No niin, vihdoin synnytyskertomusta kehiin! Siinähän kävi lopulta niin, että laskettu päivä tuli ja meni eikä mikään viitannut synnytyksen alkamiseen. Rv 40+3 kävin äitiyspolilla kontrollissa ja perätilan takia synnytys päätettiin käynnistää paria päivää myöhemmin. Eräänä tammikuisena keskiviikkona sitten köröttelin bussilla TYKSiin aamuruuhkan aikaan miettien, että muut tässä menevät töihin tai kouluun – ja mä synnyttämään. :) Puoliskolla oli tuolloin iltavuoroviikko, joten annoin hänen nukkua aamulla kun tuo liikkuminen kätevästi onnistui julkisillakin.
Yhdeksältä pääsin lääkärille ja käynnistys aloitettiin lääkkeettömästi ballongilla. Aamupäivän lähinnä hengailin ja odotin (sekä tutustuin viereisellä paikalla olevaan kaimaani), lounaaseen mennessä supistukset olivat muuttuneet selkeästi kivuliaiksi. Puolisko kävi moikkaamassa mua ennen työvuoronsa alkua ja pohti mun supisteluirvistelyä katsellessaan, kannattaako hänen edes lähteä töihin; mä olin vaan että juujuu ei tässä vielä mitään. Iltapäivällä puoli kolmen pintaan alkoi lorahdella lapsivettä, mutta hätää ei kuitenkaan ollut, sillä ballongin ollessa paikallaan ei napanuora pääse luiskahtamaan ulos. Joskus ennen viittä sisko tuli osastolle pitämään mulle seuraa ja kantoi mulle päivällisen huoneeseen. Olin hetkeä aiemmin saanut jonkun ihmeen pahoinvointikohtauksen ja yökännyt koko mahalaukkuni sisällön, joten nälkä kurni vatsassa.
Ennen syömistä päätin vielä käydä vessassa ennen ja tietysti sillä reissulla sitten ballonki tuli ulos. Kätilö tarkisti kohdunsuun olevan 3 cm auki, sen jälkeen supistuksia rupesi tulemaan säännöllisemmin ja ne sattuivat aika pirusti. Sisko soitti vähän ennen puoli kuutta miehelleni, että voisi lähteä tulemaan. Ähisin kivusta ja kysyin kätilöltä jotain kivunlievitystä, mutta osastolla ei kuulemma oikein lämpöpussia kummempaa vaihtoehtoa ollut saatavilla – tarvittaessa voitaisiin miettiä, josko pääsisin jo saliin ilokaasun ääreen. Yhtäkkiä klo 17.45 mulle tuli kamala tarve ponnistaa ja hälytettyäni kätilön huomattiin että kas, kohdunsuu oli täysin (10 cm) auki.
Johan alkoi tulla porukalle vipinää kinttuihin! Onneksi sisko oli paikalla ja sai lähteä mukaan synnytyssaliin; puhelin ja kamerakin tulivat mukaan, kun tajusin siinä tohinassa pyytää häntä nappaamaan ne. Miestä ei näkynyt vieläkään, joten sisko soitti uudestaan, ettei kannata enää osastolle mennä vaan suoraan saliin. Klo 17.55 oltiin salissa, jossa hyöri niin kätilöä, lääkäriä, kandia kuin kätilöopiskelijaakin. Kanyylin laitto epäonnistui ja laittaja huuteli haluaisiko joku muu tulla kokeilemaan… Hetken päästä sain luvan tunnustella ponnistamista kylkimakuulla ennen kääntymistä selälleni jalat ylös tuille, ymmärtääkseni perätilasynnytyksissä se on ainoa vaihtoehto asennolle.
Pari supistusta meni ennen kuin tajusin miten oikein kannattaa ponnistaa. Kipu on jotain ihan uskomatonta ja supistusten välissä mulle iskettiin suun eteen maski, happea hengittämisen tueksi. Olin jo täysissä ponnistuspuuhissa miehen viimein saapuessa, muistan vieläkin sen helpotuksen nähdessäni hänen astuvan ovesta. Montaa kertaa en siinä sitten ehtinykään ponnistaa, kun klo 18.14 vauva putkahti maailmaan. Näin jalkojeni välistä pienen harmahtavan raajan, mutta hetken oli ihan hiljaista ja ehdin vähän hätääntyä, kunnes huoneen täytti kunnon rääkäisy. Sitten vauva nostettiin mun mahalle ja kysyin kumpi se on, vastaukseksi saimme että niin katsoiko joku. :D Tyttöhän sieltä tosiaan tuli, kuten itse alusta asti epäilinkin.
Hetken päästä piti vielä ponnistaa jälkeiset, vauvan jälkeen se oli aika helppo nakki. Lopuksi tarkistettiin vielä “vahingot”, pari pientä nirhaumaa mutta tikkejä ei tarvittu yhtäkään. Synnytys oli tosiaan nopea sitten kun se lähti kunnolla käyntiin, papereissa kokonaiskestoksi on merkitty 1:25. Ponnistusvaihe oli 9 minuuttia, mies siis ehti paikalle kreivin aikaan! Kooltaan tyttäremme oli pieni ja siro: 2930 g, 49 cm, päänympärys 34,5 cm. Vauva oli jonkun aikaa rinnalla, kunnes kätilö otti hänet putsattavaksi, mitattavaksi ja punnittavaksi. Sen jälkeen neiti pääsi tuoreen isän paidan sisälle lämpimään, mä kävin suihkussa ja söin saliin tuodun tarjottimen tyhjäksi.
Näin jälkikäteen olen todella onnellinen, että luotin vaistooni ja halusin perätilasta huolimatta kokeilla synnytystä alateitse. Olin etukäteen toivonut mahdollisimman vähäistä kivunlievitystä, mutta enpä arvannut etten ehtisi sellaista saamaan lainkaan… Tottakai synnytys sattui, aivan prkleesti – yllättävän nopeasti kaiken sen kivun kuitenkin unohti, kun vauva oli siinä. Myös palautuminen oli nopeaa ja mietin kaksi viikkoa myöhemmin, ettei enää oikeastaan edes tuntunut siltä että olisi synnyttänyt (pois lukien jälkivuoto, maharöllö ja noh, vauva). Toki jokainen synnytys on erilainen, mutta tämän ensimmäisen kokemuksen perusteella valitsisin alatiesynnytyksen uudestaankin oli perätilaa tai ei.
Bebe syntyi siis keskiviikkoiltana ja sairaalassa olimme sunnuntaihin saakka. Oltaisiin päästy jo lauantaina kotiin, mutta halusin saada imetyksen kunnolla käyntiin ennen kotiutumista. Maito nousi perjantain ja lauantain välisenä yönä, ja se yksi lisäpäivä asiansa osaavien opastuksessa oli erittäin hyvä tsemppi kotielämää varten.
