Viime keväänä keittiöremontin jälkimainingeissa koin ahdistusta siitä tavaramäärästä, joka meillä on sullottu tähän 66 neliöön. Varsinkin kun suurin osa kamoista on mun, joko ikivanhoja tai uudempia, mutta joka tapauksessa mun hankkimia tai jostain saamia. Olen saanut tavarahamsterimallin kotoa ja usein roipetta jemmataan omissa kaapeissa ennemmin kuin laitetaan kiertoon, vaikka kuinka itsellä ei enää olisi tarvetta.

Erityisesti vaatekaappini on raskauden ja imetyksen myötä muuttunut isoksi kysymysmerkiksi: se tuntuu olevan täynnä vaatteita, jotka eivät sovi keskenään yhteen tai jotka eivät ole just nyt sopivia. Joidenkin vaatteiden kohdalla kyse on istuvuudesta (ne rask… eikun imetyskilot), mutta joidenkin ihan vaan siitä fiiliksestä. Keväällä sain käsiini Rinna Saramäen kirjan Hyvän mielen vaatekaappi, jonka innoittamana kävin koko vaatekaappini läpi oikein ajatuksen kanssa. Otin käyttöön mallin, etteivät kaikki kelvolliset vaatteet ole kaapissa yhtä aikaa, vaan päivitän valikoimaa silloin tällöin esimerkiksi vuodenajan vaihtuessa.

Aiempaan verrattuna malli on ollut toimiva, mutta nyt tartuttuani kyseiseen kirjaan uudestaan sen jäätyä keväällä kesken tunnen kaipaavani jotain enemmän. Kaapissani on edelleen vaatteita tyyliin ihan kiva ja huomaan, että niitä tulee käytettyä kyllä varsin harvoin. Sen sijaan sieltä puuttuu joitakin perusjuttuja, joita kaipaan vähän väliä – esimerkiksi musta sekä harmaa ihan perus t-paita. Niiden kohdalla ongelmaksi muodostuukin, mistä sellaiset löytäisi! Sen olen oppinut, että ketjuliikkeiden tusinapaidat on parempi jättää väliin, kun ei niistä kiertävine saumoineen ja pikanukkaantumisineen tule kuin paha mieli. Tukisin mielelläni vaikkapa kotimaisia vaatemerkkejä, vaan toistaiseksi ei vastaan ole tullut ainuttakaan simppeleitä perusvaatteita tarjoavaa merkkiä. Toki kiinnostavat leikkaukset ym. ovat omiaan joissakin vaatekappaleissa, mutta esim. peruspaidalta en ihan oikeasti kaipaa yhtikäs mitään kikkailua.

Hankalaksi asian tekee myös se, etten oikeastaan tiedä millainen mun tyyli on. Olen pohtinut tätä ennenkin, mutta vastaus on edelleen löytymättä – ja luonnollisesti tämä totaalisen uusi elämäntilanne eli äitiys on muuttanut ajatusmaailmaa siinäkin asiassa. Esimerkkinä: ennen rakastamani minihameet tuntuvat nykyään aivan liian lyhyiltä. Tai matalavyötäröiset housut, ne eivät vain enää tunnu mukavilta päällä eivätkä todellakaan imartele vyötärölle kerääntynyttä rengasta. Toivon kroppani palautuvan edes jossain määrin imetyksen loputtua, mutta ehken mä halua sitä tarpeeksi kun en saa järjestettyä itseäni liikkumaan.

Tavoitteena ja toiveena siis on rakentaa vaatekaappi, josta voin napata päälleni mitä tahansa joutumatta sen kummemmin pähkäilemään asiaa. Ekaksi täytynee selvittää, millaisena näen itseni ja tyylini; sen jälkeen ehkä miettiä millaisena toivoisin näkeväni ne. Millaisista vaatteista tykkään, millaisista en niinkään? Mikä on oma arkiunivormuni? Missä tunnen oloni kotoisaksi? (Onneksi on ne kuva-arkistot.)

Eeva kirjoitti taannoin osuvasti:

“Lempivaate on sellainen, jonka voi pukea päälle ja sen jälkeen unohtaa.”

Projektista bloggaan varmasti lisääkin, kunhan tässä pääsen kunnolla liikkeelle. Samalla tulee mukavasti kerrattua alkuvuodesta kirjattuja ajatuksia tyyliasioiden suhteen. Eiköhän tämä tästä!