En tunnu saavan tarpeekseni syksystä ja erityisesti syksyn tallentamisesta kuviksi. Rakastan tuota luonnon väriloistoa, jonka aurinkoiset syyspäivät saavat hehkumaan parhaimmillaan! Kuuman kesän jälkeen kirpeät syyskelit tuntuvat ihanalta ja pukeutuminenkin on jälleen mielekästä, kun saa vetää ylleen kerroksia.
Olen myös kovin ihastunut hattuihin ja pipoihin tänä syksynä. Suunnilleen joka kerta lähtiessäni johonkin ilman päähinettä alkaa jossain vaiheessa harmittaa, miksen tajunnut ottaa mitään päätä lämmittämään. “Sherlock” tai pehmoinen myssy päässä olo on paitsi lämpimämpi, myös jotenkin turvallisempi. Ja talven varallekin olen pään suojaamisen suhteen jo valmistautunut.
Tänään on mun viikon ensimmäinen ja ainoa vapaapäivä, jonka olen tähän asti viettänyt netissä surffailen ja pesinpä koneellisen pyykkiäkin aamupäivällä. Kohta olisi tarkoitus lähteä avopuoliskoni kanssa kaupungilla käymään, mun pitää käydä valittamassa eräästä asiasta ja lisäksi käydään sunnuntain iltapäiväkahvilla jossain. Bossaliina on viime aikoina ollut esillä niin blogimaailmassa (esim. täällä) kuin uusimman Trendin (jossa oli ehkä ihanin kansi koskaan!) pääkirjoituksessa, kieltämättä houkuttaisi käydä testaamassa paikka.
Nyt menen laittamaan ulkomuotoni kuntoon niin että kehtaan lähteä ihmisten ilmoille, nämä kulahtaneet possukuosiset fleecepökät kun eivät ehkä ole ne kaikista skarpeimmat housut. Sitä ennen vielä 100. postauksen kunniaksi tämän blogin ensimmäinen virallinen leffavinkki!
Päätettiin eräänä iltana kullan kanssa ihan ex tempore (me siis ylipäätään katsotaan elokuvia suhteellisen harvoin) käydä vuokraamassa pari leffaa, kun Cityshopparin edut olivat tältä vuodelta edelleen käyttämättä. Mies valitsi tietysti jonkun toimintapätkän, itse päädyin hetken pähkäilyn jälkeen kansikuvan grafiikoiltaan erityisen houkuttelevaan (tykkään kaikista piirrosjutuista) filmiin Away We Go (suom. Kohti uutta).
Yleensä raskausaiheiset elokuvat ovat mielestäni lähinnä pelottavia ja/tai ahdistavia, mutta Away We Go keskittyi itse päähenkilöiden tarinaan ja kasvava maha oli ikään kuin sivuhahmo – vaikka siitä kaikki tavallaan lähtikin liikkeelle. Päähenkilöt olivat ihanan hassuja, mutta kuitenkin hyvin tavallisia. Tätä leffaa voisi kuvailla ehkä parhaiten fraasilla elämän pienet ilot.
Kenelle suosittelen? Ainakin niille, jotka tykkäävät 500 Days of Summer -leffasta.
Pupulandia – Syyslista [Spotify]
0 kommenttia kirjoitukseen Sata täynnä