AvainsanaOma blogi

Melanie C – This Time [2007]

Tätä hetkeä on odotettu! Jokaisen täällä aiemmin vierailleen aivot ovat varmastikin ehtineet jo rekisteröidä, että jotain on muuttunut. Se jokin on ulkoasu. Leiskan uusiminen on ollut suunnitelmissani viime syksystä asti, mutta Puolustusvoimien lohkaistessa suurimman osan tehokkaasta peliajasta projekti on pitkittynyt luvattoman kauan. Värimaailma on selkeästi erilainen verrattuna blogin ensimmäiseen ulkokuoreen, itse asiassa vastaavia värejä en ole tainnut käyttää koskaan aikaisemmin – yhdessä ainakaan. Vertailun vuoksi edellinen paperinukkeaiheinen layout (klikkaamalla isommaksi):

Lisätietoa (kuvan alkuperä, fontit ym.) uudesta ulkoasusta löytyy Info-sivulta. Tulipa muuten eilen vähän valvottua juurikin näistä uusista tuulista johtuen – ei malttanut mennä nukkumaan, vaikka silmät melkein lupsahtelivat kiinni. Myös naamailuun hujahti aikaa ihan huomaamatta, etsin tuttuja naamoja ja tutkiskelin koko systeemiä ylipäänsä. Kaikki uusihan on aina alkuun jännittävää ja ihmeellistä, kunnes siihen tottuu.

Eilen mietin josko sitä siivoaisi kämpän tänään, mutta taitaa laiskottaa liikaa. Ensi lomilla sitten, silloin on aikaakin siivota vaikka kolmena päivänä peräkkäin. :) Tähän postauksen loppuun voisin kehua yhtä eilen kaupan hyllyltä mukaan nappaamaani tuotetta, Forsman Tean vihreää teetä nimeltä Keisarin malja. Pussin kyljessä oleva kuvaus kertoo:

Ruusukvittenin ja litchihedelmän makuinen Reilun kaupan vihreä tee. Valmis juoma on tuoreen vihreä ja runsaan hedelmäinen. Lisämakua antaa appelsiinin ja ananaksen palat sekä saflor ja liljan terälehdet. Vihreä tee sisältää runsaasti flavonoideja ja mielihyvää tuottavaa L-teaniinia, joka vähentää stressiä ja parantaa keskittymiskykyä.

Kuulostaa hyvältä, eikö? Ja hyvältä myös maistuu, en muista milloin olisin viimeksi juonut yhtä kivasti maustettua vihreää teetä. Forsman Tealla taitaa muuten olla reilu ylivalta keittiöni teevalikoimassa, sillä kotimaisen puljun edulliset ja usein myös Reilun kaupan tuotteet menevät mun teeostoslistalla salamana kärkeen. Yllä olevaa linkkiä googlettaessani pyörähdin ensimmäistä kertaa teefirman nettisivuilla ja huomasin, että niillähän on nettikauppa! Teet ovat hitusen kauppojen hintoja arvokkaampia, mutta valikoima on käsittämättömän laaja. Joku kerta voisi ehkä kokeilla tilaamista, ainakin erikoisempien teemakujen osalta.

51koodia – Mustat sydämet [2008]

Tämä viikko oli ehdomasti raskain tähän mennessä, tosin se oli odotettavissakin viikko-ohjelmassa olleen “rasitus: erittäin raskas” perusteella. Maanantai vielä meni suht iisisti, mutta tiistaina alkoi härdelli. Herätys oli viideltä ja aamupalan jälkeen hypättiin taisteluvarustus niskassa pasien kyytiin. Aamupäivä oltiin ampumaradalla, mun kohdalla kyseisestä ATT-ammunnasta saatava kuntoisuusloma jäi yhden osuman päähän (sain 10 tauluun ja lomapäivä olisi irronnut 11 osumalla). Iltapäivällä päästiin ampumaan ensimmäistä kertaa maastossa kovilla, kun oltiin hyökkäysradalla: radalla edettiin taistelijapareittain ja ammuttiin maasta nousevia vihollista kuvaavia tauluja.

Illalla siirryttiin yöpymispaikalle ja kasattiin teltta, minkä jälkeen iltamyöhällä oli vielä rastikoulutusta mm. kertasingosta sekä käsikranaatista. Kieltämättä tuntui vähän höntiltä paiskoa harjoituskäkrejä pilkkopimeässä, kun sen etsimiseen meni sitten aina useampi minuutti… Nukkumaan päästiin vasta joskus yhden jälkeen yöllä, koska meidän joukkueella alkoi kouluttajan haastattelut vasta puolenyön jälkeen. Itse en raadin edessä seisonut muutamaa minuuttia kauempaa: p-kauden jälkeen suuntana AUK.

Keskiviikko oli tietyltä osin aika leppoisa päivä. Aamu alkoi käsikranaateilla, heitettiin ns. kunnollisia (ts. räjähtäviä) harjoituskranaatteja seisomapoterosta. Käkrit on mulle selkeästi hankalimpia, sillä a) en saa heitettyä sellaista tarpeeksi kauas ja b) en pääse taisteluvyön kanssa poterosta 2 sekunnissa ylös (jos siis kranaatti sattuisi putoamaan poteron pohjalle ja räjähtämään siellä). B-kohdasta johtuen en saanut radalle edes mennä tst-vyön kanssa, paremmin kyllä heittäminenkin sujui ilman. Käsikranaateista siirryttiin sinkoradalle, jossa päästiin ampumaan kevyellä kertasingolla (harjoitus- sellainen). Ei se varmasti ole mitään verrattuna kunnon KESiin, mutta todenmukaisempi kuitenkin kuin panoksettomat muovisingot, joilla me pääasiassa harjoitellaan.

Viimeisenä oli vuorossa puolustusrata, jossa ammuttiin seisomapoterosta hyökkäävää vihollista – niitä esiin putkahtelevia tauluja jälleen. Radat oli suoritettu joskus iltapäivällä, minkä jälkeen löysäiltiin metsän siimeksessä useampi tunti. Illalla oli runsaan puolen tunnin esitys taistelukentän valoista ja äänistä, oli mielenkiintoista nähdä mm. konekiväärillä ampuminen hämärässä.

Puoliltaöin heitettiin reput pasien kyytiin ja lähdettiin marssille taisteluvarustuksessa, ilman kypärää tosin. “Kevyt” 22 km marssi kesti läpi yön, takaisin kasarmilla oltiin kahdeksan maissa aamulla. Ensimmäiset tunnit olivat tuskaisia, sitten helpotti ja viimeinen tunti oli taas aika tappavaa. Marssi alkoi muutaman kilometrin suo-osuudella, jonka aikana hypittiin varmaan 15 enemmän tai vähemmän leveän ojan yli. Väsymyksen ja pimeyden yhteisvaikutuksesta silmiä särki ja näin koko ajan harhoja, mikä onneksi helpotti tupakaverin tarjoaman kofeiinitabletin avulla. Aamun sarastaessa oli oikeastaan todella hyvä fiilis ja lihaskivuista huolimatta en olisi halunnut jättää tuota yötä kokematta.

Jotenkin sitä kuvitteli, että kassulla saisi kiskottua unta palloon – turha toivo. Ehdin koisia pari-kolme tuntia, kunnes tuli minuutit ruokailuun ja ruokailun jälkeen oli taas ohjelmaa. Osa jäi huoltamaan telttavarustusta, kun osa (allekirjoittanut mukaan lukien) siirtyi johtajatehtävärasteille. Iltapäivä hujahti erilaisten johtamiseen liittyvien tehtävien parissa, pääosa ajasta tietysti oli odottelua.

Perjantaina lähdettiin jälleen maastoon, tällä kertaa muutaman kilometrin päähän ja kannossa oli kenttävarustus (n. 40 kg). Marssista kipeytyneet lihakset huusivat hoosiannaa saman tien ja silmissä näkyi välillä tähtiä, mutta jotenkin onnistuin selviytymään perille. Iltapäivällä kaivettiin jokainen oma seisomapotero, sillä “vihollinen” oli hyökkäämässä seuraavana yönä leiriin. Ensimmäinen hälytys tuli jo puolenyön pintaan, jolloin ei oltu ehditty vielä edes nukkumaan – ei paha. Se olikin ainoa kunnon hyökkäys, sillä yön tunteina olleet pari hälytystä olivat aiheettomia ja siis lyhyitä. Mulle osui poterovartio kello 02-03, joten aamuyöstä ehdin jopa nukkua pari tuntia, kun ei hälytyksiäkään tullut. Lauantaiaamupäivällä tuli toinen oikea hyökkäys, mikä oli huomattavasti helpompaa päivänvalossa.

Lomille päästiin eilen viideltä, Turusta jatkoin suoraan kotikotiin saunomaan. Sauna auttoi lihaskipuihin, mistä oli hyvä jatkaa takaisin Turkuun ja baanalle. Olin liikenteessä siskon, siskon poikaystävän ja tämän veljen A:n kanssa, oltiin Gigglingissä pilkkuun asti ja kotiin päin mennessä törmättiin Destheaan kävelykadulla. Olin muuten saanut tytöltä oikealla näkyvän tunnustushässäkän, tack så mycket! Itse olen nyt sen verran tylsä, etten jakele korttia enää eteenpäin. Tuskin haittaa ketään. :)

Tarkoitus oli mennä vielä hakemaan ruokaa jostain, mutta normaaliin aamuyön tuntien tyyliin kaikki ruokapaikan jonot olivat armottoman pitkiä. Mentiin koko lössi A:n kämpille (se asuu kämppiksensä kanssa n. 100 m mun luota), jossa mä onnistuin simahtamaan sohvalle. Heräsin siitä puoli seitsemän pintaan, siskon poikaystävä koisi myös lähistöllä ja sisko sekä A löytyivät keittiön pöydän äärestä pälisemästä. Selvisin lopulta seitsemän jälkeen kotiin, muutaman tunnin nukuin omassa sängyssäni – miten olenkaan kaivannut sitä! Lopun sunnuntaista olen ottanut iisisti, käväisin tädin luona kylässä ja A:n luonakin pyörähdin pikaisesti. Säkylään suuntaan vasta huomenna, sillä uusi viikko alkaa HL-päivällä.

System of a Down – Toxicity [2001]

Välillä mietin valehteleeko Analytics väittäessään, että täällä käydään suunnilleen sata kertaa päivässä. Kommentteja jätetään vähän – ja yleensä nekin ovat samoilta henkilöiltä. Lukeeko näitä juttuja oikeasti joku? Omaksi iloksenihan mä tänne tarinoin, mutta käyntien ja kommenttien määrien ero ihmetyttää joka tapauksessa.

If you are single there is always one thing you should take out with you on a Saturday night… your friends
– Carrie

Tällainen lausahdus osui silmiin alkuviikosta sähköpostiin tupsahtaneesta ASOSin Sex and the City -aiheisesta newsletteristä ja jäi pyörimään mielessä. Oletetaanko tosiaan nykymaailmassa, että vaikka se spesiaali ihminen puuttuisi elämästä, ystäviä on kaikilla? Ja jos näin on, miksi?

Itseäni edellä mainittu sitaatti lähinnä ahdistaa. Olen pienestä asti ollut ujo ja syrjäänvetäytyvä enkä esimerkiksi osannut katsoa ihmisiä silmiin ennen kuin pakotin itseni opettelemaan sen aloittaessani parikymppisenä opiskelun ammattikorkeassa. Ujoudesta olen onneksi päässyt suunnilleen eroon ja voin jutella täysin tuntemattomienkin ihmisten kanssa melkein mistä vain – mikäli toinen aloittaa keskustelun.

Koska mä en ole sosiaalinen ihminen, mulla ei ole koskaan ollut paljon kavereita ja ystäviä vielä vähemmän. Olen yrittänyt miettiä mistä se johtuu, mutta mitään tyhjentävää vastausta en ole löytänyt. Ilmeisesti olen sen tyyppinen ihminen, jota ihmiset eivät syystä tai toisesta halua tai uskalla lähestyä. Ehken hymyile tarpeeksi? Tai ehkä se johtuu perusnegatiivisuudesta ja surumielisyydestä, joita mulla kuulemma on vähän liikaa. Viimeisin seurustelusuhdekin kaatui mun päänsisäisiin ongelmiin (mm. negatiivisuus, tylsyys, ahdistus, pelko muutoksiin) ja ristiriitoihin.

Niin tai näin, Carrie-sitaatin kaltaiset jutut televisiossa ja lehdissä ärsyttävät ja saavat mut joka kerta tuntemaan itseni surkeaksi luuseriksi. Tottakai olen onnellinen niistä parista ystävästä, jotka mulla on, mutta kun näkee suht harvoin, muun ajan olen sitäkin yksinäisempi. Pahinta varmasti on se, että kukaan ei ymmärrä – eikä ketään ehkä edes kiinnosta ymmärtää – tätä loputonta yksinäisyyden tunnetta. Tahtoisin tehdä kaikkia kivoja juttuja ja olla iloinen, mutta yksin sitä yleensä jää kotiin masentumaan ja vihaamaan maailmaa. Olisikohan jossain joku yksinäisten kerho, johon voisin liittyä?

Voiko siitä puhua,
kun ei voi edes ajatella
Voiko siitä puhua
Muuten hymyillään ja toivotellaan hyvää jatkoa,
vaan illan tullen pelottaa
Ei ole ketään kelle soittaa
Viikate: Ei ole ketään kelle soittaa

U2 – All That You Can’t Leave Behind [2000]

Toukokuun ensimmäinen päivä ja vappu – mikäs sen parempi hetki kääntää uusi, puhdas sivu esiin. Tajusin vanhan blogini sisältävän niin paljon kaikkea todella henkilökohtaistakin runsaan kolmen vuoden ajalta, että melkein alkoi pelottaa. Anonyymiksi en aio muuttua ja kasvojeni paljastelua jatkan edelleen, mutta jatkossa pyrin pitämään henkilökohtaiset asiani minimissä. Blogin nimi ei muutu mihinkään eikä jututkaan sen kummemmin. Myös tulevaisuudessa blogini sisältää ajatuksia yhdestä jos toisesta aiheesta, valokuvia, päivän asuja, musiikkia jne. – mitä vain mieleeni juolahtaa! Vaikka kirjoitan tätä pääasiassa omaksi ilokseni, kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita.

Kulunut vuosi on pitänyt sisällään sekä ihania onnenhetkiä että itkua ja surua. Menneet ovat menneitä, mutta muistot säilyvät sydämessä vielä pitkään. Ehkä jonain päivänä muistot eivät enää tee kipeää, vaan ovat korvautuneet uusilla entistä ihanammilla kokemuksilla. Sitä odotellessa.