Kun kuura peitti maan

Viikko sitten lauantaina oli vielä syksyinen sää, muutaman asteen plussan puolella. Aurinkokin näyttäytyi pitkästä aikaa, kerrankin näin vapaapäivänä. Vaikka lyhythän se oli, päivän pituus – tai ainakin lyhyeltä tuntui kun muistaa vielä valoisat kesäyöt. Kohta sekin muisto on vain haalea läikkä mielessä, jonka muistaa seuraavan kerran vasta keväällä päivän kurotellessa kohti kesää.

Ethä sääkää vaa mittä tommost?!

Mutta sitten tuli sunnuntaiaamu. Aurinko oli kirkas ja sää kirpeä, pakkasta vihdoinkin! Hengitys höyrysi ilmasssa, kun hiihtelin kamera kädessä pitkin lähipuskia. Se oli täydellinen syksyn sunnuntaiaamu, jolloin tulevan talven voi jo haistaa nenässään. Sieltä se kohta saapuu, paljon pieniä lumihiutaleita mukanaan!

No, eihän se lämpötila sitten pysynyt pakkasen puolella kuin yhden päivän ja tämä viikko on ollut harmaa ja sateinen. Viime vuonna satoi jo marraskuun alkupuolella sen verran lunta, että se pysyi jonkun aikaa maassa. Nyt mennään kohta joulukuussa eikä lumesta ole näkynyt vilahdustakaan – eipä tietenkään, kun mittari huitelee joka päivä melkein kymmenen(!) lämpöasteen tienoilla.

Kiltti säänsäätelijä, alahan hiljalleen heittää vähän lunta tupaan!