Vuorossa kirjeitä talvisodasta, osa kolme.

- - En nyt ole aivan tulilinjalla vaikkakin lähellä sitä, tykistön kranaattitulessa ollaan kyllä joka päivä. Tänäänkin oli kova tykkituli, ainakin tästä ammuttiin ryssän puolelle eri tavalla, ryssä ei niinkään paljoa tänne ampunut. Kyllä tähänkin hommaan pian tottui, sen kuulee hyvin kun vihollisen puolelta tulee kranaatti niin ei muuta kun maahan vaan niin ei siitä sen kummempaa juuri tule. On täällä joku mies kyllä saanut siruista vammoja, ei sentään meidän komppaniasta.

Viimeiset kenttäpostit

Me olemme täällä teltoissa mitkä ovat maahan upotetut. Varustustöitä tehdään välillä ja ollaan valmiina ryssäää vastaan milloin vaan. Tänäänkin oli ryssä kovasti hyökännyt, mutta sai hyvin lämpimän vastaanoton ja täytyi lähteä pakoon. - - Viljolta en ole saanut mitään tietoja, vaikka olenkin hänelle kirjoittanut. Oletteko te saanut mitään kirjettä häneltä?

Kaksi viikkoa pikkuveljen kaatumisen jälkeen Väinöllä ei edelleenkään ollut mitään aavistusta asiasta, mahtoikohan olla kotiväelläkään. Saattaa hyvinkin olla, että tieto nuoremman veljeksen kaatumisesta saavutti kotiväen samoihin aikoihin isoveljen kirjeen kanssa.

- - Meidän tähtemme siellä ei tarvitse olla mitenkään huolissaan, kyllä me täällä hyvin pärjäämme. Kyllähän täällä nyt on vaarallisempaa kuin ehkä siellä. Täällä on sellainen mielipide, että kunkin elämä on ennakolta määrätty eikä täällä sodassakaan kuole, jos niin ei ole määrätty.

Tämä kirje jäi viimeiseksi Väinön kirjeeksi, sillä päivälleen 71 vuotta sitten 21. joulukuuta hänen sotansa oli ohi. Tarina kertoo, että Väinön ryhmä oli jäänyt mottiin bunkkeriin venäläisen tankin pitäessä konekiväärillä oviaukkoa tähtäimessään. Joukkueenjohtaja oli kysynyt, että eikös kersantti Pietilä uskalla mennä heittämään kranaattia. Väinöhän uskalsi. Hän uhrasi henkensä, sai tuhottua tankin ja loppuryhmä pelastui.