Kuinka kaikki tapahtui – synnytys nro 2

Eletään tiistai-iltaa 19.9. ja raskausviikkoa 40+5, saman verran kuin esikoisen syntyessä. Äiti on ollut illan apunani miehen ollessa iltavuorossa, hän lähtee puoli kymmenen jälkeen kotiin mun jäädessä nukuttamaan esikoista. Tyttö nukahtaa vihdoin, 22.12 laitan äidille vielä viestin ja könyän makuuhuoneesta olkkarin puolelle. Vähän näköjään taas supistelee, samaan tyyliin kuin pari iltaa aiemminkin. Miehen tullessa varttia myöhemmin töistä supistukset ovat jo selkeästi kipeämpiä. Kello 23.09 laitan äidille viestiä, että reilu puoli tuntia on supistellut kipeämmin ja tuntuu painetta alhaalla. Katotaan miten etenee vai eteneekö mihinkään.

Supistukset jatkuvat ja alkaa vaikuttaa siltä, etteivät ne ainakaan hiipumaan päin ole. Huomaan ettei äiti ole lukenut viestiä ja 23.36 soitan perään, että voisi ihan varmuudeksi tulla meille yöksi. Vähän ennen puoltayötä äiti soittaa, että on nyt matkalla. Kaivan puoliksi pakatun repun esiin ja yritän miettiä, mitä kaikkea päivittäin käytössä olevaa sieltä puuttuu.

Käyn suihkussa, mutta mulle näköjään lämpimästä vedestä ei ole mitään apua enkä kyllä raaskisi muutenkaan kovin kauaa lotrata. Kellotan myös supistuksia jonkun aikaa; ne ovat suht lyhyitä (max. minuutin), mutta niiden välissä ei ole montaa minuuttia. Kello 0.26 päätän soittaa synnärille ja kysellä milloin kannattaisi tulla, saan vastaukseksi vain että sitten kun tuntuu siltä. Olipa paljon apua.

Puoli yhden jälkeen äiti saapuu paikalle, käyn nopeasti läpi esikoisen seuraavan aamun kamppeet ym. jos hänet pitää viedä päiväkotiin. Eteisessä pyydän miestä hakemaan jääkaapista suklaalevyn, äiti vähän naureskelee että supistusten keskelläkin keskityn suklaalevyyn. Haluan varuilta ottaa mukaan myös muovipussin, jos mulle tulee yhtäkkiä huono olo kuten viimeksi tuli. Yhden maissa pääsemme lähtemään kohti Tyksiä, alaovella tajuan ettei mulla ole huulirasvaa mukana ja mies palaa vielä hakemaan sen.

Mulla on kuuma ja kaipaan raitista ilmaa, joten haluan ehdottomasti kävellä sairaalaan. Laitan jalkaan sandaalit ilman sukkia, takin sentään heitän päälleni. Muutaman korttelin matka kestää ainakin vartin, kun supistuksen tullessa on pakko pysähtyä hengittelemään. Reilun korttelin päässä kotiovelta mulle tulee huono olo ja hätyytän miestä kaivamaan muovipussin esille, menee hetki ennen kuin hän löytää sen jostain taskustaan. Päästään vielä jokunen metri eteenpäin kunnes oksennan ja taidetaan samalla pelästyttää myöhäinen koiranulkoiluttaja, joka katoaa epäluuloisen näköisenä jonnekin sisäpihalle. Tässä kohtaa viimeistään varmistun, että synnytys todellakin on käynnissä.

Selvittyämme sairaalaan sisälle joudun pysähtymään hetkeksi tuulikaappiin, supistaa. On ihan hiljaista ja pitää hetki pohtia mihin meidän oikein pitäisi mennä, onneksi sitten yhdestä ovesta tulee kätilö vastaanottamaan meidät. Kello 1.21 makaan käyrillä, supistukset tekevät niin kipeää että on pakko mumista/mölistä itsekseen – miestä huvittaa, kun kuulostan kuulemma niin hassulta. Sisätutkimuksessa kohdunsuu on auki 5 cm ja samalla otetaan streptokokkinäyte, jonka valmistumisessa menee tunti. Kysyn mitä tapahtuu, jos vauva syntyy ennen, mutta sille ei kuulemma sitten voi mitään. Kätilö kysyy kivunlievityksestä, sanon etten ehkä kaipaa mitään mutta mieli voi vielä muuttua.

Jäämme huoneeseen kahden, supistuksia tulee ja mies ottaa pyynnöstäni pari kuvaa. Menee ehkä 10 minuuttia ja tuntuu siltä, että pitäisi päästä vessaan. Mies painaa soittokelloa ja kerrottuani asiani kätilölle hän tuumaa olisiko kuitenkin vauva, joka sieltä on tulossa. Vastaan kieltävästi, koska tunne ei ole yhtään samanlainen kuin ekassa synnytyksessä kun mua alkoi ponnistuttaa vielä osastolla ollessani. Kätilö tarkastaa tilanteen: kyllä se on vauva, kohdunsuu 10 cm auki. Täh miten voi olla?!, kiljahdan kun laskeskelen, ettei siitä 5 sentistä ole todellakaan kauaa. Kätilö käskee olemaan ponnistamatta ja ihmettelen, miten se muka onnistuu.

Multa kysytään pystynkö kävelemään saliin, no juu ei toivoakaan. Pystyn juuri ja juuri siirtymään omin jaloin vastaanottohuoneesta käytävälle, jossa pääsen sängylle makaamaan ja mut kärrätään saliin. Salissa mun pitää vielä siirtyä toiselle sängylle, johon jään kyljelleni makaamaan. Kätilö nostaa päällimmäisen jalkani ylös ja pyytää mua pitämään siitä kiinni, sitten saan omien tuntemusten mukaan alkaa ponnistaa. Parin ponnistuksen jälkeen tunnen alemmalle jalalle holahtavan jotain lämmintä; papereiden mukaan 1.40 lapsivesi menee kauniin värisenä. Jokaisella supistuksella ponnistan minkä jaksan, mitään ei tunnu tapahtuvan. Turhaudun ja otan “nyt prkl ulos” -asenteen, hetken päästä pää on vihdoin ulkona. Kuulen kehotuksen olemaan ponnistamasta enempää, odotetaan hetki ja sitten saan luvan ponnistaa loppuvartalon. Kyllä tämä on täyden kympin poika, sanoo kätilö kello 1.53 ja nostaa vauvan vatsani päälle. Pojalla on häkellyttävän paljon tummaa tukkaa, ei ihme että vähän närästi raskausaikana.

Ihmettelemme tulokasta ja kun napanuora lakkaa sykkimästä, isä napsaisee sen poikki. Jälkeisiä joudutaan odottamaan jonkun aikaa, lopulta parinkymmenen minuutin päästä saan istukan puserrettua ulos. Haluan mielenkiinnosta nähdä istukan ja kätilö pyörittelee sitä kertoen mitä on missäkin ollut, yllätyn että se on niinkin iso kooltaan. Seuraavana päivänä osastolla kotiuttava kätilö tuumaa, että harvoin jälkeisvaihe on näin paljon pidempi kuin ponnistusvaihe – mulla kun oli ponnistuksen kestoksi merkitty vain 3 minuuttia. Itsestä tuo aika kyllä tuntui paljon pidemmältä, vähintäänkin samalta kuin esikoisen synnytyksen 11 minuuttia. Mitään parsittavaa ei tälläkään kertaa löytynyt ja näin pari viikkoa synnytyksen jälkeen on sama fiilis kuin viimeksi, ei oikeastaan edes tunnu että olisi synnyttänyt.

Vietämme seuraavat puolitoista tuntia kolmistaan, välillä joku käy kurkkaamassa että meillä on kaikki hyvin. Vauva löytää tissille ja imu alkaa tuntua kunnolla. Vähän ennen neljää vauvasta otetaan mitat, 3610 gramman paino on suunnilleen se mitä elokuun alkupuolella arvioitiin mutta 53 sentin pituus tulee yllätyksenä. Toki poika tuntuu siinä jo heti isommalta kuin vajaa kolmikiloinen tyttäremme vastaavassa tilanteessa. Mittailujen jälkeen vauva pääsee ihokontaktiin isän paidan alle, mäkin sitten nousen sängyltä ylös ja syömme saliin tuotua aamuyön välipalaa. Mulla on järkyttävä nälkä, luonnollisesti kun olin mahani sisällön tyhjentänyt matkalla sairaalaan. Käyn myös vessassa ja suihkussa, ihana saada pestyä kaikki hiki ja muu moska pois.

Viiden jälkeen aamulla siirrymme osastolle ja mies suuntaa kotiin nukkumaan. Osasto on eri kuin muutama vuosi sitten, saan ikkunapaikan huoneesta numero yksi. Vauva tuhisee sairaalamekkoni sisällä vaippasilteen, silittelen hänen hiuksiaan ja yritän tajuta mitä oikein viimeisten tuntien aikana on tapahtunut. Jälkisupistukset tuntuvat vielä varsin voimakkailta vauvan ollessa rinnalla. En heti malta nukkua, mutta torkahdan sentään joksikin aikaa ennen kuin kello on kahdeksan. Kätilö tulee ottamaan pojan pesulle, itse käyn vessassa ennen kuin haen aamupalapöydästä täytettä kurnivalle mahalleni. En edes ehdi takaisin huoneeseen, kun vauva tuodaan takaisin kapaloituna ja tukka somasti pystyssä.