AvainsanaVäsy

1,5 vuotta edellisestä kirjoituksesta. 548 päivää, jos oikein osasin laskea. Se on varsin pitkä aika se.

Ei ole kerta eikä kaksi, kun olen ajatellut postaamista – ja harhautunut aina jonkun muun asian pariin. Ja mitä enemmän päiviä tuli väliin, sitä vaikeammaksi paluu blogin pariin tuntui. En oikeastaan tiedä palaanko nytkään sen enempää, vai annanko asian lopullisesti painua unholaan. Kyselin taannoin Instagram-tilini pieneltä seuraajaryhmältä lukevatko he blogeja edelleen: 59% vastasi kieltävästi. Onko blogin kirjoittamisessa enää siis minkäänlaista järkeä, ellei tähtää tuhansiin ja tuhansiin lukijoihin? Kaikki eivät toki ole Instassa, mutta iso osa on ja onhan sinne päivittäminen huomattavasti pienemmän kynnyksen päässä kuin bloggaaminen.

Niin että kertokaas; onko siellä vielä joku joka tänne eksyy? Statistiikan mukaan ainakin vaunujuttuja täällä käydään lueskelemassa, vähän harmittaa kun niistäkin on jäänyt niin hurjasti kertomatta.

Mitäs tässä puolessatoista vuodessa sitten on ehtinyt tapahtua mun elämässä? Noh, otetaan pikakelauksella: palasin perhevapailta vanhaan duuniin, jaksoin puolisen vuotta painaa sitä ja vaate-edustajuutta (josta 7 viikkoa mies oli työmatkalla Ausseissa = mun vastuulla koko lapsiperhearjen pyörittäminen), kiikuin burn outin partaalla, irtisanouduin, koronapandemia iski, ahdistuin kuluttamisesta ja kulutukseen keskittyvästä työstäni, lopetin Nosh-hommat. Ei ehkä ihme, etten kaikessa hulinassa ja väsymyksessä ole ehtinyt ja jaksanut päivittää tätä ns. virtuaalista päiväkirjaani.

Nyt olen siis työttömänä ja koitan keksiä uutta suuntaa elämälleni. Helpompaa tuntuu olevan listata niitä asioita mitä en työelämältä jatkossa halua… Websuunnittelijaksi musta ei enää ole, sen verran olen ehtinyt vuosien varrella pudota kelkasta – enkä oikeastaan halua enää sen kelkan kyytiin edes hypätä takaisin. Mä en ole luova, en taiteellisesti lahjakas. En ole myyjä enkä myyvä, vaikka yleensä olenkin hyvä puhumaan. En koe olevani hyvä yhtään missään ja se turhauttaa suunnattomasti!

On todella vaikeaa miettiä omia hyviä puolia. Olen pikkutarkka nipo ja opin yleensä nopeasti asioita. Elän muutoksista, mutta samaan aikaan haluan arkeeni rutiineja. Olen ulospäin suuntautunut introvertti, joka rakastaa sosiaalisia tilanteita mutta ärsyyntyy kanssaihmisistä helposti. Että näistä lähtökohdista sitten vaan eteenpäin! :D

Muistan joskus kirjoittaneeni työhakemukseen olevani se, joka tekee loppuun sen minkä aloittaa. Pakko myöntää, että nämä vajaa 6 vuotta äitinä ovat tehneet musta juurikin vastakohdan: nyt olen se, joka aloittaa vähän väliä uusia projekteja saamatta niitä yleensä koskaan valmiiksi. Vai johtuuko tämä vain siitä, että olen horoskoopiltani kaksoset..? Joka tapauksessa kehitettävää kyllä löytyy.

Vuoden 2020 viimeistä tuntia viedään, joten on aika painaa julkaisunappulaa. Tämän täysin random (no hei, liibalaabaa vuodesta ’08 kuten blogin kuvaus joskus kuului) sepustuksen myötä toivon just sulle mitä parhainta uutta vuotta 2021 – olkoon se edeltäjäänsä parempi ihan joka suunnasta katsottuna!

Täällä on taas vähän kriiseilty – ja nukuttu huonosti, oltu todella väsyneitä. Vauva on heräillyt huutamaan pitkin yötä ja sitten kun hän vihdoin on sikeässä unessa, saa normaalisti hyvin läpi yön nukkuva isosisko jonkun ihmeen slaagin. Lisäksi mulla on ollut vaikeuksia nukahtaa uudestaan, jos olen päässyt ns. liian hereille, niin ei ehkä ihme, ettei meinaa paletti pysyä kasassa. Kuopuksella on nyt ollut päivisinkin unet karkuteillä eikä alkuillasta enää välttämättä nukahda ollenkaan, joten se rauhallisempi aika päivästä on jäänyt varsin minimiin ja vaikuttaa myös omaan olotilaani. Usein käy mielessä, että mua ei todellakaan ole tarkoitettu äidiksi; miksi ihmeessä halusin edes tähän leikkiin lähteä. Ja kun juuri jaksaa rämpiä päivän läpi, alitajunnassa pyörii vain jossain kuultu sun arkesi on jonkun toisen lapsuus. Vähemmästäkin ahdistaa.

Äitiyslomakin vetelee jo viimeisiään, viikko enää jäljellä. Käsittämättömän nopeasti tämä aika kyllä taas hujahti! Jään loppuvuodeksi hoitovapaalle, ei vaan pysty tuollaista pientä 9-kuista laittamaan vielä hoitoon. Olen yrittänyt laatia meille jonkunlaista budjettia syksyksi, mutta kyllä tulee olemaan tiukkaa. Aivan naurettavaahan se on, miten vähällä pitäisi pärjätä lasten kanssa kotona, vaikka elinkustannukset ovat ihan hulluja nykyään. Mutta joo, valintoja ne tietysti missä asuu ja mitä syö eikä monessa valtiossa saa edes sitä vähää rahaa mitä täällä. Kunpa edes yöt paranisivat, niin olisi yksi kuormittava asia vähemmän… Jatkuva väsymys aiheuttaa ainakin mulla sen, että käyn koko ajan puoliteholla ja yritän tehdä kaikkea saamatta varsinaisesti mitään tehtyä.

Alkuvuoden kriisiaiheet ovat siis edelleen varsin voimissaan, toisina päivinä onneksi vähemmän kuin toisina. Tajusin yhtenä päivänä ongelmani olevan mahdollisesti siinä, että haluaisin saada kaiken kuntoon kerralla sen sijaan, että keskittyisin yhteen osa-alueeseen kerrallaan. Mun nyt vaan pitää sietää epäkäytännöllistä keittiötä ja rumaa laminaattilattiaa vielä hyvä tovi, joten turha käyttää aikaa niistä angstaamiseen vaan keskittyä siihen mitä oikeasti tällä about nollabudjetilla voi tehdä. Ensin vaikkapa lastenhuone kuntoon, sen jälkeen makuuhuone – eikä edes mitään maalaamista tai tapetoimista tai muuta suurta ajallista panostusta vaativaa, kunhan nyt edes kalusteet, tavaroiden säilytys jne. niin mallilleen kuin mahdollista.

Kodin keskeneräisyys vaivaa takaraivossa koko ajan, joten innostuin viimein lukemaan KonMarin kakkososan ja sainkin lisäpotkua kodin järjestelemiseen. Vielä kun saisi toteutettua raivausprojektin ihan kunnolla, aina sieltä vaatekaapeista ja astioista kuiva-aineisiin, siivousvälineisiin sekä työhuoneen lippulappusiin ja muihin pöydillä pyöriviin asioihin. Varmasti tähän kiireiseen perhearkeen löytyisi helpotusta siitä, että tavaroilla ihan oikeasti olisi jokaisella oma paikkansa? Mutta niin, mähän olen horoskoopiltani kaksoset – erittäin nopea innostumaan ja inspiroitumaan, mutta useimmiten puhti loppuu ennen kuin olen päässyt edes kunnolla alkuun… :D

Kuvat toukokuulta ihan tästä omasta pihapiiristä. Syreenit, ah!

Nuorimmaisemme on tänään tasan seitsemän viikkoa vanha. Se tarkoittaa siis seitsemän viikkoa enemmän tai vähemmän katkonaisia öitä, mikä todellakin alkaa näkyä mun (aivo)toiminnassa. Ajatus pätkii tai ei kulje lainkaan; olen mm. kaupassa ihmetellyt miksi olen sinne tullut… Puhumattakaan kaikesta mitä olen näiden viikkojen aikana unohdellut. Yllättävän hyvin olen kuitenkin saanut järkkäiltyä ensi viikonloppuna vietettävää kastejuhlaa, johon on tulossa liuta rakkaita ihmisiä. ♥ Erinomainen tilaisuus ottaa ilo irti ja pitää isot kemut, kun ne on pakko järjestää kodin ulkopuolella joka tapauksessa.

Joskus se sentään suostuu ottamaan tirsat muuallakin kuin iholla.

Viime yönä poika tosin nukkui ennätykselliset neljä tuntia putkeen! Vaikkakin sitä edelsi noin kolmen tunnin yritys saada tyyppi nukahtamaan… Yhtenä yönä oli kaksi n. kolmen tunnin pätkää ja musta tuntui aamukuudelta niin virkeältä, että olisi melkein voinut jo nousta ylös. Olisi varmaan pitänytkin, kun pari tuntia myöhemmin oli taas niiiiin vaikea nousta. Tämä kuopus on aikamoinen syli- ja tissimaakari, en ollenkaan muista esikoisesta näin suurta läheisyyden kaipuuta. Poika haluaisi aina nukahtaa tissille mutta se on välillä vähän hankalaa, kun sieltä tulee – newsflash! – maitoa, minkä seurauksena hetken päästä puklataan kun on taas vedetty maitoöverit.

Päiväunet tyyppi tahtoisi ottaa useimmiten sylissä, kantoreppu ja -liina on siis kovalla käytöllä päivisin, etten ole aivan sidottu sohvaan. Mulla on kaverilta lainassa Tula Free-to-Grow, josta tykkään kyllä enemmän kuin esikoisella olleesta Manducasta, mutta en silti ole ihan varma haluanko meille sen vai kuitenkin jonkun muun. Houkuttaisi kokeilla paljon kehuttua Wompatia, joskin siinä vauvakoko on erikseen ja se tarkoittaisi tietysti päivittämistä isompaan kokoon myöhemmin. Liinoista käytössä on saatu trikoinen ja tällä kertaa olen jopa saanut suht oikeaoppisesti sidottua sen. Materiaalina trikoo on musta vähän ärsyttävä tässä tarkoituksessa, joten joku kudottu versio olisi kiva testata – kun vain saisi aikaiseksi selvittää minkälainen mahdollisesti voisi olla tällaiselle aloittelijalle passeli. No, ehkä sitten ristiäishumun jälkeen.

Laskettu päivä tuli ja meni, yhtenä kappaleena sinnittelen edelleen. Ekan raskauden perusteella en sinänsä edes uskonut, että bebe syntyisi ennen laskettua, mutta höh kun toinenkin arvuuttelemani päivämäärä ehti jo mennä ohi. Kävin jopa viikonloppuna Habitaressa asti hakemassa vauhtia ja illalla kotiin päästyä vaikutti hetken aika lupaavalta, mutta niin vain supistukset loppuivat kuin seinään. Ensi viikolla viimeistään äitiyspolireissu tiedossa, jos ei loppuviikosta ala tapahtua. Jotenkin vähän masentunut fiilis, vaikkei tässä nyt hirveästi olla vielä ns. yliajalla… Enhän mä edes tiedä osaako mun kroppa käynnistää synnytyksen itse vai vaatiiko tälläkin kertaa avustusta, toki viimeksi käynnistys oli perätilan takia jo rv 40+5. Huoh, on nämä loppuraskauden viikot piiiiiiitkiä.

Ehkäpä koitan nyt lähipäivinä rykiä muutamat rästipostaukset ulos, niin saisi blogiinkin taas vähän eloa ennen vauvakuplaan vaipumista. Paljon olisi kirjoitettavaa, mutta kuvien käsittely hieman takkuaa ja jotenkin kaikki näyttää omaan silmään semikarsealta. Valokuvaaminen on ihanaa, kuvankäsittely ei niinkään… Tai ehken mä vaan osaa. Noh, joka tapauksessa laitetaan nyt uunista ulos parit loppukesän asukuvat!

Edellisessä raskaudessa käytettynä hankittu musta, vähän siistimpi äitiyspusero (H&M mama) on ollut tässä raskauksien välissä kirpparillakin tyrkyllä, mutta onneksi ei mennyt kaupaksi – kaivoin sen loppukesästä kirppiskassin pohjalta ja käyttökertoja on tullut yllättävänkin monta. Papun pellavahameeseen yhdistettynä olen edustanut ainakin niin vanhan työkaverin 40-vuotispirskeissä (josta yllä oleva kuva on) kuin mummini 80-vuotislounaalla. Clarksin mustat nahkasandaalit ostin kesäaleista ja ne ovat todella tulleet tarpeeseen varsinkin muuton jälkeen, kun jalat ovat olleet niin turvoksissa että muista kengistä voi vain haaveilla. Itse asiassa vetelen edelleen näillä vähän syksyisimmilläkin keleillä ko. sandaalit jalassa, ilman sukkia… Eikä jalat edes palele, kumma kyllä, vaikka normaalisti olen aika vilukissa. Korujen käytön suhteen olen viime aikoina ollut aika laiska, juhliin sentään laittanut jopa kaulakorun. Näillä nelikymppisillä korvissa oli Raumalta ostetut kamerakorvikset ja kaulassa Fashionologyn hopeinen &-merkki.

Lämpimän elokuisen illan perussimppeli raskausasu: Noshin joutsenpaita ja Mamaliciouksen maksihame, jalassa toki ne samat Clarksin sandaalit. Korviin vähän väriä työkaverilta lahjaksi saaduilla Unique Design by Maria -korviksilla, musta rannekello Our Theory Of. Olen muuten vihdoin saanut aikaiseksi käydä kampaajalla! Näyttää jo niin oudolta kuvan hiustyyli, kun nyt malli on selvästi kevyempi. Tosin turvonneen nassun kanssa vähän lyhyempi tukka ei ehkä ole aivan edukseen, joten kuvamateriaalia ei toistaiseksi ole näyttää.

Samaan kuvaan tuli kivasti ikuistettua pitkästä aikaa myös tyttären asu, ananasmekko Mini Rodini ja sandaalit Bundgaard. Tuo mekko tuli vaihtokaupassa Fb-kirppiksellä ja vaikken printistä aiemmin ihmeemmin välittänyt, olen aika tykästynyt siihen nyt mekon myötä. Saa nähdä miten kolttu istuu ensi keväänä, tunikana varmasti leggareiden kanssa jos ei muuten. Myös jälkikasvun lettiä on hivenen siistitty kampaajalla, ettei näyttäisi auki niin hapsottavalta. Olen ihan yllättynyt miten hyvin mini antaa laittaa hiukset nykyään kiinni, joskus jopa oikein pyytää sitä. Kovin liukas hiuslaatu pimulla on (kuten äidilläänkin) ja esim. letittäminen on hankalaa, kun hiukset eivät vain tahdo pysyä paikoillaan.

Viikate – Katkerimmat 2011-2017 [2017]

Mulla on ollut hivenen huono omatunto blogin laiminlyömisestä, vaikka olenkin kautta aikain kirjoitellut tätä välillä tiiviimmin, välillä harvemmin. Ehkä se on sitä, että ideoita olisi kasapäin, mutta kun jokaisen postauksen tekemiseen tuntuu menevän pieni ikuisuus, ei oikein tahdo saada koneistoa edes käyntiin. Ja on kyllä myönnettävä, että viime vuoden kuvaprojektin päätyttyä kamera on saanut levätä laakereillaan turhankin paljon, ettei ole edes kuvia mitä postata. Nyt pääsiäisen pyhinä viimein aloittamani tavarankarsimisprojekti on sekin varsinainen aikasyöppö, vähän jo tuli mieleen oliko ihan pakko aloittaa se tähän väliin… Mutta kyllä vaan on mieli jotenkin kirkkaampi, kun kaappien sisältö selkiytyy!

Lapsi on vihdoin oppinut suurin piirtein nukkumaan yönsä ja mekin saamme viettää yön pimeimmät tunnit useimmiten omassa sängyssä sen sijaan, että pitäisi olla hytkyttelemässä tyttöä takaisin unten maille. Välillä toki tulee huonompia öitä, mutta pääsääntöisesti homma luonnistuu – huh! Eikä nukuttaminenkaan ole enää parin tunnin tuskallinen projekti, vaan toisinaan se on jopa ihan miellyttävä vartti, max. puolituntinen. Voisi siis sanoa, että kivasti menee nukkumisjuttujen saralla.

Paitsi että! Väsymys on meillä edelleen säännöllinen vieras, ihan vaan koska olemme miehen kanssa kumpikin huonoja menemään ajoissa nukkumaan. Niin typerää ja hölmöä ja urpoa ja ties mitä, mutta silti sama toistuu about joka ilta. Ja aamulla sitä on tietysti sitten aivan raatona, kun lapsi herä(ttä)ä siinä 6-7 maissa suunnilleen (tai miehen pitää herätä viiden jälkeen aamuvuoroon töihin). Usein aamulla noustessa vannon, että otan itsekin päiväunet sitten kun muksu nukkuu, mutta harvoin mua enää siinä kohtaa väsyttää – ja koska oma aika. Se ihana aika päivästä, jolloin on hiljaista, kukaan ei kaipaa mua ja voin istua koneen ääressä teemuki käden ulottuvilla. Se vain tuntuu monesti tärkeämmältä kuin lisäuni, päiväsaikaan erityisesti.

Ei tässä varmaan ole kuin kaksi vaihtoehtoa: käyttää enemmän tahdonvoimaa siihen, että menisi ajoissa unille tai sitten vain hyväksyä, että tämä on nyt tällainen vaihe, joka ei kestä ikuisesti. Taidan kallistua jälkimmäiseen ja lohduttautua sillä, että me emme todellakaan ole ainoita omien unien kustannuksella valvovia vanhempia.

(Kuvituksena random pläjäys Instagram-otoksia maaliskuulta, klik vaan isommaksi.)