AvainsanaUusi alku

Mahtaako olla niin, että toisen lapsen kanssa aika kiitää vielä nopeammin kuin ensimmäisen..? Siltä ainakin tällä hetkellä tuntuu, meidän kuopus nimittäin on muutaman päivän päästä jo kuukauden ikäinen! Pieni avuton nyytti alkaa olla muisto vain ja tilalle on tullut ponteva poika, joka ei yhtäkkiä enää pelkästään nuku, syö, kakkaa ja itke. Vaikka onhan tuo tottakai ihan vasta-alkaja tässä maailmassa vielä, mutta tästä se lähtee rullaamaan ja joka päivä tulee uusia juttuja ihmeteltäväksi. Alan ymmärtää ihmisiä, jotka haluaisivat elää uudestaan ja uudestaan nuo maagiset ensihetket vastasyntyneen kanssa – onhan se aivan hullun ihanaa aikaa, vaikkei pienestä ihmisestä voi vielä yhtään sanoa tai tietää millainen tyyppi hän on.

Ensimmäiset viikot nelihenkisenä perheenä ovat menneet pääasiassa uutta arkea opetellessa. Nopeasti vauva-arkeen on taas tottunut eikä kestänyt montaa päivää, kun jo tuntui siltä, että poika on kuulunut perheeseemme aina. Esikoinen on ottanut pikkuveljen vastaan suurella rakkaudella, edes vauvan itku ei ole este sille etteikö isosisko tahtoisi ottaa syliin. ♥ Ihan ne ensimmäiset pari viikkoa tyttö oli meitä vanhempia kohtaan jokseenkin hankala, mutta nyt jo voi huomata että tilanne on selvästi rauhoittunut. Normaaleja vajaa kolmevuotiaan kiukkukohtauksia tottakai tulee aika ajoin eteen, mutta neuvottelemalla (tai viimeistään hieman ääntä korottamalla) niistä useimmiten selvitään. Taapero joutuu luonnollisesti välillä odottamaan vuoroaan, vaan niin joutuu vauvakin, kun ei kukaan kerta kaikkiaan pysty venymään kahteen paikkaan yhtä aikaa.

Ehkä eniten käy sääliksi kissa, joka iltaisin ihan selvästi odottaa lasten nukahtamista, jotta pääsee valtaamaan jomman kumman meidän sylin, kun päivisin emme oikein ehdi antaa sille huomiota. Ja joinakin iltoina käy niin, että meidänkin on pakko hipsiä ajoissa pehkuihin, että jaksaa taas paremmin seuraavana päivänä. Hienosti silti Barbikin on uuteen tilanteeseen sopeutunut eikä hätkähdä about mistään, välillä ehkä käy ohimennen vähän nuuhkaisemassa vauvaa.

Niin ne yöt, varsin katkonaisiahan ne ovat olleet. Erityisesti mulle, koska imetän ja koska miehen pitää kuitenkin olla arkisin skarppina töissä. Mies piti viikon isyyslomaa vauvan syntymää seuraavalla viikolla ja se oli kyllä luksusta. Sen perään olikin heti pläjähdys arkeen iltavuoroviikon merkeissä eli mä olen illat keskenäni muksujen kanssa ja hoidan kaikki iltapuuhat yms. Yllättävän hyvin nekin ovat sujuneet, tänään esimerkiksi jälkikasvu oli kumpikin unessa ennen kymmentä! Se on meidän mittapuulla aikaisin, iltavirkkuja (ja aamutorkkuja) kun olemme koko perhe.

Sen olen huomannut, että näin toisen lapsen kohdalla ei enää ole sitä alun hormoniryöppyä, jonka voimalla jaksaa porskuttaa muutaman tunnin yöunilla ties miten pitkään – nyt olin parissa viikossa jo aivan zombi enkä suunnilleen muistanut omaa nimeäni. Onneksi helpottaa ihan jo se, jos yhtenä aamuna saa nukkua vähän pidempään. Tosin muutamana peräkkäisenä yönä kun valvoo 1,5-2 h siinä aamuneljän aikaan koittaen tehdä kaikki temput vauvan nukuttamiseksi, niin vähän sitä miettii oliko nyt ihan pakko taas tähänkin touhuun lähteä… Ja sitten kun katsoo maitopartaista silmät kiinni maiskuttavaa vauvaa, ei voi kuin huokailla miten parasta on kun talossa on vauva.

Nämä postauksen kuvat ovat Varpu-kollega Annukan ottamia, kun poika oli vajaa kaksiviikkoinen. Sairaala-aika jäi meillä niin lyhyeksi etten ehtinyt edes nähdä olisiko siellä joku tarjonnut vastasyntyneiden kuvauspalvelua, joten kiva että meillä on nyt tällaiset kuvat muistona. Oli jännä nähdä miten joku muu näkee mun lapsen, kun kuitenkin omaa lasta kuvaa aina tietyllä tyylillä – ja oli se tosiaan aika erilaista. Esikoisesta yritin silloin itse ottaa newborn-kuvia, mutta se oli varsin toivotonta, kun olin niin kovin kokematon vastasyntyneiden vauvojen kanssa. Tällä kertaa olenkin kuvannut kuopusta ihan eri tavalla kuin esikoista, toki myös valoisampi vuodenaika vaikuttanee jonkun verran asiaan. Ehkä mäkin vielä kehityn tällä saralla..? Ainakin pikkuvauvan käsittely on näin toisen lapsen kohdalla täysin erilaista, siihen voisinkin palata myöhemmin omassa postauksessaan.

Vinkkinä muuten: Annukalla on tämän kuun ajan tarjous vastasyntyneiden kuvauksista, kannattaa tsekata mikäli aihe sattuu olemaan ajankohtainen.

Kuvat: Annukka Viitanen Photography

Eletään tiistai-iltaa 19.9. ja raskausviikkoa 40+5, saman verran kuin esikoisen syntyessä. Äiti on ollut illan apunani miehen ollessa iltavuorossa, hän lähtee puoli kymmenen jälkeen kotiin mun jäädessä nukuttamaan esikoista. Tyttö nukahtaa vihdoin, 22.12 laitan äidille vielä viestin ja könyän makuuhuoneesta olkkarin puolelle. Vähän näköjään taas supistelee, samaan tyyliin kuin pari iltaa aiemminkin. Miehen tullessa varttia myöhemmin töistä supistukset ovat jo selkeästi kipeämpiä. Kello 23.09 laitan äidille viestiä, että reilu puoli tuntia on supistellut kipeämmin ja tuntuu painetta alhaalla. Katotaan miten etenee vai eteneekö mihinkään.

Supistukset jatkuvat ja alkaa vaikuttaa siltä, etteivät ne ainakaan hiipumaan päin ole. Huomaan ettei äiti ole lukenut viestiä ja 23.36 soitan perään, että voisi ihan varmuudeksi tulla meille yöksi. Vähän ennen puoltayötä äiti soittaa, että on nyt matkalla. Kaivan puoliksi pakatun repun esiin ja yritän miettiä, mitä kaikkea päivittäin käytössä olevaa sieltä puuttuu.

Käyn suihkussa, mutta mulle näköjään lämpimästä vedestä ei ole mitään apua enkä kyllä raaskisi muutenkaan kovin kauaa lotrata. Kellotan myös supistuksia jonkun aikaa; ne ovat suht lyhyitä (max. minuutin), mutta niiden välissä ei ole montaa minuuttia. Kello 0.26 päätän soittaa synnärille ja kysellä milloin kannattaisi tulla, saan vastaukseksi vain että sitten kun tuntuu siltä. Olipa paljon apua.

Puoli yhden jälkeen äiti saapuu paikalle, käyn nopeasti läpi esikoisen seuraavan aamun kamppeet ym. jos hänet pitää viedä päiväkotiin. Eteisessä pyydän miestä hakemaan jääkaapista suklaalevyn, äiti vähän naureskelee että supistusten keskelläkin keskityn suklaalevyyn. Haluan varuilta ottaa mukaan myös muovipussin, jos mulle tulee yhtäkkiä huono olo kuten viimeksi tuli. Yhden maissa pääsemme lähtemään kohti Tyksiä, alaovella tajuan ettei mulla ole huulirasvaa mukana ja mies palaa vielä hakemaan sen.

Mulla on kuuma ja kaipaan raitista ilmaa, joten haluan ehdottomasti kävellä sairaalaan. Laitan jalkaan sandaalit ilman sukkia, takin sentään heitän päälleni. Muutaman korttelin matka kestää ainakin vartin, kun supistuksen tullessa on pakko pysähtyä hengittelemään. Reilun korttelin päässä kotiovelta mulle tulee huono olo ja hätyytän miestä kaivamaan muovipussin esille, menee hetki ennen kuin hän löytää sen jostain taskustaan. Päästään vielä jokunen metri eteenpäin kunnes oksennan ja taidetaan samalla pelästyttää myöhäinen koiranulkoiluttaja, joka katoaa epäluuloisen näköisenä jonnekin sisäpihalle. Tässä kohtaa viimeistään varmistun, että synnytys todellakin on käynnissä.

Selvittyämme sairaalaan sisälle joudun pysähtymään hetkeksi tuulikaappiin, supistaa. On ihan hiljaista ja pitää hetki pohtia mihin meidän oikein pitäisi mennä, onneksi sitten yhdestä ovesta tulee kätilö vastaanottamaan meidät. Kello 1.21 makaan käyrillä, supistukset tekevät niin kipeää että on pakko mumista/mölistä itsekseen – miestä huvittaa, kun kuulostan kuulemma niin hassulta. Sisätutkimuksessa kohdunsuu on auki 5 cm ja samalla otetaan streptokokkinäyte, jonka valmistumisessa menee tunti. Kysyn mitä tapahtuu, jos vauva syntyy ennen, mutta sille ei kuulemma sitten voi mitään. Kätilö kysyy kivunlievityksestä, sanon etten ehkä kaipaa mitään mutta mieli voi vielä muuttua.

Jäämme huoneeseen kahden, supistuksia tulee ja mies ottaa pyynnöstäni pari kuvaa. Menee ehkä 10 minuuttia ja tuntuu siltä, että pitäisi päästä vessaan. Mies painaa soittokelloa ja kerrottuani asiani kätilölle hän tuumaa olisiko kuitenkin vauva, joka sieltä on tulossa. Vastaan kieltävästi, koska tunne ei ole yhtään samanlainen kuin ekassa synnytyksessä kun mua alkoi ponnistuttaa vielä osastolla ollessani. Kätilö tarkastaa tilanteen: kyllä se on vauva, kohdunsuu 10 cm auki. Täh miten voi olla?!, kiljahdan kun laskeskelen, ettei siitä 5 sentistä ole todellakaan kauaa. Kätilö käskee olemaan ponnistamatta ja ihmettelen, miten se muka onnistuu.

Multa kysytään pystynkö kävelemään saliin, no juu ei toivoakaan. Pystyn juuri ja juuri siirtymään omin jaloin vastaanottohuoneesta käytävälle, jossa pääsen sängylle makaamaan ja mut kärrätään saliin. Salissa mun pitää vielä siirtyä toiselle sängylle, johon jään kyljelleni makaamaan. Kätilö nostaa päällimmäisen jalkani ylös ja pyytää mua pitämään siitä kiinni, sitten saan omien tuntemusten mukaan alkaa ponnistaa. Parin ponnistuksen jälkeen tunnen alemmalle jalalle holahtavan jotain lämmintä; papereiden mukaan 1.40 lapsivesi menee kauniin värisenä. Jokaisella supistuksella ponnistan minkä jaksan, mitään ei tunnu tapahtuvan. Turhaudun ja otan “nyt prkl ulos” -asenteen, hetken päästä pää on vihdoin ulkona. Kuulen kehotuksen olemaan ponnistamasta enempää, odotetaan hetki ja sitten saan luvan ponnistaa loppuvartalon. Kyllä tämä on täyden kympin poika, sanoo kätilö kello 1.53 ja nostaa vauvan vatsani päälle. Pojalla on häkellyttävän paljon tummaa tukkaa, ei ihme että vähän närästi raskausaikana.

Ihmettelemme tulokasta ja kun napanuora lakkaa sykkimästä, isä napsaisee sen poikki. Jälkeisiä joudutaan odottamaan jonkun aikaa, lopulta parinkymmenen minuutin päästä saan istukan puserrettua ulos. Haluan mielenkiinnosta nähdä istukan ja kätilö pyörittelee sitä kertoen mitä on missäkin ollut, yllätyn että se on niinkin iso kooltaan. Seuraavana päivänä osastolla kotiuttava kätilö tuumaa, että harvoin jälkeisvaihe on näin paljon pidempi kuin ponnistusvaihe – mulla kun oli ponnistuksen kestoksi merkitty vain 3 minuuttia. Itsestä tuo aika kyllä tuntui paljon pidemmältä, vähintäänkin samalta kuin esikoisen synnytyksen 11 minuuttia. Mitään parsittavaa ei tälläkään kertaa löytynyt ja näin pari viikkoa synnytyksen jälkeen on sama fiilis kuin viimeksi, ei oikeastaan edes tunnu että olisi synnyttänyt.

Vietämme seuraavat puolitoista tuntia kolmistaan, välillä joku käy kurkkaamassa että meillä on kaikki hyvin. Vauva löytää tissille ja imu alkaa tuntua kunnolla. Vähän ennen neljää vauvasta otetaan mitat, 3610 gramman paino on suunnilleen se mitä elokuun alkupuolella arvioitiin mutta 53 sentin pituus tulee yllätyksenä. Toki poika tuntuu siinä jo heti isommalta kuin vajaa kolmikiloinen tyttäremme vastaavassa tilanteessa. Mittailujen jälkeen vauva pääsee ihokontaktiin isän paidan alle, mäkin sitten nousen sängyltä ylös ja syömme saliin tuotua aamuyön välipalaa. Mulla on järkyttävä nälkä, luonnollisesti kun olin mahani sisällön tyhjentänyt matkalla sairaalaan. Käyn myös vessassa ja suihkussa, ihana saada pestyä kaikki hiki ja muu moska pois.

Viiden jälkeen aamulla siirrymme osastolle ja mies suuntaa kotiin nukkumaan. Osasto on eri kuin muutama vuosi sitten, saan ikkunapaikan huoneesta numero yksi. Vauva tuhisee sairaalamekkoni sisällä vaippasilteen, silittelen hänen hiuksiaan ja yritän tajuta mitä oikein viimeisten tuntien aikana on tapahtunut. Jälkisupistukset tuntuvat vielä varsin voimakkailta vauvan ollessa rinnalla. En heti malta nukkua, mutta torkahdan sentään joksikin aikaa ennen kuin kello on kahdeksan. Kätilö tulee ottamaan pojan pesulle, itse käyn vessassa ennen kuin haen aamupalapöydästä täytettä kurnivalle mahalleni. En edes ehdi takaisin huoneeseen, kun vauva tuodaan takaisin kapaloituna ja tukka somasti pystyssä.

Vähänpä osasin viikko sitten aavistaa..! Saman päivän iltana saatuani esikoisen nukkumaan alkoivat supistukset ja hyvin pian ne muuttuivat selvästi kipeämmiksi kuin aiempina päivinä. Vähän ennen vuorokauden vaihtumista soitin äidilleni, että tulisi varuiksi meille yöksi, jos tässä nyt oikeasti pitää lähteä näytille. Puolisen tuntia siitä soitin synnärille ja linjan toisessa päässä toivotettiin tervetulleeksi, mikäli alkaa siltä tuntua. Kolme varttia myöhemmin ilmoittauduin Tyksissä, että mä tässä nyt varmaan tulin synnyttämään, vaikka siinä kohtaa sentään jo tajusin etten enää sieltä yhtenä kappaleena lähde pois.

Kello 1.53 syntyi kuopuksemme, täyden 10 pisteen poika. Strategiset mitat 53 cm, 3610 g ja päänympärys 36 cm. Synnytys oli nopea ja myös sairaalassa olomme jäi varsin lyhyeksi, sillä kotiuduin jo torstai-iltapäivällä alle 48 h ikäisen vauvan kanssa. Kaikki on sujunut mainiosti, mitä nyt synnytyksen jälkeisiä perusjuttuja: tissit hellänä imetyksestä, sisuskalut vähän missä sattuu ja alapäässä todellakin tuntuu, että sieltä on jotain puserrettu ulos. :D Mutta tästä se alkaa, uudenlainen arki nelihenkisenä perheenä. Aika jännää!

No niin, vihdoin synnytyskertomusta kehiin! Siinähän kävi lopulta niin, että laskettu päivä tuli ja meni eikä mikään viitannut synnytyksen alkamiseen. Rv 40+3 kävin äitiyspolilla kontrollissa ja perätilan takia synnytys päätettiin käynnistää paria päivää myöhemmin. Eräänä tammikuisena keskiviikkona sitten köröttelin bussilla TYKSiin aamuruuhkan aikaan miettien, että muut tässä menevät töihin tai kouluun – ja mä synnyttämään. :) Puoliskolla oli tuolloin iltavuoroviikko, joten annoin hänen nukkua aamulla kun tuo liikkuminen kätevästi onnistui julkisillakin.

Yhdeksältä pääsin lääkärille ja käynnistys aloitettiin lääkkeettömästi ballongilla. Aamupäivän lähinnä hengailin ja odotin (sekä tutustuin viereisellä paikalla olevaan kaimaani), lounaaseen mennessä supistukset olivat muuttuneet selkeästi kivuliaiksi. Puolisko kävi moikkaamassa mua ennen työvuoronsa alkua ja pohti mun supisteluirvistelyä katsellessaan, kannattaako hänen edes lähteä töihin; mä olin vaan että juujuu ei tässä vielä mitään. Iltapäivällä puoli kolmen pintaan alkoi lorahdella lapsivettä, mutta hätää ei kuitenkaan ollut, sillä ballongin ollessa paikallaan ei napanuora pääse luiskahtamaan ulos. Joskus ennen viittä sisko tuli osastolle pitämään mulle seuraa ja kantoi mulle päivällisen huoneeseen. Olin hetkeä aiemmin saanut jonkun ihmeen pahoinvointikohtauksen ja yökännyt koko mahalaukkuni sisällön, joten nälkä kurni vatsassa.

Ennen syömistä päätin vielä käydä vessassa ennen ja tietysti sillä reissulla sitten ballonki tuli ulos. Kätilö tarkisti kohdunsuun olevan 3 cm auki, sen jälkeen supistuksia rupesi tulemaan säännöllisemmin ja ne sattuivat aika pirusti. Sisko soitti vähän ennen puoli kuutta miehelleni, että voisi lähteä tulemaan. Ähisin kivusta ja kysyin kätilöltä jotain kivunlievitystä, mutta osastolla ei kuulemma oikein lämpöpussia kummempaa vaihtoehtoa ollut saatavilla – tarvittaessa voitaisiin miettiä, josko pääsisin jo saliin ilokaasun ääreen. Yhtäkkiä klo 17.45 mulle tuli kamala tarve ponnistaa ja hälytettyäni kätilön huomattiin että kas, kohdunsuu oli täysin (10 cm) auki.

Johan alkoi tulla porukalle vipinää kinttuihin! Onneksi sisko oli paikalla ja sai lähteä mukaan synnytyssaliin; puhelin ja kamerakin tulivat mukaan, kun tajusin siinä tohinassa pyytää häntä nappaamaan ne. Miestä ei näkynyt vieläkään, joten sisko soitti uudestaan, ettei kannata enää osastolle mennä vaan suoraan saliin. Klo 17.55 oltiin salissa, jossa hyöri niin kätilöä, lääkäriä, kandia kuin kätilöopiskelijaakin. Kanyylin laitto epäonnistui ja laittaja huuteli haluaisiko joku muu tulla kokeilemaan… Hetken päästä sain luvan tunnustella ponnistamista kylkimakuulla ennen kääntymistä selälleni jalat ylös tuille, ymmärtääkseni perätilasynnytyksissä se on ainoa vaihtoehto asennolle.

Pari supistusta meni ennen kuin tajusin miten oikein kannattaa ponnistaa. Kipu on jotain ihan uskomatonta ja supistusten välissä mulle iskettiin suun eteen maski, happea hengittämisen tueksi. Olin jo täysissä ponnistuspuuhissa miehen viimein saapuessa, muistan vieläkin sen helpotuksen nähdessäni hänen astuvan ovesta. Montaa kertaa en siinä sitten ehtinykään ponnistaa, kun klo 18.14 vauva putkahti maailmaan. Näin jalkojeni välistä pienen harmahtavan raajan, mutta hetken oli ihan hiljaista ja ehdin vähän hätääntyä, kunnes huoneen täytti kunnon rääkäisy. Sitten vauva nostettiin mun mahalle ja kysyin kumpi se on, vastaukseksi saimme että niin katsoiko joku. :D Tyttöhän sieltä tosiaan tuli, kuten itse alusta asti epäilinkin.

Hetken päästä piti vielä ponnistaa jälkeiset, vauvan jälkeen se oli aika helppo nakki. Lopuksi tarkistettiin vielä “vahingot”, pari pientä nirhaumaa mutta tikkejä ei tarvittu yhtäkään. Synnytys oli tosiaan nopea sitten kun se lähti kunnolla käyntiin, papereissa kokonaiskestoksi on merkitty 1:25. Ponnistusvaihe oli 9 minuuttia, mies siis ehti paikalle kreivin aikaan! Kooltaan tyttäremme oli pieni ja siro: 2930 g, 49 cm, päänympärys 34,5 cm. Vauva oli jonkun aikaa rinnalla, kunnes kätilö otti hänet putsattavaksi, mitattavaksi ja punnittavaksi. Sen jälkeen neiti pääsi tuoreen isän paidan sisälle lämpimään, mä kävin suihkussa ja söin saliin tuodun tarjottimen tyhjäksi.

Näin jälkikäteen olen todella onnellinen, että luotin vaistooni ja halusin perätilasta huolimatta kokeilla synnytystä alateitse. Olin etukäteen toivonut mahdollisimman vähäistä kivunlievitystä, mutta enpä arvannut etten ehtisi sellaista saamaan lainkaan… Tottakai synnytys sattui, aivan prkleesti – yllättävän nopeasti kaiken sen kivun kuitenkin unohti, kun vauva oli siinä. Myös palautuminen oli nopeaa ja mietin kaksi viikkoa myöhemmin, ettei enää oikeastaan edes tuntunut siltä että olisi synnyttänyt (pois lukien jälkivuoto, maharöllö ja noh, vauva). Toki jokainen synnytys on erilainen, mutta tämän ensimmäisen kokemuksen perusteella valitsisin alatiesynnytyksen uudestaankin oli perätilaa tai ei.

Bebe syntyi siis keskiviikkoiltana ja sairaalassa olimme sunnuntaihin saakka. Oltaisiin päästy jo lauantaina kotiin, mutta halusin saada imetyksen kunnolla käyntiin ennen kotiutumista. Maito nousi perjantain ja lauantain välisenä yönä, ja se yksi lisäpäivä asiansa osaavien opastuksessa oli erittäin hyvä tsemppi kotielämää varten.

Viikko 3: Vihdoinkin hän on täällä.