Kriiseilyä

Mulla on vähän kriisi. Tai oikeastaan aika hitsin monta kriisiä, kaikki vuorotellen. Vaikka olen kaiket päivät kotona, toisen lapsen synnyttyä elämä on jotenkin muuttunut vielä hektisemmäksi mitä se aiemmin oli. En edes uskalla ajatella mitä se on sitten joskus, kun palaan takaisin töihin… Innostun ja inspiroidun tällä hetkellä vähän kaikesta, mutta minkään asian eteen en “ehdi” tehdä yhtikäs mitään. Se on varmaan se perus: kun on monta rautaa tulessa yhtä aikaa, ei mikään lopulta etene kunnolla. Auttaiskohan asioiden listaaminen? Noh, kokeillaan.

Niittirusettipinni hiuksissa Lindex, X-korvikset Fashionology, kaulakoru gTie, imetysmekko Boob (2nd hand), kukkabomber Uhana Design, sukkikset H&M, kiilakorot Vagabond (2nd hand).

Tyylikriisi

Tukka näyttää kamalalta, mikään ei sovi päälle, kengät eivät mahdu jalkaan – oi että kuinka mukava olotila. Kenkäahdistuksen olen oikeastaan jo selättänyt, nyt vain opettelen elämään koon 40 (tai jopa 41!) jalan kanssa. Hyvästelin useammat lempikenkäni (mm. nämä solkinilkkurit, snif) ja ostin tilalle parit kunnolliset, jotka sopivat monenlaiseen käyttöön ja tilanteeseen. Keväällä katsellaan sitten lenkkari- ym. tennaritarvetta lämpimämpään keliin. Hiuksille yritin antaa piristystä värin muodossa, vaan eihän se mennyt ihan putkeen… Ei onneksi mitään pahempaa käynyt, mutta aika kaukana ollaan edelleen tämän tyyppisestä väristä, jonka perään haikailen. Ehkä kevyt saksiminenkin voisi olla paikallaan, edellisen kerran olen kampaajan tuoliin istunut ihan silloin äitiysloman alussa. Lisäksi nyt on alkanut putoilla hiukset päästä, joka paikka tuntuu olevan täynnä irtohiuksia. Onneksi iho on edelleen oikein bueno, mitä suorastaan ihmettelen ruokavalion, nukkumisen ja ulkoilun ollessa kaikkea muuta paitsi tasapainossa.

Mutta se pahin: ylimääräiset kilot. Kuopuksella on nyt inan päälle 4 kk ikää ja mulla painoa kolmisen kiloa enemmän kuin ennen raskautta. Ei kuulosta pahalta ei, valitettavasti vain siinä on pohjalla ne ekalta kierrokselta töihin paluun yhteydessä kerätyt +10 kiloa. Ja tiedän, vaakaa ei kannata tuijottaa liikaa vaan keskittyä ennemmin omaan oloon ja/tai peilikuvaan. Paitsi etten ole missään vaiheessa raskaana ollessanikaan nähnyt peilissä mitään outoa, en edes loppuraskaudessa vaakalukeman näyttäessä sellaisia lukemia ettei koskaan ennen. Sen sijaan valokuvista ihmettelen, kuka on tuo pullero tyyppi kuvassa – jaa se olenkin minä itse. Tähän sopinee viimeinen kuva kuopuksen raskausajalta, otettu laskettuna päivänä rv 40+0:

Hopeiset sulkakorvikset Fashionology, mekko Papu (2nd hand), neuletakki Crocker, rannekello Our Theory Of, leggarit Lindex MOM (2nd hand), sandaalit Clarks. Norsujalat mallin omat.

No juu, onhan siinä eroa verrattuna postauksen muihin, raskauden jälkeen otettuihin kuviin. Noista loppuajan turvotuksista sentään pääsin eroon, huh. Ymmärrän toki, että vartalo muokkautuu lasten jälkeen eikä siinä mitään, mutta olisi se kiva olla edes vähän tyytyväisempi peilikuvaansa. Niin ja puhumattakaan siitä laatikollisesta vaatetta, joihin mulla ei tällä hetkellä ole toivoakaan mahtua! Ihana ihana lintumekko (joka muuten olisi ihan imetyskelpoinenkin), maailman parhaat farkut, täydellinen musta jakku, Samujin lempparimekkoni (johon mahtumisesta olen haaveillut jo vuosia), mahtava ja merkityksellinen kellohelmamekko, päheimmät kukkapökät ever ja moooonta muuta. Ennen raskautta verhouduin ties miten pitkään melkeinpä pelkästään leggareihin joku löysähkö kaapu kaverina ja sama meno jatkui ekat raskauskuukaudetkin, niin voisin erittäin mieluusti työntää ne jo syrjään. Oi miksi, miksi sokerin houkutus on niin voimakas ja itsekuri niin olematon?

Aika ei riitä -kriisi

Kuten voi arvata, vastikään kolme täyttäneellä tyttärellä on varsin voimakas tahtovaihe menossa ja perheemme jokainen sanoja tuottava henkilö haluaaaaa about päivittäin jotain. Vastaamme monesti esikoisen haluamisiin, että joo niin mäkin tahtoisin lottovoiton tms. Kuitenkin kaikista eniten tahtoisin lisää tunteja vuorokauteen. Myös puolisko heitti yhtenä päivänä aika hyvän: hän tahtoisi todella vähäisen unentarpeen. Vuorokauteen vaikka 6 h lisää eikä keho tarvitsisi unta kuin 3 h, niin johan ehtisi tehdä vaikka mitä! Ehkä. Mikä auttaisi tunteeseen ajan riittämättömyydestä? To do -listat? Mä jään kylläkin herkästi nyhväämään jonkun yhden asian kanssa, että jos tekisin aina vain yhtä juttua kerrallaan valmiiksi asti, niin menisi pieni ikuisuus. Kuitenkin on myös ne pakolliset arkiaskareet, joita ei vaan voi jättää tekemättä. Tässä lienee bujoilun perimmäinen pointti..? Äh, pitäisiköhän mun kuitenkin harkita sellaista systeemiä – paitsi niin, siihenkin perehtymiseen ja suunnitteluun menee aikaa. Ehm.

Äitikriisi

Tiedän olevani omille lapsille se ainoa ja paras äiti, mutta silti en kovinkaan usein (jos koskaan) koe olevani hyvä äiti. Olen liian lyhytpinnainen ja huudan herkästi, en aina jaksa yrittää ymmärtää mitä mini-ihmisen päässä taas kerran liikkuu, en osaa pitää yllä järkevää päivärytmiä, jatkuva ruokalajien keksiminen on rasittavaa, päivät valuvat liian usein johonkin ilman että ollaan käyty edes ulkona. Inhoan jatkuvaa meteliä ja tarvitsen omaa aikaa ihan päivittäin; sen takia monesti valvon (ja mies tekee samoin omien juttujensa parissa) aivan liian myöhään. Haluaisin olla enemmän läsnä lapsille, tämä meidän päivittäinen arki kun on kuitenkin heidän lapsuutensa, mutta miten se voikin olla niin kamalan vaikeaa! Sitten tunnen huonoa omatuntoa siitä, miten ei taaskaan ulkoiltu (tarpeeksi) ja syötiin ihan miten sattuu ja miksi vaadin esikoiselta liian täydellistä toimintaa, vaikka hän on (nyt mutsi ihan oikeesti hei!) vasta 3-vuotias… Vai onko kaikki pelkästään yhteiskunnan luomaa painetta “normaalista”? Onko sillä väliä, jos me herätään koko poppoo vasta klo 10 ja syödään aamupala siihen aikaan kun muissa perheissä istutaan jo lounaspöydässä? Okei, myöhäinen aamu sekoittaa rytmin päivän muiden ruokailujen suhteen ja harvoin meillä kahta kunnollista ateriaa (ts. lounas ja päivällinen) edes syödään, koska tunnit yksinkertaisesti loppuvat päivästä kesken. Pitääkö väkisin opetella ns. normaaliin päivärytmiin, ihan vain koska meillä Suomessa hommat pyörivät kello 8 ja 16 välillä? Vähän tuo lohtua se, että ei me ihan ainoita epärutiini-ihmisiä olla, mutta silti koen päivittäin niitä pitäisi, miksen jaksa/ehdi -tuntemuksia.

Korvikset Yo Zen, mekko ja jakku Nosh, laukku Klo Design, leggarit Vimma, maiharit Ten Points.

Tulevaisuuskriisi

Äitiysloma hupenee hurjaa vauhtia ja kohta on päätettävä, miten elämä jatkuu sen jälkeen. Suunnitelmissa on olla kotona ainakin tämän vuoden loppuun, ei millään jaksaisi aloittaa vieläkin hullumpaa arkirumbaa töiden, päivähoidon ja harrastusten välillä. Työn suhteen mulla on vähän ollut kriisiä muutenkin, siitä tulee 7 vuotta kun nykyiseen työpaikkaani menin ja vaikka hommasta sinänsä tykkään, on palkkakehitys jäänyt täysin polkemaan paikallaan ja se kyllä vaikuttaa fiilikseen negatiivisesti. Haluaisin ehkä vaihtaa kokonaan alaa, mutta mulla ei ole hajuakaan mitä tahtoisin tehdä. Tai no joo, haluaisin olla taitava graafikko tai loistava valokuvaaja, mutta sellaisia töitä on paha tehdä jos ei ole osaamista eikä edes luontaista lahjakkuutta, jonka avulla menestyä. Mä osaan joo montaa asiaa ihan hyvin, mutta missään en ole tosi hyvä (paitsi valittamisessa). Mistä päästäänkin loistavasti seuraavaan…

Musta ei ole mihinkään -kriisi

Tuo kaikkien kriisien äiti. En osaa mitään, en pysty mihinkään, mikään ei onnistu, kaikki jää kesken, en osaa päättää jne. Ja tietysti mikä tärkeintä, kaikilla muilla onnistuu aina kaikki. Sosiaalisen median luoma harhakuva, tuumaa mies kun vingun ahdistustani ääneen. Kyllähän mä sen tiedän, itsekin jaan lähinnä kivoja asioita ja muuten olen hiljaa. Pitäisi varmaan alkaa päivittää vaikka Instaan, että “enpäs muuten tänäänkään saanut mitään aikaiseksi” ja kuvaksi joku aivan random ovenkahva, matonreuna, pölypallero tms. Ehkä jokaisessa päivässä kuitenkin on sitä jotain, vaikka nopeasti tarkasteltuna se olisikin ollut aivan turha? Ja huomenna on päivä uus, jolloin voi yrittää toimia toisin (useimmiten tekee silti aivan samoin).

Sellaisia kriisejä siis täällä, mites siellä ruudun toisella puolen? Vai oletko ehkä niitä tyyppejä, jotka viis veisaavat jostain hölmöistä kriiseistä? Vinkkejä ja näkemyksiä saa mieluusti jakaa kommenttiosastolla, varsinkin jos en väsymyksissäni näe metsää puilta. Jospa nyt alitajuntani alkaisi prosessoida ratkaisuja näihin ongelmiin, kun sain asiat puserrettua päästäni tekstimuotoon. Vai onko avainsana ehkä riittävä yöuni? Omaa tyhmyyttänihän mä valvon (kuten esim. nyt) enkä edes tiedä antaako se oikeasti niin paljon, että mun kannattaa sitä jatkuvasti toistaa. Ensin nukkuminen kuntoon, sitten muut seuraa perässä? Mielenkiinnolla jään odottamaan seuraavaa kriisiä, eikun… Hyvää yötä!