{ Arkisto } Lokakuu 2014

Syyskuun puolivälissä hurautin pääkaupunkiseudulle eräänä tiettynä viikonloppuna, nimittäin sopivasti Habitaren aikaan. Viime vuonna multa jäi tapahtuma kokonaan väliin häähässäköiden keskellä, joten tänä vuonna ajattelin jälleen lähteä katsastamaan messumeiningit ja houkuttelin K-serkun seurakseni messukeskuksen hulinaan.

Aloitimme kierroksen hallin takaosasta ahead!-alueelta. Yllä olevat kuvat ovat EcoDesign-näyttelystä, jonka teemana oli tänä syksynä tuotteen elinkaari. Betoniset valaisimet miellyttävät aika lujaa tällä hetkellä, ekassa kuvassa on Heli Ylivaaran & Annariina Alanderin aurinkoenergialla toimiva OutBox ja toisessa Jenni Inkeroisen symppis Vakaa. Samuli Helavuon suunnittelema Riippu-nimeä kantava säilytys- ja kasvatusjärjestelmä on idealtaan mahtava – ja niin nätti!

Trash Design -osastolla oli paljon mielenkiintoisia kierrätysajatuksella tehtyjä juttuja, kuten nimestäkin voi päätellä. Erityisesti pidin Jari Mirandan kierrätystaiteesta (ekat kaksi kuvaa), jossa oli luotu vanhoista elektroniikkalaitteiden osista vaikka mitä hienoa. Huikein oli ehdottomasti useamman metrin levyinen vanhoista emolevyistä tehty taideteos, olisi muuten aikamoisen osuva tällaiseen nörttiperheeseen. Käyttöesineiden puolella ihastelin mm. puisia tuikkukolmioita sekä ylijäämänahasta tehtyjä tyynyjä.

Habitaren tämän vuoden suunnittelukilpailu oli nimeltään MayDay, jonka puitteissa oli suunniteltu ja toteutettu erilaisia versioita kesäisestä piknikistä. Ylemmässä kuvassa on kisan voittaja, joka epäilemättä olisi aika mahtava piknik-miljöö lämpimässä kesätuulessa lepattavine kangaskattoineen. Alemman kuvan keinusysteemi vaikutti sekin oivalta idealta.

Dieselin teollisuushenkinen keittiö.

Marimekon ihana astiaseinä, tällainen meillekin keittiöön kiitos.

Pistorasia possufanin mieleen. Huomaa myös jättimäiset C-kasettivalaisimet vieressä.

Peroban toteuttama laatikkohyllykkö Kotilieden osastolla, aika kivat värit musta.

Uuden myymälätuttavuuden, Destinyn, tummanpuhuva osasto. Oi että!

Habitaressa ei ehkä ollut mitään superihmeellistä tai uutta, mutta kyllähän sieltä sai ammennettua paljon inspiraatiota omaan kotiin. Meillä on nyt ollut keittiöjutut erityisen tapetilla, sillä päätimme tässä ennen beben odotettua saapumista rykäistä kasaan vielä asunnon viimeisen puuttuvan palasen eli keittiöremontin. Ihastuin messuilla täysillä kotimaisen HELNOn keittiömallistoon – sinänsä ei mikään yllätys, kun muutenkin rakastan 50-70-lukulaista suunnittelua.

Kuva: HELNO

Kuvan HELNO Kallio olisi about täydellinen meidän momokotiin, mutta harmikseni mies ei oikein lämmennyt ja tuleva keittiömme on vähemmän retrohenkinen. Toisaalta remppa kuin remppa niin kompromisseja on tehtävä, ja aivan varmasti keittiöstä tulee mieleinen joka tapauksessa, kun sen on saanut itse suunnitella. Smegin jääkaapin, ehkä jopa tuollaisen mustan, kyllä tahdon vielä joskus…

Huh, hellettä!

Tämä tässä on Bob. Bob on Felinen ja T:n pieni pyöreä pingviini, jonka elo aiheuttaa jatkuvia naurun tyrskähdyksiä kaveripiirissämme. Pingviini viilettää milloin missäkin: ajaa autoa, seilaa uima-altaassa, geokätköilee, istuu sohvalla ja pelaa. Elokuisella Särkänniemi-reissulla Bob jäi Onnin hoitoon siksi aikaa kun isäntäväki pyörähti Jyväskylässä ja meillä ehkä lähti tuo tekemisten taltiointi hieman lapasesta…

Vinkki: Bobin seikkailuja voit seurata Instagramissa hashtagilla #bobithepenguin.

Kaksi ja puoli vuotta takaperin kotiin tuli ensimmäinen orkidea, joka puhkesi tänä vuonna uudestaan kukkimaan. Keväällä keittiön ikkunalaudalle majoittui toinenkin orkidea, joka päätyi huomaani toimistolta – tieto viherpeukaloudestani oli näköjään kiirinyt myös viereiseen tiimiin. ;) Noudatin samaa kaavaa kuin ensimmäisen kanssa eli leikkasin kuihtuneet kukkavarret pois, sijoitin ruukun kodin valoisimmalle paikalle ja annoin vettä silloin kun muistin. Ei mennyt kauaakaan, kun havaitsin kasvin puskevan uutta kukkavartta ja loppukesästä tilanne näytti tältä:

Muutamassa kuukaudessa uudet – ja varsin komeat – kukat, ihan käsittämätöntä! Pakko olla seurausta tuon vuodenajan valoisuudesta, tai sitten orkidea vain oli niin innoissaan päästyään pois toimiston pimeydestä ja/tai ilmastoinnista. Tämä yksilö kukki muuten yllättävän pitkään: ekat kukat puhkesivat heinäkuun puolivälissä juuri ennen lomareissua ja yllä olevat kuvat on otettu kuukautta myöhemmin.

Itse asiassa silloin heinäkuussa orkideat kukkivat tuplana, sillä aiempi kosintaorkidea pukkasi vielä uudestaan muutaman kukkasen tälle vuodelle. Siitä en valitettavasti ehtinyt ottaa tuota instakuvaa kummempaa, kun kukat jo lakastuivat pois. En tiedä mitä sitten tapahtui, mutta epäilen kasvin tulleen tiensä päähän, sillä juurakosta katosi kaikki vihreä vaikka sitä kovin koitti lilluttaa vesiastiassa juomassa. No, aikansa kaikella. Sitä paitsi saatoin tuossa erään kerran kiikuttaa kotiin yhden Kodin1:n alelaarista löytyneen raitakukkaisen yksilön…

Samuli Putro – Taitekohdassa [2014]

Elokuun alkupuolella meille muutti hieman karvaisempi asukas, joka ensimmäisinä päivinä kaivautui kolmenkymmenen asteen helteistä huolimatta tyynykasojen keskelle vetämään unta palloon. Saanko esitellä: tässä on Barbi, 7-vuotias devon rex ja viralliselta nimeltään Adorex LionAmbrosia.

En ole koskaan ymmärtänyt rotukissoista mitään, mutta devoneihin tutustuin pari vuotta sitten vanhan tupakaverini kautta. Kaverin kissat ovat pari kertaa käyneet meillä ja puolisko ihastui hassuun kiharakarvaiseen rotuun ilmoittaen, että jos meille kissa tulisi niin se pitäisi sitten olla devon. Aha. Talvella Sylvin & Olgan kasvattaja etsi vanhimmille kissoilleen sijaiskotia, joten ilmoittauduimme hänelle ja kävimme ihastelemassa devon-laumaa. Kevät ehti hujahtaa ohi ja kesäkin melkein, ennen kuin Barbi päätyi meille asti. Vähän jännitti, miten kissa sopeutuisi meille ja me siihen – sekä lisäbonuksena ilmenisikö miehellä jotain allergiaoireita kuten normaalikarvaisten kissojen kanssa usein käy. Toki myös elämäntilanteemme ehti alkuvuodesta muuttua raskauden myötä, joten sovimme kasvattajan kanssa että tsekataan tilanne joulun tienoilla uudestaan. Mukana nimittäin on optio, ettei Barbin tarvitse muuttaa meiltä pois mikäli se kaikille toimii.

Vajaa kolme kuukautta tässä on nyt mennyt kissaperheenä ja erityisesti äijeli on aivan myyty. Allergisia oireita ei ole ollut missään vaiheessa, joten ainakin siltä osin asia on kunnossa. Barbi on aika herkkä ja selkeästi pitää hiljaisuudesta enemmän kuin hälinästä. Siinä mielessä onkin jännä nähdä, miten vauvan tulo vaikuttaa kissaan, mutta ehkä se menee kun alkuun sellainen pieni ei pahemmin kiljahtele tai juokse perässä. Iltaisin tosin Barbi vetää yleensä kevyet iltahepulit eli laukkaa pitkin kämppää, paiskii leluhiirtä tai metsästää höyhenkeppiä – että se siitä rauhallisuudesta. :D

Lykke Li – I Never Learn [2014]

Onnettoman hidas päivitystahti näköjään jatkuu, kun kiire ei tahdo hellittää otettaan. Naputtelen tässä siis postauksen tyylikkäästi lähemmäs kolme kuukautta jälkikäteen, liekö tämä jo jonkin sortin ennätys blogin historiassa… Armeija-aikanakin taisin päivittää useammin, heh. Vaikka turha sitä on pahoitella, aina ei vaan aika riitä – varsinkaan kun viikot täyttyvät töistä, kodin laittamisesta ja beben tuloon valmistautumisesta. Ei ole enää montaa viikkoa töitä jäljellä ennen äitiysvapaan alkua, hurjaa!

Ei ole kerta taikka kaksi, kun olen onnistunut missaamaan kesäisen junamatkan rataosuudella Turku-Uusikaupunki, sillä monesti kyseinen erikoismatka tehdään Lättähatulla ja paikkoja on silloin varsin rajoitetusti. Tänä vuonna olin kerrankin ajoissa asian suhteen ja jäin kyttäämään Haapamäen Museoveturiyhdistyksen ilmoitusta kesän reissusta, matkaseuraakin olin puhunut mukaan hyvän lössin. Hyvää kannattaa odottaa, nyt vihdoin pitkäaikainen unelmani toteutui! Saimme liput junaan, joka tosin tällä kertaa ei ollut Lättähattu, mutta sekös olisi intoa vähentänyt. Heinäkuisena sunnuntaiaamuna hyppäsimme siis puoliskon kanssa museojunan P 1921 kyytiin Turun rautatieasemalta ja lähdimme puksuttamaan kohti Uuttakaupunkia.

Alkumatkasta en osannut muuta kuin muuta kuin huokailla ja hihkua, vähän siinä ehkä kimmelsi kyynelkin silmänurkassa (raskaushormonit, ju nou) kun olin niin onnellinen tilanteesta. Lapsuuteni kyseisen radan varrella viettäneenä hienoin hetki oli varmastikin saapuminen “kotiasemalle”, josta loput seurueestamme nousivat kyytiin, ja hetki sen jälkeen kun tuttu rakas talo pilkotti peltojen takana. Matka Turusta Ukiin kesti puolisentoista tuntia ja perillä oli runsaat pari tuntia aikaa hengailla. Nautimme jäätelöä ja virvokkeita Pakkahuoneella, minkä jälkeen suuntasimme naisvoimin muutamalle geokätkölle. Pian olikin aika palata Kalasataman pysäkille ja lähteä paluumatkalle, snif. Takaisin päin mennessä jäimme puoliskon kanssa pois matkan varrella ja sisko miehineen jatkoi Turkuun asti jatkaen eteenpäin meidän sinne jättämällämme autolla.

Oli kyllä aivan mahtava sunnuntairetki, toivottavasti päästään joskus vielä uudestaankin – ehkä seuraavaksi sitten sen Lättähatun kyytiin. :) Loppuun vielä junapäivän asu, ei ehkä helteeseen kaikista sopivin mutta noin muuten aiheeseen oikein passeli. Vaatevalinta oli luonnollisesti Olivia Rougen kellohelmat sydämillä ja päähän sitten mätsäävä huivi, jonka sisko joskus toi festareilta. Nenällä aurinkolasit D&G, korvissa toisen käden punaiset napit ja kaulassa lahjaksi saatu J-kaulakoru. Jalkaan valitsin varrettomat Converse All Starit, joilla oli hyvä hiihdellä pitkin cityä kätköjen perässä.

(Alin junakuva on Felinen kamerasta, asukuvan otti mieheni.)

Haloo Helsinki! – Kiitos ei ole kirosana [2014]