Tämä viikko on ollut taatusti yksi henkisesti raskaimmista viikoista koko palvelusaikana. Maanantaina saapuivat uudet alokkaat ja siitä lähti todellinen härdelli käyntiin. Itsehän olen vaunukurssilla, me emme osallistu alokkaiden kouluttamiseen p-kaudella lainkaan, vaan hyppäämme kehään vasta kurssin loputtua. Tavallaan olen ihan onnellinen, ettei tarvitse olla siinä hullunmyllyssä osallisena, mutta tavallaan tuntuu kuin jäisi jostain olennaisesta paitsi. Ei sillä etteikö pasin opiskelu ole mielenkiintoista – puhumattakaan siitä, että pääsee ajamaan sellaista! Mutta silti, jotenkin on ollut viime päivinä ollut kummallinen fiilis.

Oloa ei ainakaan yhtään helpota se, kun kenellekään ei viitsi enää puhua mitään, kun heti tulee pelkkää tiuskimista takaisin. Ymmärrän kyllä alokkaiden kanssa päivänsä viettävien alikkien stressaantuneisuuden, mutta ei silti tarvitsisi koko aikaa olla kuin perseeseen ammuttu karhu. Eikä tosiaan kyse ole yhdestä tai kahdesta johtajasta, vaan aiemmin hyvin rauhallisetkin henkilöt ovat muuttuneet ihan täysin. Aika pelottavaa tietyllä tavalla.

Lisäksi alkuviikkoa on varjostanut riita sen yhden tärkeän ihmisen kanssa, ei näköjään tarvitse montaa ikävää sanaa kuulla toisen suusta, kun mieli on jo maassa. Vuorokausi oltiin puhumatta toisillemme, mua ahdisti niin etten pystynyt selvittämään asioita. Onneksi ne siitä selvisivät ja paha olokin helpotti, ainakin osittain. Vähän masentuneelta tuntuu kyllä vieläkin, tiedä sitten miksi, mutta tuleva viikonloppuvapaa tekee varmasti hyvää. Ja ensi viikolla lähdetään ajoleirille! Muutenkin ollaan seuraavat kolme viikkoa maasto-olosuhteissa, ihana päästä pois alokassirkuksesta.