{ Arkisto } Huhtikuu 2011

Päivä 2 – Eka rakkaus

Mulla oli ala- ja yläasteen vaihteessa kyllä poikaystävä (sellaisessa merkityksessä kuin 13-vuotiaalla nyt voi seurustelukumppani olla), mutta en laske sitä ensirakkaudeksi – niin pentuna ei onneksi rakkaudesta vielä tajua mitään. Ensimmäinen “oikea” rakkauteni oli poika, jonka kanssa aloin seurustella 15-vuotiaana.

Se suhde kesti viisi pitkää vuotta, mikä näin jälkikäteen katsottuna tuntuu aivan käsittämättömältä. Siis se että me ihan oikeasti pysyttiin yhdessä niin pitkään! Emme todellakaan olleet mikään ihannepari, luonteiltammekin aivan erilaisia. Riideltiin usein ja välillä melkein erottiinkin, mutta aina kuitenkin jatkettiin yhdessä. Poika oli mua pari vuotta nuorempi ja alle kaksikymppisenä se oikeasti vaikuttaa aika paljon. Suurin osa seurusteluajasta poika oli yläasteella ja mä lukiossa, yläasteen jälkeen poika sitten meni amikseen. Viimeisenä vuotena mä asuin Karjaalla, poika edelleen kotimaisemissa. Silloin ehkä vihdoin aloin aavistella, ettei suhde enää pitkälle kanna.

Mä en saanut osakseni tyttöystävän arvoista kohtelua, välillä tuntui että olin pojalle enemmänkin sisko tai vielä pahempaa – äiti. Enkä siltikään osannut päästää irti, pelkäsin kai liikaa jääväni yksin. Noiden viiden vuoden aikana muutuin sellaiseksi, etten itsekään osannut sanoa kuka ja minkälainen olen. Viimeiset teinivuodet olisi pitänyt olla sitä elämän parasta aikaa, mutta mulla ne valuivat hukkaan. Ainoa asia, jonka menneissä muuttaisin, jos se olisi mahdollista. Toisaalta, ilman kyseistä suhdetta en varmastikaan olisi se ihminen joka nyt olen.

Suhde päättyi sinä syksynä, kun muutin Jyväskylään. Kymmenen päivän sisällä menetin mamman, pappan sekä poikaystävän. Ironista kyllä, kaikista eniten surin päättynyttä suhdetta. Ehkä se oli ainut asia, joka tuli siinä kohtaa yllätyksenä – poika ei osannut tukea mua surussani vaan sen sijaan petti ja jätti. Tavallaan onneksi. Jäätyäni yksin huomasin, etten oikeasti olekaan yksin vaan mulla on ympärilläni ihana perhe ja ihania ystäviä. Ja ne ihanat ovat edelleen tallella. ♥

Tänään olisi mamman 92-vuotissyntymäpäivä. Kyseistä ex-poikaystävää en ole ikävöinyt enää vuosiin, isovanhempia kaipaan joka ikinen päivä.

(Kuvat: we♥it, 1 & 2.)

Anna Abreu – Rush [2011]

Mulla on ollut selkeästi kaksi maanantaita peräkkäin. Työt ei luonnistu, kamala väsymys päällä koko ajan, pää kumisee tyhjyyttään. Hetkittäin tulee inspiraation leimahduksia, mutta väsymyksen takia ne jäävät pyörimään mielen perukoille. Yhden rästihomman sentään sain tehtyä, viiva listasta yli. Huh. Monta kohtaa tosin vielä viivaamatta.

Päivän piristys: puhelu vanhan opiskelukaverin kanssa. Soitti kuulemma vahingossa, piti kai jollekin muulle J:lle soittaa, mutta vaihdettiin kuulumisia neljänkymmenen minuutin ajan. Huippua! Voi että kun pääsisi taas Jyväskylään ja näkisi kaikkia ihania ihmisiä siellä.

Tykkään myös Felinen heittämästä haasteesta, ehkä sen takia kun yleensäkin pidän kaikista haasteista ja meemeistä ja testeistä ja gallupeista jaja… Saatan kyllä vähän luistaa siitä, että ihan oikeasti joka päivä naputtelisin vastauksen yhteen uuteen kohtaan. Aloitetaan siis.

Päivä 1 – Esittele itsesi

Olen Jose, oikealta nimeltäni Johanna, hei vaan hei! Asun Turussa kävelymatkan päässä keskustasta, kodin jaan maailman parhaimman avopuoliskon kanssa. Olen kotoisin maalta (♥) ja kaupunkilaistuin 19-vuotiaana, kun muutin vuodeksi opiskelun perässä niinkin isoon cityyn kuin Karjaa. ;) Sieltä matka jatkui Keski-Suomeen ja Jyväskylään, josta muutin alkuvuodesta ’08 takaisin synnyinseuduilleni. Koulutukseltani olen mediatekniikan insinööri ja eniten kiinnostusta sekä osaamista on webbihommiin, joiden parissa teen myös töitä. Suoritin vapaaehtoisen varusmiespalveluksen Porin Prikaatin saapumiserässä II/08, sotilasarvoni on reservin kersantti.

En juo kahvia (enkä pidä sen tuoksusta), teetä taas lipitän yleensä useamman kupillisen päivässä. Olen neuroottinen perfektionisti ja siivousaddikti, kotona välillä kuulemma vähän natsikin. Kannatan kotimaisuutta ja kierrätän niin hyvin kuin osaan ja pystyn. Useimmiten olen kaikkialta myöhässä, paitsi julkisista kulkuvälineistä ja töistä. Intti ei tähän vaivaan auttanut, vaikken siellä myöhästellytkään… Kesäisin olen motoristi, prätkäni on valtamerilaivaa muistuttava keltainen Honda CBR 600 F (vm. ’87). Olen kissaihminen ja possufani jo pienestä pitäen: possu jalkaani on jo tatuoitu ja seuraava leima tulee olemaan kissa-aiheinen.

Luonteeltani olen avoin ja enimmäkseen iloinen, puhua pälpätän enemmän kuin muut jaksavat kuunnella ja kiljahtelen innosta kivoja juttuja kohtaan. Näytän hyvin usein siltä kuin tuossa kuvassa, selitän kädet joka suuntaan viuhtoen. Tykkään kaikesta kauniista ja jollain tapaa inspiroivasta – on se sitten mielenkiintoinen persoona, taideteos, kaunis päivä, lehtiotsikon fontti, väriyhdistelmä tai vaateketjun hyvin toteutettu mainoslehtinen. Fiiliksestä riippuen mikä tahansa voi olla mielettömän inspiroivaa.

Mulla oli 10 vuotta silmälasit, mutta runsas vuosi sitten kävin laseroitavana ja nyt nenälläni keikkuu ainoastaan aurinkolasit tarvittaessa. Oi sitä vapauden tunnetta! Tietokonenörtteilyn ja prätkäilyn lisäksi harrastan Elixiaa, tämän hetkiset suosikkituntini ovat Fitness Fusion ja Elixia Power (vastaa BodyPumpia). Sain jokin aika sitten houkuteltua miehenkin mukaan ja nyt on kiva käydä treenaamassa yhdessä! Herra ei tosin enää parin tuntikokeilun jälkeen uskalla tulla mun kanssa mihinkään tunnille vaan saleilee ainoastaan, mutta eiköhän se siitä vielä muutu kun kunto ja treenausinto kasvaa.

Yksi suuri intohimoni on valokuvaus, josta haaveilin joskus ammattia mutta ymmärsin sitten ettei se ole mua varten. Kamerani on vuosi sitten hankittu Nikon D90, jota rakastan syvästi. Linssinä on yleensä 35 mm f/1.8 mutta toisinaan myös 18-105 mm f/3.5-4.5 VR -zoomi. Pikkupokkarina oranssia Canonin taskumallia Ixus 130. Intohimoksi voitaisiin ehkä laskea myös bloggaaminen (kyllä, kahdella geellä), olen kirjoittanut jonkun sorttista nettipäiväkirjaa vuodesta 2001 lähtien. Blogin kautta olen myös tavannut ihania ihmisiä, jotka ovat jääneet pysyvästi kaveripiiriini. ♥

En äänestäisi mistään hinnasta perussuomalaisia.

Lykke Li – Wounded Rhymes [2011]

Terveisiä kahden hengen vaalistudiosta! Kieltämättä on ollut aika mielenkiintoinen ilta eduskuntavaalien tuloslähetystä seuratessa, vaikka tulos oli mielestäni jokseenkin ennustettavissa. Jännä nähdä millaiseksi meno muuttuu seuraavien neljän vuoden aikana, kun nyt tulos näyttää olevan niin erilainen aikaisempaan verrattuna. Oman ääneni saanut ehdokas ei ole edes lähellä eduskuntaan pääsyä, mutta tärkeintähän on se että ylipäätään äänestää.

Se kuitenkin vaaleista, tämän postauksen aiheena on poliittisen pohdinnan sijasta Conversen kengät. Oma poliittinen valveutuneisuuteni ei riitä vaalien tai vaalituloksen puimiseen sen syvemmin, mutta kengistä riittää sanottavaa. Oman mielipiteeni verran ainakin.

Sen jälkeen kun runsas vuosi sitten sain diagnoosin laskeutuneesta jalkaholvista ja fysioterapeutti kehotti unohtamaan korolliset kengät, olen keskittynyt sisäistämään matalien kenkien ihanuuden. Aiemmin käytin korkoja paljonkin (erityisesti juhlissa, baarissa ym.) joten muutos oli sinänsä suuri, mutta nyt kun näin jälkikäteen tarkastelee niin loppujen lopuksi koroista luopuminen sujui yllättävän kivuttomasti. Osittain kiittäminen on varmasti pitkäaikaista rakkauttani Converseja kohtaan – jolle ei loppua näy.

Nähtyäni Conversen ja Marimekon yhteistyön tuloksena syntyneen tossumalliston kuvat netissä ne eivät säväyttäneet mitenkään erityisesti. Satuin kuitenkin käymään kaupungilla sinä päivänä kun kengät tulivat valikoituihin liikkeisiin (Turussa Marimekon oma liike Hansassa sekä One Way), joten piti sitten ihan mielenkiinnosta käydä kurkkaamassa miltä ne näyttivät livenä. Ihastuin mustavalkoiseen Kirppu-tossuun matalalla varrella, joskin sadan euron hinta tuntui järjettömältä (varsinkin kun jostain luin että Jenkeissä mallistoa myytiin kolmasosalla Suomen hinnoista).

Sitten tuli tieto uudesta työpaikasta, että olin todella saanut sen. Onnistumisestani hämmentyneenä ja ilostuneena päätin, että Converse ♥ Marimekko -popot olisivat juurikin sopiva “palkinto” itselle uuden pestin saamisesta. Eikä hintakaan enää tuntunut niin pahalta, kun palkansaanti oli vaihtunut kuukausipalkaksi ja ennen kaikkea varmaksi. On se toki edelleen ihan järjetön summa tennareista, mutta tiesin harmittelevani asiaa myöhemmin jos en hankintaa olisi tehnyt kun se ei kerran enää rahasta jäänyt kiinni.

Ja niin muuttivat kirppukengät luokseni. Mulla ei ollut ennestään yksiäkään varrettomia All Stareja, ehkäpä juuri siksi ihastuin noihin niin palavasti. Koot tuntuivat noissa himpun verran napakammilta kuin yleensä, omat kenkäni ovat UK-kokoa 6 (EUR 39) kun normaalisti Converseni ovat kokoa 5.5 (EUR 38.5). Asiaan tosin vaikutti se, ettei viikko malliston julkaisun jälkeen ollut enää jäljellä tuota välikokoa ja UK 5 oli selkeästi liian pieni. Kevään alun lykkääntyessä kirppuni joutuivat odottelemaan viikkokaupalla ennen kuin viime viikolla vihdoin uskaltauduin ne jalassa ulos. Ovat ne kyllä ihanat! ♥ Vihreä sisäpuoli on kiva yksityiskohta, ja kenkien mukana tuli lisäksi kahdet nauhat: mustat sekä vihreät. Laatikossa oli myös samaa kuosia oleva kenkäpussi, pientä kivaa extraa sekin.

Yhdet matalavartiset All Starit eivät selvästi ollut tarpeeksi, sillä tällä viikolla tulin kotiin mustat versiot mukanani. Keskustan Andiamo sulkee ovensa ja kävin heti loppuunmyynnin alettua työpäivän päätteeksi tsekkaamassa jäljellä olevan kenkätarjonnan. Kenkätilanteeni on hyvä, mutta tämän hankinnan jälkeen se alkaa olla täydellisyyttä hipova. Kahta kenkäparia vielä kaipaisin, mustia perusnilkkureita ja balleriinoja, mutta ainakin jälkimmäisten suhteen en ole kovinkaan toiveikas – mulla on niin pitkät varpaat ja muutenkin oudon mallinen jalka, että hyvin istuvan pikkukengän löytäminen on vähän kuin etsisi neulaa heinäsuovasta. Dee-nilkkureita taas en ole nähnyt myytävän missään muualla kuin Nilsonilla ja Turun liikkeessä omaa kokoani ei enää ole jäljellä. Nettikaupasta tietysti saisi, muttamutta…

En voinut vastustaa kiusausta napata kuvaa uusista mustista All Stareista vanhojen, ’06 ostettujen tennareitten vierellä. Kyllä nekin joskus noin siistit olivat! Paljon on kertynyt käyttöä vuosien varrella ja se myös näkyy, mutta ovat taatusti olleet hintansa väärti ellei enemmänkin. Vielä en ole raaskinut heittää noita pois, vaikka repsottavia kohtia alkaa olla vähän joka puolella ja kantapäät ovat jo aivan kuluneet – festarikenkinä palvelevat erinomaisesti niin kauan kunhan pysyvät yhtenä kappaleena.

Hehkuttamisesta risuihin: huomaako joku mikä tässä vuosi sitten hankitussa valkoisessa tossussa mättää? Toinen kyseisen parin poposta on aivan kuten pitääkin, mutta toisessa on kolme rikkinäistä tuollaista renkulaa, jonka läpi nauhat menevät. Luulin ensin yhden hajottua että sieltä vain on pudonnut joku osa, mutta tarkempi tutkailu osoitti että kaikista noista kolmesta yksinkertaisesti puuttuu renkulan vastakappale sieltä sisäpuolelta! Ensimmäinen kerta kun joudun sanomaan pahan sanan Converseista, valmistusvirhe oletettavasti. En vielä tiedä mitä tuon kanssa tekisin, todennäköisesti käyn suutarilta kyselemässä löytyisikö korvaavia komponentteja. Eihän nuo sinänsä käyttöä mitenkään haittaa, mutta ärsyttää silti.

Keskiviikkona rakas pikkusiskoni täytti vuosia, joten hurautettiin loppuperhe avopuoliskolla ja sedällä vahvistettuna Saloon synttärikahville. Sisko oli juhlan kunniaksi pyöräyttänyt herkullisen valkosuklaa-daim-kakun, joka nimestään huolimatta ei ollut yhtään niin överimakeaa kuin voisi kuvitella. Synttärilahjaksi vietiin puoliskon kanssa pienoinen paketti, joka sisälsi tällaista:

Viikatteen vanhemman tuotannon Kaajärven rannat nappasin mukaani Äxästä viime viikonloppuna, piti vähän kikkailla ettei liikkeessä yhtä aikaa ollut sisko olisi huomannut ostostani. Mission accomplished, ei tiennyt synttärisankari lahjaansa etukäteen. :) Lahjan toinen osa on Visuaalisesti vaativan kottaraisen käsialaa, ihana puhekuplakoru tuli samassa paketissa oman lennokkikoruni kanssa. Teksti sopi täydellisesti tähän kohtaan: kotikotona ollessamme aina jos äiti kysyy tarvitaanko kaupasta jotain niin sisko vastaa “joo mä tahdon ponin!“.

Huomenna olisi sitten tiedossa vähän synttärijuhlintaa, siskolla on yhteiskemut yhden kaverinsa kanssa. Teemana on black & white ja pähkäilen edelleen asuni kanssa. Alkuperäinen suunnitelmani laittaa muutama vuosi sitten hankittu mustavalkokuvioinen Vero Modan mekko meni mönkään, kun mekko onkin yläosastaan aivan liian iso. Se olisi ollut kaikista helpoin vaihtoehto, nyt mun tarttee ihan oikeasti kehitellä jotain. Eiköhän asia ratkea kunhan ehdin tänään työviikon jälkeen tarkemmin paneutua vaatekaappini sisältöön, asusteen sentään olen jo suunnilleen päättänyt.

Kävin viime viikolla kokemassa Hullut Päivät, itse asiassa jopa kahtena eri päivänä. Pääasiassa tein kyseisistä kreisibailuista hankintoja, joita tiesin tarvitsevani: ripsiväri, kännykälle suojapussukka ja Methodin kylppärisuihke. Lisäksi nappasin mukaani sekä mustan perustopin (hyvä, vanha on monta vuotta sitten hankittu ja alkaa olla hieman kulahtanut) että raidallisen trikoopipon (täydellinen pyöräilykypärän alle nyt kun normipipo on jo liikaa), kummankin huimaan viiden euron hintaan. Sitten tuli vastaan mallikappalerekki, koko rekillinen täynnä Objectia.

Toim. huom. Karvareunainen huppu ei kuulu takkiin vaan alla olevaan huppariin.

Yllättäen Objectin mallikappaleet olivat kokoa M (olen kuvitellut että mallikappaleet ovat aina jotain tyyliin XS-kokoisia), joka useimmiten on mulle himpun verran liian väljä. Farkuistakin koot taisivat olla kaikki 29″, just vähän liian isoja siis (enkä valitettavasti tällä kertaa kaivannut löysiä farkkuja). Musta lyhyt takki siirtyi käteeni saman tien kun sen huomasin, päätin kokeilla joka tapauksessa. On se ihan vähäsen iso, mutta eikös tuollainen ulkotakki saa ollakin? Ainakin mahtuu hupparia tms. sinne alle tarvittaessa. Ja kerrankin oli hihat tarpeeksi pitkät jopa tällaisille apinan käsille! Pohdiskelin takkihankinnan järkevyyttä ja tajusin että mulla on “villakangastakkia lämpimämmille muttei vielä takittomille keleille” sopivia takkeja tasan kaksi: nahkatakki ja farkkutakki. Siihen joukkoon sopi todellakin ohutvuorinen musta takki jatkoksi.

Ah, erityisesti rakastan noita hihansuita! Ihanan leveät käänteet ja superkivat nappirivistöt. Takissa muuten kun on tuossa keskellä vetoketju niin alaosan saa ihan oikeasti irroitettua. Palttoosta saa siis tarvittaessa muokattua nopeasti supertrendikkään lyhyen takin! Nauroin ehkä pikkasen, kun kokeilin huvikseni miltä takki näyttää lyhyenä versiona. :D Jollekin keskivartalostaan sorjalle neidolle se saattaisi sopiakin, mutta mun kropalle ei kyllä missään tilanteessa.

Kokeilin mä silloin One Wayssa toistakin Objectin mallikappaletakkia. Idea vaikutti kivalta, mutta todellisuus oli toinen ja tunsin itseni väärille kulmille eksyneeksi kalastajaksi. No, eipähän ollut vaikea päättää kumpi takki oli mulle parempi. Hinnat noissa takeissa ei ollut mitenkään über-edulliset vaikka Hullareista oli kyse, musta takki köyhdytti pankkitiliäni runsaan viidenkympin verran. Omalla mittapuullani ihan kelpo hinta kevättakille, joten parempi sen ollakin niin ihana ja täydellinen kuin se on. ♥

(Viimeisen kuvan otti Feline, ylemmät avopuolisko.)