elävästi, kun kyseinen pulju vaihtoi toimivan perusavaussysteemin nykyisenlaiseksi. Verrattuna vanhaan se oli käytettävyydeltään todella surkea, ja sitä se on edelleen. Pointsit Ingmanille, joka on säilyttänyt mekanismin samanlaisena vuosikaudet.

Jahas, mun nettiyhteys näköjään katkaistiin justiinsa kun oli tarkoitus päivittää blogi. Tiesin kyllä, että sen oli tarkoituskin katketa tänään, mutta oletin sen tapahtuvan puoliltaöin enkä jo yhdentoista jälkeen. No can do, kirjoitetaan tämä siis offline ja lisätään blogiin heti linjoille päästyä. Onneksi menen huomenna kotikotona käymään.

Piti jo viikonloppuna päivitellä, mutta aika näköjään katosi johonkin. Tehdään siis jälleen aikamatka pari päivää taaksepäin viime perjantaille, jolloin reissattiin porukalla Tampereelle hurvittelemaan. Perille päästiin joskus puoli yhden maissa, saatiin auto ja Cebari parkkiin – sitten ei muuta kuin huvipuiston puolelle.

Siskon jengi (= siskon poikaystävä H ja kaveri S) oli lähtenyt vähän edeltä sisälle ja tytöt kieputtelivat jo jossain laitteessa, joten me samoiltiin hetki kullan kanssa edestakaisin kunnes päädyttiin kevyeen aloitukseen (mun toiveesta): Kantti x Kantti -autot sekä Orlochlessin torni, tuttavallisemmin kummitusjuna. Troika tuntui alkuun niin oudolta, että hetken mietin kykenenkö menemään mihinkään sen hurjempaan laitteeseen. :) Keräsin kuitenkin itseni ja heti perään tuli testattua Aikamatto, Jet Star (= vuoristorata) sekä TakeOff, jonka vemputus aiheutti hetkellisen pahan olon.

Ennen kunnollista vauhtiin pääsyäni treffattiin sisko & co, ensin käytiin kullan kanssa keinukarusellissa (miksi ihmeessä sen nimi on Wave Swinger?!) ja sitten mentiin koko lössi Metkulaan nauramaan. Jotenkin sitä vain itsekin taantui 10-vuotiaan tasolle ja juoksi innoissaan huoneesta toiseen, eksyi labyrinttiin ja siirtyi yläkerrasta alas liukumäen kautta.

Mä en ole koskaan ollut kovin kummoinen hurjapää ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun uskaltauduin ihan oikeasti jokaiseen laitteeseen. Tornado oli ehkä se suurin jännitys, mutta sen verran hauskaa oli, että ensimmäisen kierroksen jälkeen ajettiin saman tien toinen perään, kun ei jonoa ollut. Ehkä vähän samaan kategoriaan kuuluivat Trombi ja Half Pipe, jossain määrin myös tämän kesän uutuuslaite Tyrsky.

Edellä mainittujen laitteiden lisäksi tuli vielä Korkkiruuvi, Hurricane, Viikinkilaiva, Tukkijoki ja Vauhtimato (mun suosikki pienenä!) testattua, muissa paitsi Hurricanessa olin ollut aikaisemminkin. Tukkijoessa sai “pikkasen” vettä päälle, viimeisen laskun jälkeen oli kyllä märkä fiilis. Otsatukkakin sai pesun, kuten yllä olevasta kuvasta näkee. Onneksi kesä kuivaa minkä kastelee ja vaatteet olivat kuivat ennen kuin edes tajusi. Ai niin, kävinhän mä kultsin kanssa venelenkillä Taikajoellakin.

Komea letti kaverilla!

Jossain vaiheessa taas erkaannuttiin kahteen porukkaan, heiluttuamme kullan kanssa Half Pipessa kahdesti peräkkäin päätettiin ottaa hetki rauhallisesti ja otettiin (mun pyynnöstä) suunnaksi Lasten Eläintarha. Kierrettyämme kaikki elukat oli kello sopivasti sen verran, että ehdittiin päivän viimeiseen esitykseen Delfinaarioon. Matkalla tuli vastaan H, joka ei ollut niin innostunut kieputuksesta kuin tytöt, ja lähti meidän mukana delfiinejä moikkaamaan. Ihan uskomattomia ne delfiinit kyllä ja aika hurjan kokoisia!

Delfinaarion jälkeen H liittyi taas tyttöjen seuraan ja me vaihdettiin rakennusta aukion toiselle puolelle. Mua on aina tähdet ja avaruus kiehtonut, pakkohan Planetaarion ohjelma Tähdet oli mennä katsastamaan. Ihan mielenkiintoinen puolituntinen, vaikkakin loppupuolella päähän alkoi vähän sattua se kattoshow’n tiiraileminen. Planetaarion alakerrassa oleva Akvaario oltiin kierretty läpi jo aikaisemmin, joten tähtien jälkeen paineltiin taas huvipuiston puolelle. Viimeiset hurvittelut Tornadossa ja Tyrskyssä, minkä jälkeen mentiin vielä porukalla Näsinneulaan katselemaan maisemia.

Sisko, H ja S lähtivät ajelemaan kohti kotia, me kultsin kanssa hypättiin prätkän selkään ja otettiin suunta kohti Tampereen reunamia. Huvipuistoilu oli kieltämättä mitä onnistunein: elokuinen aurinko paistoi mukavan lämpimästi eikä ihmisiä ollut nimeksikään, laitteisiin ei siis tarvinnut jonottaa oikeastaan yhtään. Aika lailla täydellistä! Ilta meni Akkikin kanssa jutellessa ja perheen puuhia seuratessa, Onni oli kasvanut ja oppinut heiluttelemaan itseään, pehmoinen vauvatukkakin oli vaalentunut viime näkemästä. Pitkän päivän jälkeen oli ihana kellahtaa vieraspetiin, uni tuli kyllä todella nopeasti.

Lauantaiaamulla ei pidetty kiirettä heräämisen kanssa, vaan nukuttiin melkein yhteentoista saakka. Muutama tunti vietettiin Akkikin ja Onnin seurassa (Akkikin mies P oli lähtenyt jo aamulla töihin), kunnes lähdettiin syömään American Dineriin. Kulta tahtoi ehdottomasti jättimäisen Original Giant Burgerin, mulle riitti Crispy Chicken Sandwich (ristikkoperunoilla) – sekin tosin oli aivan valtava. Mussutettiin annoksiamme pieni ikuisuus, rasvaista oli mutta aivan järjettömän hyvää. Mä jouduin luovuttamaan ennen lautasen tyhjentymistä, onneksi kullan mahaan mahtui vielä vähän munkin annoksesta. On se kyllä niin epäreilua, että toinen voi vetää ihan mitä tahansa safkaa ihan miten paljon vain eikä liho mihinkään! :P

Ruuan jälkeen hurautettiin mahat piukassa takaisin Akkikille, jossa oli pakko ottaa vähän ruokalepoa. Tarkoitus oli lähteä ajoissa ajamaan kotia kohti, mutta mun maha alkoi sattua niin ettei lähtemisestä meinannut tulla mitään. Seitsemän jälkeen päästiin lopulta liikenteeseen ja mun kotikotona taidettiin olla kymmenen pintaan. Jottei ajaminen olisi ollut liian helppoa pelkän pimeyden kanssa, viimeiset 20 km köröteltiin vesisateessa. Ai että miten ihanan paljon näki tietä, Cebarin valot on ihan varmasti tarkoitettu justiinsa pimeäajoon – NOT! Onnellisesti kuitenkin päästiin perille, vaikka välillä vähän pelottikin miten tässä käy.

Huh, tulipahan selostus. Nyt laitan koneen yöpuulle ja painun itsekin peiton alle. Huomiseksi on taas kaikenlaista ohjelmaa ja pakatakin pitäisi, kun eivät ne muuttolaatikot näköjään itsestään täyty. Tämä viikko menee aika tiiviisti muuttopuuhissa ja seuraavat pari viikkoa punkkaan siellä täällä, kun uuteen kämppään päästään vasta syyskuun puolivälissä. Onneksi kotikotona on tilaa kamojen väliaikaissäilytykseen, joten onnistuu nykyisen kämpän jättäminen jo nyt eikä tarvitse maksella mitään vuokria turhaan.

Amanda Jenssen – Killing My Darlings [2008]

Ärsyttää-meemiä on näkynyt yhdessä jos toisessa blogissa mutta mulle ei haastetta tippunut. Ei muuta kuin ohjat omiin käsiin, ainakin Saga ja Talvi ovat tämän tehneet.

MINUA ÄRSYTTÄÄ…

Nimessäni: Johanna on taatusti yksi yleisimmistä 80-luvulla syntyneiden tyttöjen nimistä, olisi kiva olla pikkasen vähemmän yleinen nimi. Toisaalta vanhempani ovat mulle nimen valinneet ja siksi arvostan nimeäni – päätös oli kuulemma tehty ennen kuin edes olin pilke silmäkulmassa. ;)

Kasvoissani: Iho. Olen ehkä vähän katkera siitä, että ikää on kertynyt jo neljännesvuosisata ja silti mun iho on edelleen kuin teini-ikäisellä. Millon se oikein menee ohi?!

Vartalossani: Selluliitti, jota on päässyt kertymään jalkoihin ja peppuun. Heikohkot lihakset myös ärsyttävät toisinaan, kiitos vaan Puolustusvoimille niistä vähienkin lihasvoimien kadottamisesta 362 vrk palveluksen aikana. Jalkojen suonikohjujen luulisi ärsyttävän, mutta toisaalta olen kuluneen 10 vuoden aikana oppinut olemaan välittämättä niistä.

Luonteessani: Äkkipikaisuus ja se, että raivostuessani ääneni kuulostaa siltä kuin alkaisin itkeä. Eikä ne hetkittäiset alemmmuuskompleksitkaan mitään mukavia ole.

Vaatekaapissani: Viime aikoina on alkanut yhä enemmän ärsyttää se, ettei mitkään vaatekappaleet tunnu sopivan yhteen. Multa puuttuu joitakin perusjuttuja kuten yksivärisiä t-paitoja, joita voisi yhdistää asuun kuin asuun.

Kotonani: Tällä hetkellä ärsyttää muuttovaihe, osa tavaroista on jo laatikoissa ja laatikkoja lojuu vähän joka nurkassa. Ensi viikon loppuun mennessä pyrin hoitamaan nykyisen kämpän tyhjäksi, sitten vain odottelen pari viikkoa uuteen kotiin pääsyä.

Työssäni: Se, ettei sitä ole! Tämä työttömyys ja tekemättömyys alkaa hermostuttaa, kaipaan niin kovasti säännöllisiin töihin ihmisten keskelle. Onneksi sentään on tällä hetkellä pari webbiprojektia, jotka pitävät mut järjissäni työasioiden suhteen. Ja eilen laitoin hakemuksen ehkä parhaiten mulle sopivaan duuniin ikinä, nyt vain peukut pystyyn haastattelun toivossa!

Ystävissäni: Vikaa on varmasti sekä mussa että ystävissäni, mutta nähdään aivan liian harvoin. Onneksi huomenna näen ihanan ex-kämppikseni Akkikin! Ja tulevina viikkoina tapaan toivottavasti myös muita opiskelukavereita, kunhan vain Jyväskylän reissu saataisiin aikaseksi kullan kanssa. Niin ja Sansu, suakin ois jo ikävä – millon nähään? Monta jäi vielä luettelematta, mutta kaikkia treffaisin oikein mielelläni.

Perheessäni: Mun perhe on maailman paras! Iskältä lentää aina ihan käsittämätöntä läppää, ja äippä jaksaa innostua kaikesta (paitsi mun uusista kengistä) – ainakin hetkeksi. No okei, ehkä se ainainen häsellys välillä vähän ärsyttää. Ja maailman ihanimmassa siskossa ei ole muuta vikaa kuin hetkittäinen angsti ja liiallinen perfektionismi, jotka tosin mun mielestä ovat selkeästi helpottamaan päin. Kai se on vähän niin että mitä isosisko edellä, sitä pikkusisko perässä…

Harrastuksissani: Se, että mun kuukauden jakso Elixiassa lähenee loppuaan. Tykkään kauheasti käydä siellä, mutta ei auta kun ei ole varaa hankkia jäsenyyttä.

Kumppanissani: Se on toisinaan vähän (tai joskus vähän enemmänkin) kujalla ja lisäksi oppinut suodattamaan ehkä 75 % mun puheista läpi korvien. :P

Lemmikissäni: Dharmassa se, kun se tahtoessaan ulos keskellä yötä tulee herättämään maukumalla ja hyppimällä päällä. Miskassa se, että se on taas ollut pari kuukautta teillä tietämättömillä.

Kielenkäytössäni: Satunnainen ei niin kauniiden sanojen päästäminen suusta.

Musiikkimaussani: Ei oikeastaan mikään. Kuuntelen musiikkia laidasta laidaan, joten jos jonkun tyylinen musiikki ärsyttää niin valitsen sillä kertaa jotain muuta.

Kotikaupungissani: Turku on kiva kaupunki enkä oikein keksi mitään huonoa täällä, paitsi yhden asian: Vagabondin liike Hansassa on yhtäkkiä lopetettu! Oli järkytys huomata asia alkuviikosta, kun viikko takaperin olin liikkeessä käynyt eikä siellä silloin ollut mitään merkkejä lopettamisesta.

Ruokavaliossani: Olen kamala sokerihiiri ja muutenkin tykkään kaikesta epäterveellisestä. Miksi kasvikset (hups kirjoitin eka ‘kasvit’ :D) maistuvat niin pahalta?!

Lapsissani: Sellaisia ei onneksi ole.

Naapureissani: Tässä talossa on ollut hyvät naapurit, ei kuulu minkään sortin möykkää toisista asunnoista ja useimmat hymyilevät portaissa vastaan tullessaan.

Nykyisessä elämäntilanteessani: Työttömyys ja rahattomuus ottavat aika hyvin tällä hetkellä päähän, kuten yllä tulikin jo todettua.

Tulevaisuudessa: Tietyllä tapaa se, että se on vielä niin epävarmaa (toisaalta ennalta-arvaamattomuus on elämässä parasta). Mä en tiedä, mitä tahtoisin tulevaisuudessa tehdä enkä edes osaisi vastata kysymykseen missä näen itseni vaikkapa viiden vuoden kuluttua.

Tämä meemi oli selvästi parempi tehdä hyväntuulisena, muuten olisi voinut tulla turhan angstaavia vastauksia. Viimeiset pari päivää ovat menneet ihan jees, pääasiassa juoksevia asioita hoidellen. Tänään oltiin koko perhe + kulta Salossa siskon poikaystävän tupari-/synttärikahvilla, siskon tekemän juustokakun (kuvassa) mussuttamisen jälkeen pääsin myös kokeilemaan Guitar Heroa elämäni ensimmäisen kerran. Aikaisemmin en ollut tajunnut mitä järkeä koko pelissä ylipäätään on, mutta parin biisin jälkeen totesin sen olevan ihan hauskaa ajanvietettä.

Huomenna suunnataan porukalla Tampereelle valloittamaan Särkänniemi, pitkästä aikaa. En edes muista milloin olen siellä viimeksi käynyt, varmaan joskus 2000-luvun alkumetreillä. Sään pitäisi olla passeli huvipuistoiluun ja mikä parasta, hurvittelun jälkeen jäädään kullan kanssa Tampereelle yöksi ja vietetään loppuaika Akkikin luona! Ihana nähdä taas suloista Onni-vauvaa ja Akkikia miehensä kanssa tietysti myös.

Mihinköhän päivät ovat taas kadonneet? Kesä tuntui pitkältä, mutta nyt on alkanut tuntua siltä, että aika kulkee ihan liian nopeaan – aivan kuin jatkuvasti olisi ilta ja aika mennä nukkumaan. Varsinaisesti en ole tehnyt mitään, mutta kuitenkaan en ole pysähtynyt paikoilleni paljonkaan enempää kuin pakollisten yöunien verran. Kummallista.

Joka tapauksessa, seuraavaksi teen aikamatkan takaisin viime lauantaihin. Iltapäivällä hyppäsin prätkän päälle ja hurautin Uuteenkaupunkiin, jossa vietin mukavan päivän vanhan tupakaverin kanssa. Olin kyllä käynyt kaupungissa aiemminkin pari kertaa, mutta oli se silti aika vieras – ei muuta kuin sightseeingia kehiin siis. Aivan ihania vanhoja taloja! Ja paljon pieniä katuja sekä miljoona tasa-arvoista risteystä.

Kaupunkikiertelyn lisäksi käytiin Taivassalossa katsastamassa louhokset, johon on muodostunut pieni järvi. Vesi oli aivan uskomattoman sinistä! Se oli kirkasta ja turkoosin väristä, ihan kuin jossain etelässä. Ja lätäkön reunoilla olevat louhitut kalliot näyttivät kerrassaan upeilta sinistä vettä vasten. Harmi kun keli oli auringonpaisteesta huolimatta sen verran viileä, ettei uimaan viitsinyt mennä. Ensi kesänä on kyllä pakko päästä tuonne uimaan! Lauantaina louhoksilla ei ollut meidän lisäksemme ketään, eikä paikka ilmeisesti normaalistikaan kuhise porukkaa perusuimarantojen tapaan.

Kaupunkiin palattuamme käytiin lisäämässä vaatetta ja lähdettiin vielä rantaan syömään burgerit, ysärimäisistä kotisivuista huolimatta paikka oli ihan jees ja burgeri oikein namia. Illalla ajelin takaisin kotikotiin nahkapuvussa palellen, illat alkavat olla jo aika vilpoisia. Onneksi sauna oli lämpimänä ja pääsin saman tien lämmittelemään. Tarpeeksi löylyteltyäni kävin jopa pulahtamassa uima-altaassa, senkin vesi oli viilentynyt alle kahdenkymmenen asteen. Kylmää mutta ihana virkistävää.

Paramore – RIOT! [2007]

Olin tiistaina iskän mukana Alastaron moottoriradalla, kun siellä oli RaMP:n ratavuoro. Itse en päässyt ajamaan (hidas ryhmäkin oli turhan nopea mulle), mutta iskä parempana ja kokeneempana kuskina ulkoilutti Cebaria. Olin ottanut Nikonin mukaan pidemmällä putkella varustettuna, joten mun aika kului pääasiassa radalla kulkevia pyöriä kuvaillen.

Edellisen kerran taisin käydä rata-ajoa kuvaamassa, kun olin juuri saanut hyppysiini upouuden digijärkkärini. Toisin sanoen kolme vuotta takaperin siis. Silloin otin ensiaskeleita Nikonin kanssa ja jälki oli – kuten arvata saattaa – suhteellisen haparoivaa. Netissä julkaistavaksi kelpuutin vähän päälle 20 otosta, en tosin muista yhtään miten paljon ruutuja napsin. Kyseisen keikan kuvasaalis on muuten edelleen nähtävissä Flickrissä, kaikesta huolimatta olen kuvat säilyttänyt julkisina.

Kolmessa vuodessa olen kehittynyt sen verran, että julkaisuun asti selviytyi melkein 100 kuvaa. Kaiken kaikkiaan olin täyttänyt muistikorttia vajaan 400 ruudun verran, joista osa tosin oli yleiskuvaa ynnä muuta ei varsinaisesti yksittäisiin prätkiin liittyvää otosta. Kehitystä siis on, että esimerkiksi tällaisesta tilaisuudesta kelvollisia kuvia on jo neljäsosa!

Alkuviikko meni mukavasti vailla huolen häivää, mutta loppuviikko on valitettavasti ollut hieman synkempää. Työrintamalla näyttää huonolta enkä ole kymmenistä hakemuksista huolimatta onnistunut hommaamaan itseäni edes mihinkään haastatteluun. Kulta täytti yhden työhakemuksen mun kehoituksestani erääseen paikkaan, johon itsekin olin hakenut – arvatkaa vaan kumpi meistä pääsi haastatteluun? En ainakaan mä. Ilmeisesti mä olen ylikoulutettu tiettyihin duuneihin, joihin ihan oikeasti tahtoisin. Omalle alalle taas on aika turha yrittää, kun sinne mulla on liian vähän taitoja sekä kokemusta. Mä en enää tiedä mitä tekisin, yhtäkkiä kaikki itseluottamus on karannut kauas pois ja tilalle on astunut vähemmän mukava kolmikko epävarmuus, itseinho ja alemmuudentunto. Ainoa positiivinen asia tässä on se, että alemmaksi ei voi enää vajota – suunta on siis vain ylöspäin.

Eilen aamulla treenaamaan lähtiessäni tuoksui mun mielestä ihan syksyltä. Onko se ihan oikeasti jo melkein täällä? Tämä kesä on jotenkin ollut ihan älyttömän pitkä, jollain tavalla mä alan kohta olla valmis luopumaan siitä. Syksy tuo tullessaan ainakin uuden kodin, toivottavasti myös jonkin suunnan elämälle. En mä jaksaisi kauaa enää haahuilla kysymysmerkkinä sinne tänne.

The Strokes – First Impressions Of Earth [2006]