Salijäsenyys on mun kohdalla viime kuukaudet ollut lähinnä iso vitsi. Toukokuussa esimerkiksi kävin salilla huimat kaksi kertaa, kyllä siinä oli treenikerroilla hintaa kun kuitenkin jäsenmaksu katoaa tililtä joka kuukausi. No okei, olin myös puolet kuusta kipeänä, mutta silti säälittävä treenimäärä hävettää. Viime kesänä kävin Elixiassa vähintään kaksi, monesti useammankin kerran viikossa eikä se tuottanut mitenkään tuskaa – päinvastoin. Nykyään taas treenikassin katsominenkin aiheuttaa ahdistumista, kun en muka ehdi lähteä salille. Tai jos ehdin, olen niin rikkipoikkiväsy etten jaksa. Millä tästä ultimate väsymyksestä pääsisi eroon?! Loma varmasti auttaisi, vaan kun siihen on edelleen viikkoja aikaa.

Olin tänään pitkästä aikaa Elixia Powerissa, edellinen kerta taisi olla joskus maaliskuussa ehkä. Power oli mun suosikkitunti viime kesänä, raivasin kalenterista paria poikkeusta lukuun ottamatta jokaisen keskiviikkoillan tyhjäksi jotta pääsin Poweriin. Juurikin tällä keskiviikon tunnilla oli aivan huikea ohjaaja, joka inspiroi olemuksellaan ja tyylillään yrittämään aina parhaansa ja vähän siihen päälle. Sitten tuli syksy ja toimistossa istuminen alkoi tuntua kropassa, hartiat oli juntturassa ja hieroja suositteli vaihtamaan hartiaystävällisimpiin tunteihin. Power vaihtui Fitness Fusioniin, joka kyllä teki niskalle gutaa. Haikailin keskiviikon Poweriin, koska kaipasin sitä mahtavaa tsemppausta sekä hyvää treenifiilistä. Viime viikolla huomasin, että kesän aikataulussa ohjaaja on vaihtunut, joten tällä viikolla oli mentävä paikalle viimeisen kerran (samalla selvisi että ohjaajavaihdoksen syynä on oletettavasti vauvamaha).

Tiesin kyllä, että kevään vähäinen treenausmäärä näkyisi painoissa ja jaksamisessa. Peruskuntoni on kaukana sellaisesta mikä kestäisi useamman viikon lähes täydellisen treenaamattomuuden. Teki silti pahaa huomata, että aika nollassa ollaan taas – golfpallot hammastikun päässä olisi ollut monissa liikkeissä mulle sopiva paino. Puhumattakaan siitä, että elopainoni on hilautunut sen verran ylös että jumppavaatteet tuntui kiristäviltä ja ahdistavilta. Kolmenkympin lähestyessä pitäisi jo tajuta, että ajatuskin karkkipussista tai possumunkista saa sentin poikineen lisää vyötärölle… Miten se voikin olla niin vaikeaa vain yksinkertaisesti olla herkkuperseilemättä joka hemmetin päivä?!

Mä elän koko ajan ajattelemalla sitten kun. Sitten kun saan luvatut hommat valmiiksi. Sitten kun on kesäloma. Sitten kun olen syönyt vielä tämän viimeisen karkkipussin. Ja mitä mä arvostan? Ehdottomasti sitä, että elää tässä ja nyt eikä sitten kun (ehkä jos vaikka kuin).

Niinpä.