Tasan vuosi siitä, kun pirpana tupsahti maailmaan ja meistä tuli kolmihenkinen perhe. Synnytyssalissa kysyin hädissäni miksei se jo itke, sen jälkeen olen useasti ihmetellyt miksei se itku jo lopu… Tyttö on kovaääninen ja voimakastahtoinen sisupussi, joka ei hevillä anna periksi. Keltä lie perinyt ominaisuutensa, öhöm.

Tämä vuosi on ollut yhtä aikaa todella ihana ja aivan kamala, niin antoisa mutta myös päätä hajottava. Mun pinna on kireämpi ja lyhyempi kuin koskaan, parisuhteemme tila on vähintäänkin kyseenalainen ja toisinaan mietin, että olisi kyllä pitänyt miettiä tähän kelkkaan hyppäämistä tooooodella paljon tarkemmin. Tulee myös väkisin mieleen, että onko muilla pienten vauvojen vanhemmilla elo tosiaan pelkkää onnea ja iloa kuten vaikuttaa? Vai eikö näistä asioista vain puhuta ääneen?

Vuosi sitten

Vaikka kyllähän se perimmäinen syy mun olotilassa on tiedossa: univaje. Kun ei ole vuoteen nukkunut yhtään yötä kunnolla, niin vähemmästäkin pää alkaa hajota. Niinä muutamana harvinaisena kertana kun lapsi on nukkunut pidemmän pätkän, mä en ole jostain syystä saanut nukuttua. Tai vaikka nyt saisin nukkua itsekseni yön tai pari, olisi se yhtä tyhjän kanssa kun seuraavat yöt saisi sitten valvoa äidinkaipuisen lapsen kanssa. Tiedetään, tämä on vain vaihe… Seuraavaksi voisin ottaa sellaisen “nukun 12 h putkeen heräämättä” -vaiheen, kiitos!

Kaikesta huolimatta näyttää siltä, että olemme onnistuneet kasvattamaan likasta ihan kelvollisen ihmisalun. Sellaisen joka ojentaa aamuisin villasukat äidille, joka haluaa osallistua kotitöissä (tiski- ja pyykkikoneen tyhjentämisessä erityisesti), joka kiipeää syliin ja halaa kun äitiä ketuttaa. ♥ Ja eiköhän se jossain kohtaa ala nukkuakin, jolloin elämä varmasti helpottaa kaikilta osin. Sitä odotellessa.

Esikoisen vauvavuosi on ohi.