AvainsanaAhistaa

Jaahas, mitä tänne kuuluikaan kirjoittaa..? WordPressin kirjoitusosiokin on muuttunut aivan kummalliseksi, en osaa käyttää tätä! Alkaa vähän vaikuttaa siltä, että olen muksahtanut websuunnittelun kehityskärryiltä maahan – sen verran erikoisia juttuja tuli vastaan ennen kuin ylipäänsä pääsin kirjoittamaan tätä… Pakko myöntää että ammattiosaamisen kannalta taitaa olla ihan hyvä, että palaan syksyllä takaisin päivätyöni pariin.

Vajaa 10 viikkoa viime kirjoituksesta, aikamoista. Olisikohan suorastaan ennätyksellisen pitkä tauko omassa bloggaushistoriassani sitten vuoden 2001! Olen alkuvuoden aikana miettinyt nykyistä blogimaailmaa ja sitä, millaiseksi bloggaaminen on muuttunut. Ei kukaan enää taida tällaista diibadaaba-mitämullekuuluu-tyyppistä blogia edes pitää? Ne ovat siirtyneet Instagramin puolelle ja ne, jotka ovat vielä ns. vanhanajan blogeja, ovat pääosin huolella suunniteltuja, metatiedoiltaan optimoituja, monesti kaupallisiin postauksiin keskittyneitä. Onko päiväkirjatyyppiselle blogille enää tilaa? Sitä paitsi on sanottava, etten itsekään kovin usein ehdi lukea blogeja, en välttämättä moneen viikkoon – paha siis odottaa, että kukaan ehtisi lukea mun löpinöitä.

(Voi sanonko mikä, klikkasin jotain ja tämä pirun uusi kirjoituslaatikko KADOTTI kolme pitkää tekstikappaletta!!!! Eikä näköjään mitään automaattitallennuksia enää tapahdu taustalla, kun kaikki tehdään hienosti lennossa. Just nyt tekis mieli vaan sulkea koko ikkuna ja antaa olla…)

Olen ekaa kertaa lähes 20 vuoden (jaiks!) bloggaushistoriani aikana pohtinut blogin lopettamista. Kun aika ei vaan riitä niin se ei sitten riitä. Tiedän sinänsä sen olevan priorisointikysymys, mutta tyypillisenä kaksosena hairahdun aina tekemään jotain ihan muuta kuin mitä suunnittelen ja se viekin hups vaan koko mun vähäisen vapaa-aikani. Pääsisköhän tästä tavasta jotenkin eroon..?

GROOVE trikoohaalari ja GROOVE trikoomekko.

Useamman viikon jatkunutta alakuloisuuttani bloggaaminen voisi ehkä helpottaa, onhan mulle blogi ollut aina ennen kaikkea virtuaalinen päiväkirja. Kuopus oppi joulun aikoihin nukkumaan suunnilleen yönsä heräämättä ja nyt muutamaa kuukautta myöhemmin alan itsekin olla taas enemmän tässä maailmassa päivisin. Vielä kun oppisi nukkumaan tarpeeksi, suomeksi sanottuna siis menemään ajoissa pehkuihin… Lisästressiä on aiheuttanut työkuviot, kun kutsumäärät ovat olleet kovin vähäisiä vaikka mitä on yrittänyt tehdä. Tykkään vaate-edustajan työstä ja on ihanaa päästä kutsuille, mutta se että sinne asti pääsee on nyt viime aikoina vaatinut ihan älyttömästi työtä. Huhtikuun ollessa aika mahalasku itselleni on hivenen hankala saada tsempattua mieli uuteen kuukauteen, varsinkin kun kalenteri on edelleen turhan tyhjä.

Tulevaisuuden kuviot ovat siis olleet pohdiskelujen aiheena. Täytän ensi kuussa 35 ja edelleen on täysin kysymysmerkki mitä haluan tehdä isona. :P Useimmiten tuntuu, että yrittää mitä tahansa niin pieleen menee kuitenkin, kun en mä vaan ole hyvä yhtikäs missään (paitsi valittamisessa, kuten näkyy) enkä osaa mitään oikeasti hyvin. Toisaalta sellainen mä olen ollut aina – keskiverto kaikessa. Olen koittanut muodostaa ajatusta millaista elämää haluaisin elää; mitä siihen kuuluu ja mitä ei. On kovin helppoa sanoa asioita, joita EI ainakaan halua, mutta huomattavasti vaikeampi keksiä mitä haluaisi.

CHARM hupullinen tunika & LUMO trikooleggings.

Olen myös tuntenut itseni yksinäiseksi, mikä on aika hullua kun kuitenkin kanssani elää kolme ihmistä ja yksi kissa. Eikä ole siitä kiinni etteikö ystäviä ja läheisiä olisi ympärillä, mutta kun kaikkia näkee nykyään niin harvoin! Ehkä arkiyksinäisyys voisi olla kuvaavampi termi. Ja siis nämä juhlapyhät kuten nyt vappu, voisiko ne enää edes masentavampia olla. Mun pitäisi kieltää itseltäni somen selaaminen tällaisina ajankohtina, ahdistun vaan siitä että me ollaan aina keskenämme kotona kuin minä tahansa vapaapäivänä ja muut skoolaavat porukalla suut hymyssä. Yksin en jaksa juhlia, kun loppuperhe ei siitä innostu… Lähipiiri taas ei selvästikään innostu meidän kanssa tekemisestä tai juhlimisesta. Muutenkin kaikki näkeminen ja muu ovat nykyään niin pirun vaikeita järjestää, kun kaikilla on kiire ja väsy ja muita kavereita, joita pitää nähdä, niin jossainhan se raja aina menee, kun vuorokaudessa on vain tietty määrä tunteja käytettävissä.

Vaan ei tässä oikeasti ole mitään hätää: mulla on perhe, ollaan terveitä, meillä on auto ja asuntolainaa. Tiedän että monella muulla asiat ovat paljon, paljon huonommin. Olipas tämä piristävä postaus, hah! Kuvat onneksi on pirteitä, kiitos vaan kuvaustoverilleni. ♥ Kevään ja kesän NOSH-vaatteita tietty, multa saa kysellä lisää ja kauttani toki tilattua jos heräsi kiinnostus. ;)

Mulla on vähän kriisi. Tai oikeastaan aika hitsin monta kriisiä, kaikki vuorotellen. Vaikka olen kaiket päivät kotona, toisen lapsen synnyttyä elämä on jotenkin muuttunut vielä hektisemmäksi mitä se aiemmin oli. En edes uskalla ajatella mitä se on sitten joskus, kun palaan takaisin töihin… Innostun ja inspiroidun tällä hetkellä vähän kaikesta, mutta minkään asian eteen en “ehdi” tehdä yhtikäs mitään. Se on varmaan se perus: kun on monta rautaa tulessa yhtä aikaa, ei mikään lopulta etene kunnolla. Auttaiskohan asioiden listaaminen? Noh, kokeillaan.

Niittirusettipinni hiuksissa Lindex, X-korvikset Fashionology, kaulakoru gTie, imetysmekko Boob (2nd hand), kukkabomber Uhana Design, sukkikset H&M, kiilakorot Vagabond (2nd hand).

Tyylikriisi

Tukka näyttää kamalalta, mikään ei sovi päälle, kengät eivät mahdu jalkaan – oi että kuinka mukava olotila. Kenkäahdistuksen olen oikeastaan jo selättänyt, nyt vain opettelen elämään koon 40 (tai jopa 41!) jalan kanssa. Hyvästelin useammat lempikenkäni (mm. nämä solkinilkkurit, snif) ja ostin tilalle parit kunnolliset, jotka sopivat monenlaiseen käyttöön ja tilanteeseen. Keväällä katsellaan sitten lenkkari- ym. tennaritarvetta lämpimämpään keliin. Hiuksille yritin antaa piristystä värin muodossa, vaan eihän se mennyt ihan putkeen… Ei onneksi mitään pahempaa käynyt, mutta aika kaukana ollaan edelleen tämän tyyppisestä väristä, jonka perään haikailen. Ehkä kevyt saksiminenkin voisi olla paikallaan, edellisen kerran olen kampaajan tuoliin istunut ihan silloin äitiysloman alussa. Lisäksi nyt on alkanut putoilla hiukset päästä, joka paikka tuntuu olevan täynnä irtohiuksia. Onneksi iho on edelleen oikein bueno, mitä suorastaan ihmettelen ruokavalion, nukkumisen ja ulkoilun ollessa kaikkea muuta paitsi tasapainossa.

Mutta se pahin: ylimääräiset kilot. Kuopuksella on nyt inan päälle 4 kk ikää ja mulla painoa kolmisen kiloa enemmän kuin ennen raskautta. Ei kuulosta pahalta ei, valitettavasti vain siinä on pohjalla ne ekalta kierrokselta töihin paluun yhteydessä kerätyt +10 kiloa. Ja tiedän, vaakaa ei kannata tuijottaa liikaa vaan keskittyä ennemmin omaan oloon ja/tai peilikuvaan. Paitsi etten ole missään vaiheessa raskaana ollessanikaan nähnyt peilissä mitään outoa, en edes loppuraskaudessa vaakalukeman näyttäessä sellaisia lukemia ettei koskaan ennen. Sen sijaan valokuvista ihmettelen, kuka on tuo pullero tyyppi kuvassa – jaa se olenkin minä itse. Tähän sopinee viimeinen kuva kuopuksen raskausajalta, otettu laskettuna päivänä rv 40+0:

Hopeiset sulkakorvikset Fashionology, mekko Papu (2nd hand), neuletakki Crocker, rannekello Our Theory Of, leggarit Lindex MOM (2nd hand), sandaalit Clarks. Norsujalat mallin omat.

No juu, onhan siinä eroa verrattuna postauksen muihin, raskauden jälkeen otettuihin kuviin. Noista loppuajan turvotuksista sentään pääsin eroon, huh. Ymmärrän toki, että vartalo muokkautuu lasten jälkeen eikä siinä mitään, mutta olisi se kiva olla edes vähän tyytyväisempi peilikuvaansa. Niin ja puhumattakaan siitä laatikollisesta vaatetta, joihin mulla ei tällä hetkellä ole toivoakaan mahtua! Ihana ihana lintumekko (joka muuten olisi ihan imetyskelpoinenkin), maailman parhaat farkut, täydellinen musta jakku, Samujin lempparimekkoni (johon mahtumisesta olen haaveillut jo vuosia), mahtava ja merkityksellinen kellohelmamekko, päheimmät kukkapökät ever ja moooonta muuta. Ennen raskautta verhouduin ties miten pitkään melkeinpä pelkästään leggareihin joku löysähkö kaapu kaverina ja sama meno jatkui ekat raskauskuukaudetkin, niin voisin erittäin mieluusti työntää ne jo syrjään. Oi miksi, miksi sokerin houkutus on niin voimakas ja itsekuri niin olematon?

Aika ei riitä -kriisi

Kuten voi arvata, vastikään kolme täyttäneellä tyttärellä on varsin voimakas tahtovaihe menossa ja perheemme jokainen sanoja tuottava henkilö haluaaaaa about päivittäin jotain. Vastaamme monesti esikoisen haluamisiin, että joo niin mäkin tahtoisin lottovoiton tms. Kuitenkin kaikista eniten tahtoisin lisää tunteja vuorokauteen. Myös puolisko heitti yhtenä päivänä aika hyvän: hän tahtoisi todella vähäisen unentarpeen. Vuorokauteen vaikka 6 h lisää eikä keho tarvitsisi unta kuin 3 h, niin johan ehtisi tehdä vaikka mitä! Ehkä. Mikä auttaisi tunteeseen ajan riittämättömyydestä? To do -listat? Mä jään kylläkin herkästi nyhväämään jonkun yhden asian kanssa, että jos tekisin aina vain yhtä juttua kerrallaan valmiiksi asti, niin menisi pieni ikuisuus. Kuitenkin on myös ne pakolliset arkiaskareet, joita ei vaan voi jättää tekemättä. Tässä lienee bujoilun perimmäinen pointti..? Äh, pitäisiköhän mun kuitenkin harkita sellaista systeemiä – paitsi niin, siihenkin perehtymiseen ja suunnitteluun menee aikaa. Ehm.

Äitikriisi

Tiedän olevani omille lapsille se ainoa ja paras äiti, mutta silti en kovinkaan usein (jos koskaan) koe olevani hyvä äiti. Olen liian lyhytpinnainen ja huudan herkästi, en aina jaksa yrittää ymmärtää mitä mini-ihmisen päässä taas kerran liikkuu, en osaa pitää yllä järkevää päivärytmiä, jatkuva ruokalajien keksiminen on rasittavaa, päivät valuvat liian usein johonkin ilman että ollaan käyty edes ulkona. Inhoan jatkuvaa meteliä ja tarvitsen omaa aikaa ihan päivittäin; sen takia monesti valvon (ja mies tekee samoin omien juttujensa parissa) aivan liian myöhään. Haluaisin olla enemmän läsnä lapsille, tämä meidän päivittäinen arki kun on kuitenkin heidän lapsuutensa, mutta miten se voikin olla niin kamalan vaikeaa! Sitten tunnen huonoa omatuntoa siitä, miten ei taaskaan ulkoiltu (tarpeeksi) ja syötiin ihan miten sattuu ja miksi vaadin esikoiselta liian täydellistä toimintaa, vaikka hän on (nyt mutsi ihan oikeesti hei!) vasta 3-vuotias… Vai onko kaikki pelkästään yhteiskunnan luomaa painetta “normaalista”? Onko sillä väliä, jos me herätään koko poppoo vasta klo 10 ja syödään aamupala siihen aikaan kun muissa perheissä istutaan jo lounaspöydässä? Okei, myöhäinen aamu sekoittaa rytmin päivän muiden ruokailujen suhteen ja harvoin meillä kahta kunnollista ateriaa (ts. lounas ja päivällinen) edes syödään, koska tunnit yksinkertaisesti loppuvat päivästä kesken. Pitääkö väkisin opetella ns. normaaliin päivärytmiin, ihan vain koska meillä Suomessa hommat pyörivät kello 8 ja 16 välillä? Vähän tuo lohtua se, että ei me ihan ainoita epärutiini-ihmisiä olla, mutta silti koen päivittäin niitä pitäisi, miksen jaksa/ehdi -tuntemuksia.

Korvikset Yo Zen, mekko ja jakku Nosh, laukku Klo Design, leggarit Vimma, maiharit Ten Points.

Tulevaisuuskriisi

Äitiysloma hupenee hurjaa vauhtia ja kohta on päätettävä, miten elämä jatkuu sen jälkeen. Suunnitelmissa on olla kotona ainakin tämän vuoden loppuun, ei millään jaksaisi aloittaa vieläkin hullumpaa arkirumbaa töiden, päivähoidon ja harrastusten välillä. Työn suhteen mulla on vähän ollut kriisiä muutenkin, siitä tulee 7 vuotta kun nykyiseen työpaikkaani menin ja vaikka hommasta sinänsä tykkään, on palkkakehitys jäänyt täysin polkemaan paikallaan ja se kyllä vaikuttaa fiilikseen negatiivisesti. Haluaisin ehkä vaihtaa kokonaan alaa, mutta mulla ei ole hajuakaan mitä tahtoisin tehdä. Tai no joo, haluaisin olla taitava graafikko tai loistava valokuvaaja, mutta sellaisia töitä on paha tehdä jos ei ole osaamista eikä edes luontaista lahjakkuutta, jonka avulla menestyä. Mä osaan joo montaa asiaa ihan hyvin, mutta missään en ole tosi hyvä (paitsi valittamisessa). Mistä päästäänkin loistavasti seuraavaan…

Musta ei ole mihinkään -kriisi

Tuo kaikkien kriisien äiti. En osaa mitään, en pysty mihinkään, mikään ei onnistu, kaikki jää kesken, en osaa päättää jne. Ja tietysti mikä tärkeintä, kaikilla muilla onnistuu aina kaikki. Sosiaalisen median luoma harhakuva, tuumaa mies kun vingun ahdistustani ääneen. Kyllähän mä sen tiedän, itsekin jaan lähinnä kivoja asioita ja muuten olen hiljaa. Pitäisi varmaan alkaa päivittää vaikka Instaan, että “enpäs muuten tänäänkään saanut mitään aikaiseksi” ja kuvaksi joku aivan random ovenkahva, matonreuna, pölypallero tms. Ehkä jokaisessa päivässä kuitenkin on sitä jotain, vaikka nopeasti tarkasteltuna se olisikin ollut aivan turha? Ja huomenna on päivä uus, jolloin voi yrittää toimia toisin (useimmiten tekee silti aivan samoin).

Sellaisia kriisejä siis täällä, mites siellä ruudun toisella puolen? Vai oletko ehkä niitä tyyppejä, jotka viis veisaavat jostain hölmöistä kriiseistä? Vinkkejä ja näkemyksiä saa mieluusti jakaa kommenttiosastolla, varsinkin jos en väsymyksissäni näe metsää puilta. Jospa nyt alitajuntani alkaisi prosessoida ratkaisuja näihin ongelmiin, kun sain asiat puserrettua päästäni tekstimuotoon. Vai onko avainsana ehkä riittävä yöuni? Omaa tyhmyyttänihän mä valvon (kuten esim. nyt) enkä edes tiedä antaako se oikeasti niin paljon, että mun kannattaa sitä jatkuvasti toistaa. Ensin nukkuminen kuntoon, sitten muut seuraa perässä? Mielenkiinnolla jään odottamaan seuraavaa kriisiä, eikun… Hyvää yötä!

Huomasin vasta nyt, että kuva-arkistoihin oli unohtunut muutama asukuva kesältä(!) ja syksyltä. Olen siis viimeisen viiden kuukauden aikana tallentanut päivän asuja jopa huikeat 3 kpl! Työ-päiväkoti-arki kun lähti loppukesästä rullaamaan, ei siinä pahemmin jaksanut asukuvia miettiä – kuka niitä edes olisi ottanut ja missä vaiheessa päivää, kun kuitenkin työmatkat liikuin polkupyörällä siihen sopivin varustein eikä hikinen naama taida olla se kivoin asuste. Ei sillä että pukimissani olisi kamalasti ollut mitään ihmeellistä ikuistettavaa, olen meinaan puolisen vuotta hiihtänyt lähinnä kombossa “joku mekko + leggarit”.

Töihinpaluu kesän alussa sai aikaan sen, että pari kuukautta myöhemmin vaaka näytti mukavasti lähemmäs 10 kiloa enemmän enkä oikeastaan edes ymmärrä miten. Kotona ollessani mussutin herkästi herkkuja päivittäin, töissä en ekoina kuukausina tehnyt sitä kuin ani harvoin. Sen sijaan aloin päivittäin syödä lämpimän lounaan sekä pyöräillä, mutta toki myös istua tönötin työpisteen ääressä 8 h sen sijaan, että olisin puuhastellut kotona kaikenlaista. Syksyn saapuessa ahdisti jo sen verran, että herkut maistuivat töissäkin… Sitä inspiraatiota odotellessa, että osaisi syödä järkevästi ja kieltäytyä ihanista kakuista ym. herkuista mitä töissä usein on tarjolla! Nyt onneksi tilanne vaikuttaa asettuneen ainakin hetkeksi, vaikkakin sellaiset reippaat 10 kiloa ylimääräistä kiikkuu vatsan seutuvilla, pebassa ja reisissä edelleen.

Aloitetaan kivoimmasta kuvasta, joka on otettu elokuussa kavereiden häissä. Mekko on vanha Hell Bunny, äiti taisi sen ostaa jonkun kaupan loppuunmyynnistä. Alla oleva saman merkin punainen tyllihame on siskon; kierrätimme häissä näitä alustyllejä, mun valkoinen oli morsiamella ja morsiamen musta taas oli siskolla. Kätevää! Korvissa mulla oli joskus laivalta ostetut kirsikkapääkallokorvikset, kaulassa lahjaksi saatu hopeinen J sekä ranteessa morsiamelta lainattu simppeli hopeinen rannekoru. Kenkinä meillä oli siskon kanssa kummallakin varrettomat Converset, sopivaa pientä mätsäystä kun kerran kaasoja oltiin.

Vasen kuva on heinäkuiselta kesäteatteri-illalta. Näytän jotenkin todella aneemiselta – vanhalta ja väsyneeltä – mutta en kyllä yhtään enää muista millaista tuohon aikaan oli. Ei vissiin parane enää lähteä ihmisten ilmoille ilman, että vähän edes koittaa ehostaa nassua nätimmäksi… Joka tapauksessa itse asu on varsin kotimainen. Jännä lakritsin värinen tunika/mekko/viitta/mikä lie Papu, leggingsit Vimma ja olkalaukku Klo Design. Korvissa siskon tekemät korvikset, jalassa peruskesämonot eli mustat Converset.

Toinen kuva onkin sitten jo syksyltä, tarkemmin ottaen lokakuulta. Olin juhlimassa serkun 5-vuotissynttäreitä Vimman lettitunikamekossa, johon tällä kertaa kursin hieman vyötäröä esiin konjakin värisellä nahkavyöllä (H&M men). Korvissa killuu markkinoilta ostetut kamerakorvikset, koivet on verhottu Lindexin sukkahousuilla ja jalkaan kaivettu syksyyn passelit Vagabondin nahkakengät. Tätä kuvaa katsoessa jäin miettimään, onko se sittenkin ryhti, joka on mennyt ihan vinksin vonksin. Hmmm.

Dodih, täällä ollaan taas! Kuten aavistelinkin, palveluntarjoajan vaihdoksesta seurasi muutaman päivän toimimattomuus – en vaan “ehtinyt” hoitaa hommaa ajoissa kuntoon, vaikka tiesin täsmälleen milloin edellinen palvelu päättyy ja myös sen, että domainin siirrossa kestää jokunen päivä. Ilmassa on muutenkin ollut ihmeellistä aikaansaamattomuutta, vaikka yleensä kevät ja valoisuus tuovat mukanaan virtaa ja inspiraatiota. En muistaakseni ollut näin lamaantunut edes kaksi vuotta sitten kärvistellessäni raskauspahoinvoinnin keskellä… Tosin silloin ei tietystikään ollut vielä mitään useamman kuukauden univelkaa harteilla.

Tuossa viikonloppuna ahdisti taas sen verran reippaasti, että eräänä iltana ennen nukkumaanmenoa naputtelin sen enempää ajattelematta mitä mieleen tupsahti. Mietin hetken viitsinkö näin alakuloissävytteistä tekstiä blogiin laittaa, mutta antaa nyt mennä. Toivottavasti voin jossain kohtaa sitten kirjoittaa vastaavan pläjäyksen kaikista kivoista jutuista.

Kaikki on periaatteessa hyvin, mutta silti kaikki mättää. Siis mitään suurempaa ongelmaa ei ole, no worries, vaan enemmänkin sellaista päänsisäistä sekasortoa.

Koti on täynnä sotkua kaappientyhjennysvimman seurauksena, kasa siellä, toinen täällä. Mistä tätä tavaraa oikein riittää? Silloin viimeisiä muuttolaatikoita purkaessani kuvittelin heivanneeni mäkeen turhat kamat, mutta nyt katsoessani kaappien uumenista tupsahtelevia laatikoita uusin silmin huomaan, että ihan älyttömästi siellä edelleen on kaikkea turhaa ja päässä risteilee kysymyksiä. Miksi olen tuon säästänyt? Miksi olen tuon toisen ylipäänsä hankkinut?

Kiitos KonMarin, mua ei sinänsä harmita materiaan hassatut rahat – nyt turhalta tuntuvat asiat ovat varmasti jossain kohtaa tuottaneet mulle iloa. Se kyllä vähän kauhistuttaa, mistä ihmeestä revin ajan ja jaksamisen siihen, että pääsen kaikesta ylimääräisestä eroon. Ehjän tavaran heittäminen roskiin ei ole mulle vaihtoehto eikä hoitovapaalaisena oikein huvittaisi kalliimpaa tavaraa kierrätykseenkään laittaa. Ehkäpä se inspiraatio sieltä tulee, kun kaapit on saatu siistittyä.

Ajankäyttö, sekin on yksi ahdistuksen aihe. Miten tuntuukin koko ajan, ettei mitään mukamas ehdi tehdä? Ei ehdi nukkua tarpeeksi, ei päivittää blogia tai lukea toisten blogeja, ei opetella ompelemaan… Lapsi tottakai vie ison siivun vuorokaudesta, mutta epäilen että ilman lastakin tilanne olisi sama. Mihin mä oikein tuntini käytän?! Facebookissa roikkumiseen joo, välillä myös Candy Crush Sagan pelaamiseen. Pitäisi varmaan ottaa joku some-lakko, edes vaikka viikon verran.

Siirrytään seuraavaan ahdistukseen: oma ulkonäkö. En ole tainnut koskaan ennen tuntea näin suurta inhoa ulkonäköäni kohtaan, tuskin edes teininä. Hulluinta on, ettei mua kuitenkaan ahdista esim. vatsan ympärillä tiukkaan pysyttelevä makkara. Hiukset, se on varmaankin suurin kriisi. Synnytyksen jälkeen ne muuttuivat ihan kauheiksi, sellaisiksi onnettomiksi liruiksi, jotka klähmästyivät sekunnin sadasosassa. Ja niitä irtosi koko ajan, joka paikkaan. Päädyin leikkaamaan lyhyeksi – lyhyttähän voisi vähän vaan pöyhiä ja hyvältä näyttäisi! Paitsi ettei näyttänyt, ainakaan mulla. Sen sijaan näytin (ja näytän edelleen) lähinnä daijulta. Eikä se nopea likaantuminen tietenkään mihinkään kadonnut, vaikka kuontalo kevenikin. Värjääminen ehkä auttaisi, pakko se on kai siihen kelkkaan taas hypätä, vaikka vannoin ettei enää ikinä.

Seuraavaksi iho. Mulla ei ole koskaan ollut hyvä iho, mutta toisinaan se on ollut sentään siedettävä. Sitä siedettävää ei ole näkynyt tässä nyt pariin vuoteen, vaan nassu on niin hirveässä kunnossa ettei tosikaan. Elintavat, elintavat..! Mä tiedän, mutta siltikään en saa itseäni niskasta kiinni että lopettaisi vaikka sen järjettömän sokerin mussuttamisen. Onko tämä siis verrattavissa tupakointiin? Tupakoitsija tietää ettei kannattaisi ja tahtoisi ehkä lopettaakin, mutta ei vaan saa sitä onnistumaan. Voin suoraan sanoa, etten ymmärrä miten joku vapaaehtoisesti kessuttelee, mutta aivan samalla tavalla saisin ihmetellä omaa toimintatapaani mitä tulee sokeriin. Järjetöntä suorastaan!

Oman ahdistuksensa aiheuttaa myös aiemminkin pohtimani epätietoisuus oman tyylin suhteen. Tuntuu kuin mikään tyyli ei sopisi mulle ja vaatekaappi on siivouksenkin jälkeen täynnä kaikkea epäsopivaa ja/tai tylsää. Tähän pitäisi kyllä pureutua tarkemmin, niin olisi edes jotain osviittaa mihin suuntaan lähteä. Paitsi että garderobin uudistaminen on aika hemmetin vaikeaa, jos (ja kun) mistään ei löydy sellaista mitä toivoisi. Ei vaikka olisi valmis maksamaan enemmänkin. Nimimerkillä olen etsinyt täydellistä takkia nyt 1,5 vuotta – ei oo näkynyt ei.

Huh, vähän ehkä jo helpottaa. Kannatti siis oksentaa ajatukset näppäimistölle. Vai onkohan tämä sitä KonMarin lupaamaa elämänmullistavaa taikaa..? Voiko yksi kirja todella saada tällaisen myllerryksen mielessä? Voi että miten odotankaan sitä aikaa, kun nurkat on puhdistettu turhasta rojusta! Jospa sitten olisi taas mielikin hieman kirkkaampi, ajatukset selkeämpiä ja fiilis positiivisempi.

Näin pari päivää myöhemmin voisin todeta, että suurin ahdistuksen aiheuttaja tällä hetkellä on koti ja sen kaaos. Onneksi on uusi viikko ja voi pyrkiä taas uudella tarmolla kohti toivottua lopputulosta. Ei muuta kuin kivaa viikkoa kaikille!

Ensimmäinen viikko äitiysvapaasta humpsahti ohi kuin siivillä, vaikka suurimmaksi osaksi nökötin ihan vaan kotosalla. Vielä silloin ajattelin, että olisin hyvin voinut olla ainakin viikon normaalisti töissä, mutta nyt alkaa olla toinen ääni kellossa. Maha tuntuu kasvavan hurjaa vauhtia eikä yhtäkkiä elo etupallon kanssa ole niin kovin iisiä. Istuessa maha on ikävästi “rutussa”, vaikka miten koittaisi pitää selän ryhdikkäästi suorana. Sohvalla makoillessa ei hetken päästä löydä hyvää asentoa, liikkuminen ja muu puuhastelu saavat mahan supistelemaan turhankin innokkaasti. Nukkumisesta nyt puhumattakaan: kylkiasento takaa, että vähintään kerran yössä herää jomotukseen jalassa. Huokaus.

Tiedän kyllä olevani onnekas, sillä raskaus on ollut varsin helppo eikä nämä loppuraskauden “vaivat” oikeasti ole mitenkään sietämättömiä. Välillä vaan tuntuu pää räjähtävän eikä kotona vallitseva kaaos suoranaisesti helpota oloa… Perjantaina sekasotku kasvoi keittiökalusteiden verran ja tällä hetkellä on joka nurkka täynnä pahvipaketteja, joiden sisällöstä toivottavasti kohtapuolin rakentuu meidän uusi keittiö. Ehkä eniten ahdistaa oma kykenemättömyys viedä remonttia eteenpäin, mahan kanssa kun ei pahemmin kiipeillä jakkaroilla tai muutenkaan käpistellä sen enempää, ettei tule ennenaikaista lähtöä synnärille. Hitsi kun ei tajuttu aloittaa keittiöproggista jo kesällä! Mutta ei auta jälkiviisaus, tällä on nyt mentävä.

Jottei koko postaus olisi pelkkää vinkumista, otetaanpa hieman kepeämpää asiaa loppuun. Mennyt viikonloppu oli epäilemättä yksi parhaista mitä tulee joulumyyjäisiin, Turku Design Now! -joulumyyjäiset olivat avoinna kolmena päivänä keskustan liepeillä ja sunnuntaina oli Uuden Muotoilun Joulumarket Logomossa. Perjantaina kävin tuhlaamassa roposet Ketarantiellä, parin joululahjan lisäksi ostin itselleni kuvassa näkyvän Klo Designin muhkean neuleen. 100% villaa lämmittää taatusti talven viimassa! Sikäli mikäli mitään talvea edes tulee… Eilen piipahdin Logomossa villaan kietoutuneena, maha mahtui mukavasti alle eikä plussakelissä tarvinnut edes erillistä takkia. Joulumarketissa oli myynnissä kaikkea ihanaa, mutta lottovoittoa odotellessa hankin tässä kohtaa ainoastaan kuolaamani nahkaisen rannehihnan kameraan.

Asu oli kokonaisuudessaan niin sunnuntaiasu kuin vain voi olla: korvikset siskon kirppiskasasta, villatakki ja laukku Klo Design (jälkimmäinen joulumyyjäishankinta muutaman vuoden takaa), housut/leggingsit H&M mama ja kilisevät lempparimonot Vagabond. Housuvinkkauksesta iso kiitos Tuijjalle! Nuo kyseiset etupuolelta tekonahkaiset ja takaa paksua kangasta olevat pökät ovat olleet jalassani viime aikoina about joka kerta kun on tarvinnut pukeutua kotihousuja siistimmin. Mietin ensin onko mitään järkeä enää tässä vaiheessa hankkia uusia äitiysvermeitä, mutta onneksi päätin näin tehdä – ovat ihan korvaamattomat nyt, kun äitiysfarkut painavat jo ikävästi mahaa.

Viikate – Kuutamo, Kaiho ja Katkeruus [2011]