Tänään olen miettinyt sitä hetkeä kun ihminen vetää viimeisen henkäyksensä. Miltä silloin tuntuu? Mitä ajatuksissa liikkuu? (Olettaen siis että henkilö on tajuissaan ja järjissään.) On vaikea kuvitella minkälainen on se vihoviimeinen sekunti elämässä. Ehkei sitä edes ehdi tajuta, että tässä tämä nyt sitten oli. Ehkä kaikki vain pimenee, kuin lampun sammuttaisi.
Kuolevasta itsestään ei ehkä mahdollisesti tunnu niin pahalta, mutta miten hirveästi sen täytyykään sattua jos joutuu näkemään rakkaimpansa siirtyvän ajasta ikuisuuteen. Toivottavasti sinä hetkenä unohtaa jokaisen riidan tai ikävän hetken, ja mieleen tulvahtaa sen sijaan kaikki ne hyvät muistot yhdessä. Se onni mikä oli, kun toinen oli siinä.
Jälleen on poistunut hieno ihminen tästä maailmasta. Muistutus meille jäljelle jääneille siitä, miten lyhyt ja hauras ihmiselämä loppujen lopuksi onkaan. Kunpa aina muistaisi elää päivän niinkuin se olisi viimeinen, sillä koskaan ei tiedä milloin se päivä koittaa. Eikä vain rakastaisi, vaan muistaisi myös näyttää sen rakkailleen.
Pois aurinko painui, lankesi ilta
jäi taivahan rannalle säihkyvä silta,
mut kaukaa korven tummuvan yöstä
soi laulu ihmisen työstä.
Eino Leino
Lepää rauhassa J.
Amélie Soundtrack [2001]
4 kommenttia kirjoitukseen Elämä on niin pirun raskas juttu toisinaan
24.2.2011 08:06
Voi, jaksamista surun keskellä!
Koskaan ei voi tietää kuka täältä seuraavaksi lähtee tai milloin oma aika tulee. Vanhojen ihmisten kuolema on “normaalimpaa” kohdata kuin se, että nuori ihminen menettää henkensä liian aikaisin. Sitä ei vain voi ymmärtää.
25.2.2011 19:54
Kiitos. Ylipäänsä kuolemaa on niin kovin vaikea ymmärtää, tavallaan ehkä myös elämää. Jos alkaa miettiä kumman tahansa perimmäistä olemusta, menee vain pää ihan pyörälle!
25.2.2011 21:04
Kaipa se riippuu pitkälti siitä ihmisestä itsestään mikä on se viimeinen ajatus ja tietenkin siitä tavasta jolla se tapahtuu. Jos se käy kovin äkkiä niin ehtiikö siinä edes ajatella mitään? Vaikeahan sitä on tietää mille se tuntuu ennenkuin se omalle kohdalle osuu.
Itse seisoin isäni sairaalavuoteen vierellä kun hän nukkui pois tulematta tajuihinsa kolmisen vuotta sitten. Se on vieläkin arka asia ja nytkin alkaa itkettää kun sitä ajattelen. Eniten olen pahoillani siitä että vielä saman päivän aamuna isä luuli tervehtyvänsä ja pääsevänsä takaisin kotiin. Mutta lähtö tuli eikä hän saanut edes sanoa hyvästejä perheelleen vaikka olimmekin siinä vierellä lähdön hetkellä.
Jaksamista sinulle!
27.2.2011 16:20
Kiitos kommentistasi, Rhia. Ja otan osaa, niiden kaikista läheisimpien ihmisten poismeno on varmasti kamalinta mitä voi tapahtua. :'( Omalla kohdallani isovanhemmat ovat läheisimmät poistuneet, he kuitenkin olivat jo vanhoja ja yritin tsempata itseäni sillä ajatuksella että ainakaan heidän ei enää tarvitse tuntea kipua. Toimiihan ajatus tavallaan nuorempienkin kohdalla jos on sairastellut, mutta odottamaton kuolema järkyttää silti.