Kynnet kasvavat niin vauhdilla, että niitä joutuu välillä lyhentämään.
Tämä on varsin ihmeellinen asia ihmiselle, jonka kynnet normaalisti liuskottuvat ja katkeavat heti kun valkoinen osa ylittää sormenpään. Raskausaikana mun on tarvinnut leikata kynsiä lyhyemmäksi useamman kertaa! Kiihtynyt kasvu liittyy myös karvaosastoon, esimerkiksi hiuksiin tulee pituutta varmaan lähemmäs pari senttiä kuukaudessa lisää. Olisi melkein pitänyt viimeksi pyytää kampaajaa leikkaamaan vähän liian lyhyeksi… No, oletettavasti synnytyksen jälkeen tämäkin “ongelma” poistuu ja tilalle tulee kunnon karvanlähtökausi.
Suonenvedot jaloissa ovat raskaana tuhat kertaa kamalampia.
Raskauden keskivaiheilla saatoin herätä monta kertaa yössä järkyttävään kipuun erityisesti jalkaterissä ja pohkeissa. Eikä se mennyt hetkessä ohi, vaan huusin ja sätkin usein niin että puolisko havahtui vieressä. Toki mulla on ollut suonenvetoja normaalistikin, mutta ne eivät ole mitään verrattuna raskausajan suonenvetoihin. Magnesiumin lisääminen onneksi auttoi ja nyt vaiva on vähentynyt.
Jopa tällainen mahakammoinen voi tykätä isosta etupallostaan.
En tykkää mahoista enkä varsinkaan mahaan koskemisesta, en omien enkä muiden. Ehkä suurin pelkoni ennen raskautta oli se miten pystyisin elämään kasvavan mahan kanssa, jota vieläpä neuvolaterkkarit ja lääkärit veivaisivat säännöllisesti. Ei se edelleenkään kivalta tunnu, mutta sen kestää kuitenkin kun vaan asennoituu asiaan. Harjoituksen tuloksena kykenen myös siihen, että mies koskee mahaani. Muiden käpälät ovat ehdoton nounou edelleen ja olen mm. kiljaissut auditoriossa, kun mahakammostani tietämätön työkaveri meni laskemaan käden mun mahalle… Yllättävää kyllä, nyt loppua kohden mahan spurtattua kasvussa pidän sitä oikeastaan aika nättinä! Napafobia kuitenkin elää vahvana ja olenkin HYVIN onnellinen, ettei mun napa ole pullahtanut ulos.
Mitä isommaksi maha kasvaa, sitä enemmän alkaa pudotella asioita lattialle.
Heti kun kumartelu alkoi tuntua ikävältä, KAIKKI tavarat rupesivat putoilemaan käsistä. Ja luonnollisesti asioita päätyy lokaatioihin, joihin mä en pääse edes käsiksi – mies on esimerkiksi poiminut jäisiä mustikoita tv-tason takaa… Tämä tosin selittyy osittain keittiöremontilla, eheh.
Mahaan kohdistuvat kommentit kasvavat eksponentiaalisesti loppua kohden.
Jossain siinä 33. raskausviikon jälkeen mahakommentteja alkoi sadella paitsi tutuilta, myös tuntemattomammilta ihmisiltä. Toimistolla monet tulivat ihailemaan mahaa ja kyselivät, milloin jään äitiyslomalle tai milloin on laskettu aika – ja usein myös muistelivat omaa tai jonkun tutun raskautta. Mahan koon kommentointi on niin ikään vakio, aina ja kaikkialla. Pääsääntöisesti on ihmetelty vatsani muka pientä kokoa, ihan kyllä keskikäyrällä SF-mitta on mennyt koko ajan. Ehkä se sitten hämää, kun mulla on persaus ja reidet levinneet samaa tahtia niin mittasuhteet näyttävät kasvavan kovin tasaisesti?
Kissa tahtoo entistä useammin nukkua mahan läheisyydessä.
Yhdeksi Barbin suosikkinukkumapaikaksi iltaisin on muodostunut mun vasen olkapää, kun istun koneen ääressä. Siis vähän kuin vauvaa pitäisi olalla. Painavahan Barbi ei ole, kolme kiloa ja rapiat, mutta ei ne pienet tassut vatsakummun päällä aina niin kovin mukavalta tunnu. Öisin Barbi parkkeeraa usein mahani viereen, ehkä se sitten hohkaa mukavasti lämpöä tai jotain.
Erään kerran päämäärättömästi surffaillessani bongasin jostain blogista tällaisen raskauden loppupuolella tehtävän testin, joka ilmeisesti on joku Vauva-lehden juttu. Otetaan nyt sekin tähän väliin, niin voi joskus myöhemmin hihitellä mitä onkaan mielessä liikkunut lasketun ajan lähestyessä. :)
Olen tuntenut itseni seksipommiksi.
Hah, no ei tasan! Iho-ongelmat eivät todellakaan ole kohottaneet itsetuntoa eikä alakroppaan kertynyt rasvakerros myöskään ole ollut kovin mieltä ylentävää. Toisaalta pinkeä maha on muodostunut aika nätiksi.
Olen valokuvannut ja mittaillut mahaani.
Kuvia on jonkun verran muistona, mutta ei niin paljoa kuin alkuun suunnittelin. Juurikin se ihon huono kunto on saanut tuntemaan olon niin rumaksi, ettei kameran eteen ole pahemmin tehnyt mieli asettautua (vaikka kuvankäsittely pelastaa kyllä paljon).
Tiedämme lapsen sukupuolen.
Emme tiedä, sillä tuntuu turhalta asennoitua johonkin mikä ei välttämättä ole totta alkuunkaan. 100-prosenttinen varmuus sukupuolesta selviää kuitenkin vasta synnytyksessä. Meillä on mietittynä nimiehdotuksia kummallekin ja kaikki vaatteet, tarvikkeet ym. ovat molemmille sukupuolille passeleita – ja samalla linjalla jatketaan todennäköisesti myös vauvan synnyttyä. Jokaisella ultrakerralla (perätilan takia on ollut parikin ekstraa) olen sanonut etukäteen, että asia ei ole tiedossa ja toistaiseksi kukaan ei ole möläyttänyt mitään.
Olen nähnyt erikoisia unia.
Jossain vaiheessa näin melkein joka yö jonkun sortin action-unta, milloin olin hyvien puolella ja milloin taas pahiksena. Olen juossut poliisina roistojen perässä, roikkunut helikopterista, suunnitellut parkkihallin räjäyttämistä ja ties mitä muuta. :D Sinänsä varsin huvittavia tällaiset, koska en katso televisiota tai toimintaleffoja enkä edes ole ehtinyt lukea kirjoja.
Salasin raskauteni töissä mahdollisimman pitkään.
Esimiehelle sanoin heti nt-ultran jälkeen ja joskus vähän ennen puoltaväliä taisin kertoa asian ns. julkisesti. Jotkut työkavereista tiesivät jo aiemmin kuultuaan suoraan multa tai (oletettavasti) luettuaan täältä blogista.
Hyvä äiti on kotona pitkään.
Jaksava ja iloinen äiti on hyvä äiti, oli sitten kotona tai ei. Yhtä lailla isä voi olla kotona pitkään, jos sellainen järjestely tuntuu toimivan paremmin. Eikä se muksu mene rikki, vaikka menisi hoitoon pienenäkin – jokainen lapsi, perhe ja elämäntilanne on omanlaisensa. Itse en osaa tässä kohtaa sanoa mitä toivon tai odotan meidän lapsiarjelta, katsotaan miten ja millaiseksi se muotoutuu.
Mummot ohittavat minut suojatiellä.
Toisinaan saattaa näinkin käydä, jos oikein paljon supistaa. Yleisesti ottaen vauhtia on kyllä tarvinnut hidastaa ihan kunnolla, en malta odottaa että pääsen taas hiihtämään normaalia tahtia. Tai ottamaan juoksuaskelia!
Olen pelännyt ja murehtinut kaikkea mahdollista.
Koitan ottaa asiat rennosti ja turhia stressaamatta, mutta tottahan toki tulee hetkiä, jolloin kaikki tuntuu epätoivoiselta ja olen varma, että kaikki menee pieleen tavalla tai toisella. Onni on puoliso, joka herättää takaisin tähän maailmaan.
Tiedän miten haluan synnyttää.
Eniten toivon voivani synnyttää alateitse, vaikka kaveri on tosiaan sieltä tulossa peräpää edellä. Tilanne saattaa kuitenkin vaatia muuta ja sen mukaan tietysti mennään, että kaikki on hyvin sekä vauvalla että itselläni. En ole sen enempää tehnyt mitään synnytyssuunnitelmia, vaan koitan luottaa sairaalan henkilökunnan ammattitaitoon ohjata tapahtumaa parhain mahdollisin keinoin.
Painoni on noussut suunnilleen 15 kg, nyt lopussa on turvotusta ollut enemmän.
Nukun vuorokaudessa 6-9 h, joskin kerran yössä herään käymään vessassa.
Arvelen, että lapsi syntyy kolme päivää ennen laskettua aikaa (siis ihan kohta!).
Kutsumme lasta bebeksi tai Pikku-Lokiksi.
(Kuvista kiitos A ja J.)
