Tasan vuosi sitten vietin viimeistä iltaa Säkylässä, tutussa kolmannessa kasarmirakennuksessa pääportilta laskettuna. Varusmiespalvelusta oli takana kolmesataakuusikymmentäyksi päivää ja edessä yksi. Olo oli yhtä aikaa sekä innostunut ja helpottunut että surullinen ja haikea.
Olin ollut edeltävät pari kuukautta sitä mieltä, että onhan tämä touhu nyt jo nähty – kotiin kiitos. Kuitenkin sen TJ0-päivän lähestyessä aloin aavistaa, että niitä 362 päivää tulee vielä ikävä. Ja erityisesti niitä ihmisiä, joiden kanssa se koko vuosi oli vietetty. Yhdessä oli koettu niin järjettömän hienoja kuin myös totaalisen hajottavia hetkiä.
Ensimmäiset viikot kotiutumisen jälkeen olivat hämmentäviä, kuin ei olisi tajunnut ettei ihan oikeasti tarvitse enää yhtenäkään sunnuntai-iltana mennä takaisin Säkylään. Ja olin niin onnellinen, kun ei tarvinnut! Jossain kohtaa ajatukseen tottui, ylipäänsä normaaliin eläämään tottui, ja päällimmäisenä mielessä oli mm. kullan kanssa yhteen muuttaminen sekä työn etsintä. Elämän muututtua arkisemmaksi tuli ensimmäiset ikävöivät muistot, voisihan sitä mennä takaisin hetkeksi jos se olisi mahdollista. Kovin paljoa en kuitenkaan näille mietteille uhrannut, tulihan meille muutakin ajatuksen aihetta esimerkiksi ötököiden muodossa.
Kevättalvella lukiessani aina välillä jostain jonkun pähkäilemistä vapaaehtoishakemuksen ja valintatilaisuuden ja ties minkä suhteen olin ehkä hieman surullinen. Mä en voi enää hakea varusmiespalvelukseen: en täyttää hakupapereita, en jännittää valintatilaisuutta, en odottaa palvelukseenastumismääräystä, en elää uudestaan ensimmäistä päivää kurkkusalaateissa. En vaikka kuinka tahtoisin. Nyt vain odotellaan kertauskutsua, tiedä miten monta vuotta siihenkin vielä menee. Eikä se kuitenkaan ole sama asia kuin varsinainen varusmiesaika, koska siellä ei enää ole niitä samoja tuttuja naamoja.
Mä en tainnut koskaan kirjoittaa minkäänlaista yhteenvetoa palveluksestani, vaikka tarkoitus kyllä oli. Näin vuoden jälkeen osaan jo listata joitakin intin käymisen selkeitä plussia. (1) Pystyn toimimaan periaatteessa minkälaisten ihmisten kanssa tahansa, mikään ei vedä vertoja sille erilaisten persoonien kirjolle joka armeijassa oli. Ja koska inttiaikana tutustui niin moneen ihmiseen, (2) mulla on nykyään tuttuja vähän joka kaupungissa. On kyseessä melkein mikä paikka tai asiayhteys tai ihminen tahansa, se liittyy hyvin usein tavalla tai toisella johonkin armeijakaveriin.
(3) Luottamus omaan itseensä ja kykenemiseensä on parempi. Hankalien asioiden edessä saatan ensin epäröidä ja hetken päästä tuumata että whatthehell, jos olen armeijavuodesta selvinnyt niin selviän kyllä mistä vaan. Olen nykyään myös ehkä aiempaa avoimempi, ja (4) intti on loistava keskustelunaihe oikeastaan kenen tahansa kanssa. En siis kälätä enää (onneksi!) koko aikaa inttijuttuja tai mitenkään muutenkaan mainosta armeijan käymistäni, mutta joissain tilanteissa se tulee sivulauseessa ilmi – minkä jälkeen keskustelu yleensä käännetään siihen ja saan vastata läjään mitämiksimilloinmissä-kysymyksiä.
Vaikutuksesta (5) työelämään en oikein osaa sanoa, mutta asiaa on sivuttu jokaisessa käymässäni työhaastattelussa enkä ole kokenut sen ainakaan huonontaneen mahdollisuuksiani paikan saamisessa. Eräässä haastattelussa mulle tuumattiin, että “susta huomaa et oot armeijan käynyt, kun oot tollanen määrätietoinen ja topakka“.
Ihmisten lisäksi ikävöin muutamia Puolustusvoimien hienoja välineitä kuten esimerkiksi paseja (ajatella että sanon näin!), villakauluria, m05-talvitakkia, smurffipuvun housuja, pannuhaalaria sekä kenttälakkia. Niin ja palvelusmaihareitani! Voi ne kun saisin takaisin niin olisin ikionnellinen. Taidan ruveta metsästämään vastaavia jostain armeijavaruste- sun muista sellaisista mestoista.
Vertailuksi linkki vuoden takaisiin fiiliksiin aiheesta. Se vielä on pakko sanoa, että päivääkään en ole katunut palvelukseen hakeutumistani. Elämä on ihmisen parasta aikaa, kuten eräs entinen mäkikotka taisi joskus lausua.
(Kuvat ovat joko omastani tai jonkun inttikaverin kamerasta, musiikki omistettu alik Salolle.)
Cheek – Kuka sä oot [2008]
9 kommenttia kirjoitukseen Aika kultaa muistot
3.7.2010 10:38
MP-myymälässä ainakin myydään niitä maihareita(siis sitä uutta mallia), hinta on kyllä aika kova, mutta toisaalta, ne on varmaan aika kestävätkin.
Ite jäin kaipaan villapaitaa, pooloa ja smurffihousuja ja olihan se kauluri ihan ykkönen.
Voisin ottaa myös koko m05- setin ittelleni.
Ja aika samanlasia haikeita ajatuksia on itelläkin, mutta ihan hieno reissu kuitenkin, kaikkine vaikeuksineen.
5.7.2010 19:33
Mä en niistä m05-maihareista kauheest tykänny, palveluskenkinä mulla oli hyppykengät ja ne oli paljon paremmat jalassa. Sellasia tai ainakin saman tyyppisiä löysin kyllä netistä, 140e maksaisivat et sinänsä ihan siedettävä hinta vielä. Niillä tosin sais sit kävellä tovin ennen kuin muovaantuisivat omaan jalkaan, muistan inttimaihareittenkin (sain ihkauudet siis) muuttuneen täydellisen passeleiksi vasta ekan leirin jälkeen. :)
Hieno reissu, kaikkine vaikeuksineen – siinä vasta osuvasti sanottu! En tiedä käytkö usein täällä lukemassa tai huomaatko edes tätä vastausta, mutta missä palvelit, milloin ja miten kauan?
6.7.2010 14:15
Käyn noin pari kertaa viikossa lukemassa.
Olin Parolannummella Panssariprikaatissa, palvelus alkoi viesti- ja tulenjohto patterissa ja se muuttu palveluksen loppussa PanssariViesti Komppaniaks. Ja 362 palvelin. I/08 saapumiserässä.
Tykkäsin ite niistä vanhoista maihareista, kunhan sain oikeen koon. Jotkut onnelliset sai noita hyppykenkiä, oli ilmeisesti hyvät. m05-maiharit oli kyllä aika klohmot, odotin että ne olis ollu paremmat kun oli uutta, mutta pieleen meni. Meillä II/08 sai ne jo palvelus käyttöön.
Olis kyllä itellekin kelvannu ihan uudet maiharit, mitkä muotoutuu just itelle hyviks.
7.7.2010 08:07
Mukava tosiaan kuulla, että täällä käy lueskelemassa muitakin naisintteilijöitä kuin omat tutut. Plus aina on kiva tietää lukijoistaan jotain muutakin kuin nimimerkki. :)
Mä en tainnut koskaan edes kokeilla m91-maihareita, Säkylässä naisille annettiin suoraan hyppykengät (kahta eri mallia) käteen. Onneks vielä saatiin sellaset, muistaakseni I/09 sai sit jo pelkästään 2x m05 popot. Me oltiin myös siis viimeistä saapumiserää, jolla oli palveluspukuna vielä m91. Niin ja se kenttälakki tietysti. <3
7.7.2010 15:55
Pakko jatkaa vielä :)
Niin siis meillä II/08 sai 2x m05-maiharit, mutta palveluspukuna m91.
Ja II/07 oli m05- maastopuvun kans viä m91- maiharit.
Luulenpa että parolassa on edelleen palveluspukuna m91. Tuntuu vaihtelevan aika paljonkin eri varuskuntien välillä toi varustus. Taitaa vielä jossain olla käytössä m62.
Jäin tänne joskus lueskeleen just sen takia kun huomasin että olit käynyt intin, mukava lukee miten muilla on siä menny ja miten ne on sen kokenu.
8.7.2010 13:18
Eipä tuossa varustuksessa tosiaan ole yhteneväisyyksiä edes saman varuskunnan sisällä, varsinkaan varustemallin vaihtuessa. :) Hassua kyllä aatella, että jossain on palveluspukuna m05 ja samaan aikaan toisaalla m62. o_O Lomapuku sentään taitaa kaikilla nykyään olla jo m05?!
Tuttu tunne, itekin olen jumahtanut lueskelemaan erinäisiä blogeja juurikin inttijuttujen perusteella. :)
4.8.2010 17:32
:) tunnen syvää rakkautta paseihin tai oikeastaan olen tuntenut siitä lähtien, kun Hennalassa pääsin sellaisen kyytiin. Vieläkin monien vuosien jälkeen kutkuttaa kivasti sisimmässäni nähdessäni pasin kaupunkiajossa :D saattaa kuulostaa aika omituiselta, varsinkin kun en ole ollut päivääkään suorittamassa asepalvelusta. Mietteissä se on silti käynyt monesti (olen jopa nähnyt monen monta kertaa unia intistä ja kaikissa niissä unissa olen ollut onnellinen :D) ja varsinkin viimeisen parin vuoden aikana olen vähemmän ja enemmän vakavasti pohtinut, jos nyt sitten lähettäisin paperit menemään. Vielä tähän mennessä en ole sitä tehnyt. Huolta aiheuttaa oma pärjääminen niin fyysisesti (olen lyhyt nainen 158cm ja muutenkin massaa en ole saanut paljoa kerrytettyä) ja henkisesti. Lisäksi olen melko vanha (24-vuotias).
Mutta inttijuttuja on vaan niin hieno kuunnella, koska kumminkin ymmärrän niistä varmastikin keskivertonaista enemmän. Joskus ihmiset ovat kysyneet, että en kai sittenkin ole ollut intissä :D Muttamutta, varmastikin ensi keväänä taas mietin ja pähkäilen, lähetänkö vapaaaehtoishakemuksen menemään. Toisaalta mulla ei ole täällä mitään mikä pidättelisi, joten miksipä ei.
4.8.2010 19:37
Oi, pasit! ♥ Vaikka talvella oli perhanan kylmä kököttää johtajanluukussa niin olihan se vaan hienoa aikaa. :)
Jos on oikeasti miettinyt pidempään vapaaehtoisen palveluksen suorittamista, mä sanoisin että antaa mennä vaan! Enemmän se harmittaa sitten myöhemmin, jos ei edes kokeillut. Enkä siis todellakaan kannata sitä, että likat menee inttiin kokeilemaan josko siellä oiskin kivaa ja ihanaa. Mutta tosiasiahan se on, että naisena sieltä on mahdollisuus päästä pois mikäli a) homma ei tunnukaan “oikealta” tai b) pää/fysiikka ei vaan kestä. Toisaalta oon vähän myös sitä mieltä, et ihminen pystyy mihin tahansa kun vain päättää niin.
Koko- ja ikäkysymys riippuu tietysti aina henkilöstä, mutta meillä ainakin 155-senttinen 45-kiloinen ballerina pärjäsi kyllä ja suoritti myös RUKin. Täyden varustuksen (~40kg) kanssa oli välillä vähän ongelmia, mutta pojilta sai apua usein pyytämättäkin. Ja mitä ikään tulee, itse olin palvelukseen astuessani 24-vuotias ja ehdin viimeisessä loppusodassa täyttää 25. Suurin osa porukasta oli juu 4-5 vuotta nuorempia, mutta tiedän ettei mun pää olisi parikymppisenä kestänyt intin touhuja. Toki olen aina hengaillut nuorempien kanssa, mutta ei metsässä rymytessä pahemmin ehdi ajatella miten paljon nuorempia tai vanhempia muut ovat. Enkä muuten edes ollut vanhin meidän komppaniassa, tytöistäkin yksi oli mua 2v. vanhempi.
Yhteenvetona: laita ihmeessä hakemus menemään! Jos tulee jokin yllättävä este niin palvelukseenastumista voi siirtää tai peruuttaa kokonaan. Hoida homma kotiin vielä kun on mahdollista, ei tarvitse vanhempana harmitella kun ei tullut lähdettyä. ;)
5.8.2010 22:47
Kiitos paljon sinulle rohkaisuviestistäsi! :) Tosiaan, olen miettinyt sitäkin, että kuinkakohan paljon mahtaa kaduttaa sitten päälle kolmekymppisenä, kun en hakenut armeijan vihreisiin. Sitä voi vaan sitten toistella, että mitä jos mitä jos.
Ehkä olisi sittenkin jo aika tehdä jotain asialle, eikä vaan hautoa sitä mielessä ja miettiä päänsä puhki :D Vielä olisi n. 9 kuukautta aikaa miettiä papereiden lähettämistä.