Ajastaika

Viime elokuussahan meistä tuli kissatalous, kun hassu ryijyturkkinen Barbi asettautui taloksi. Kissarouva tarvitsi ensisijaisesti väliaikaisen majapaikan kasvattajan uusien pentueiden tieltä, mutta optiona oli ettei Barbin tarvitsisi enää muuttaa pois. Tämä siksi, ettei etukäteen voinut tietää miten a) kissoille normaalisti yliherkkä puolisko reagoisi ja b) 7-vuotias lapsiin tottumaton kissa suhtautuisi tulevaan perheenlisäykseen.

Miehellä ei edelleenkään ole ilmaantunut minkään sortin allergisia oireita, ilmeisesti devonien karva ja/tai hilse on jotenkin erilaista ja vähemmän allergisoivaa. Näin kissaihmisenä huokaisin helpotuksesta, sillä nyt tiedän ettei meidän (ainakaan toistaiseksi) tarvitse olla ja elää ilman karvatassua kotona. Barbi on tosiaan aika herkkä persoona ja lokakuussa se oli hetken selvästi stressaantunut, kun samaan syssyyn osui mun babyshowereiden hälinä sekä keittiöremontin aloitus. Onneksi sain vinkin Feliway-feromonituotteista ja pistorasiaan hankittu haihdutin auttoi nopeasti, Barbi rauhottui silminnähden eikä saanut mitään kummempia sätkyjä edes remontoinnista lähtevistä äänistä.

Loppuraskaudesta Barbi nukkui suunnilleen kaikki yöt mun kyljessä kiinni, sänky tuntui välillä varsin ahtaalta kun en yöllisen vessareissun jälkeen raaskinut siirtää uinuvaa kissaa vaan koitin jotenkin pujotella itseni sinne miehen ja kissan väliin. Ei niin helppoa loppuraskauden valasta muistuttavan olemuksen kanssa… Viimeisenä yönä ennen synnytyksen käynnistystä Barbi ei enää tullut viereen ja sairaalasta vauvan kanssa kotiuduttuani sitä ei ole öisin makuuhuoneessa näkynyt. Vauva on siis saanut nukkua rauhassa eikä meidän ole tarvinnut pelätä, ettäkö kissa tunkisi vauvan viereen nukkumaan tai mitään sellaista.

Vauvaa kohtaan kissa ei näytä tuntevan sen enempää kiinnostusta, toki välillä käy nuuhkimassa mutta siirtyy äkkiä kauemmas mikäli beben raaja vähänkään heilahtaa. Ensimmäisten viikkojen aikana kun istuin keskellä yötä sohvalla vatsavaivojaan itkevää vauvaa rauhoitellen, Barbi nökötti lähistöllä ja katseli myötätuntoisen oloisena kuin sanoen että kyllä se siitä. Missään vaiheessa kissa ei ole itkuista tai huudoista ollut moksiskaan, ennemminkin saattanut tulla viereen ihmettelemään onko pienellä kaikki hyvin. Vähän niin kuin isosisko. ;)

Kissan ja vauvan yhteiselossa ei siis ole ollut ongelmia eikä näin ollen Barbin palauttamista edelliseen kotiinsa ole ollut tarpeen edes harkita. Barbi käyttäytyy pääsääntöisesti todella nätisi, ei ole hyppinyt vaunuihin tai hoitopöydälle eikä edes turvakaukaloon, vaikka se on aina lattian tasossa. Aikamoinen ahmatti kooltaan pienestä (n. 3 kg) katista on kyllä tullut, ruokaa uppoisi loputtomasti ja lattioita pitää aina nuohota pudonneen ruuanmurun toivossa.

Aamuisin on välillä kevyt korvia hajottava konsertti, kun sekä bebe että kissa vaatii ruokaa kovaan ääneen. Kumpikin onneksi rauhoittuu saatuaan murua rinnan alle. :D Joskus Barbi tulee syliin vauvasta huolimatta, mutta useimmiten odottaa että vauva on unilla omassa sängyssään – tai kaivautuu puoliskon hupparin sisään, mikäli siihen on mahdollisuus.

Barbin seikkailuja lisää Instagramissa hashtagilla #barbithecat.

Tyttäremme ristiäisiä vietettiin helmikuun lopussa, Kalevalanpäivänä. Päivä valikoitui ihan sillä, että toiveissa oli lauantaipäivä sekä kaste Mikaelinkirkossa, ja asiaa tiedustellessani kuukautta aiemmin oli kolmena tytön kaksikuukautispäivää edeltävänä viikonloppuna ainoa jäljellä oleva lauantaiaika tuolloin. Helppo päätös siis.

Keittiöremonttihan meillä oli kirkkoa varatessa vielä vähän vaiheessa, mutta mies lupasi että keittiö on helmikuun loppuun mennessä valmis ja kahvittelut voitaisiin pitää kotona. Hyvä hyvä, myhäilin tyytyväisenä. Ei varmaan tarvitse sanoa, että varsin tiukille meni? Mutkia tuli tottakai matkaan ja viimeistelyt jäi tekemättä, viimeiset remppatarvikkeet kannettiin varastoon juhlapäivän aamuna. Koko ristiäisviikko oli muutenkin aikamoista hulabaloota, miehelle osui iltavuoroviikko ja itse vietin kaiken vauvalta liikenevän vapaa-ajan siivoten ja järjestellen. Yllättävän aikaa vievää muuten, kun tilaa ei ylenmäärin ole ja halusin löytää kamoille oikean paikan heti enkä vain tunkea jotain sinne ja jotain tuonne.

Kiitos lähipiirin avun onnistuimme saamaan kämpän jotakuinkin kuosiin ja ehdimme kirkkoon vain hieman myöhässä. Seisoimme kaikki kirkon etuosassa kastemaljan ympärillä kaaressa, me vanhemmat maljan toisella puolen ja kummit toisella puolen. Tilaisuus oli ihan perus: alkuun yhteislauluna Suojelusenkeli, sitten pappi puhui ja lapsi sai kasteen, lopuksi vielä virsikirjasta Ystävä sä lapsien. Sinänsä kaikki meni ihan ok, mutta vähän mua huvitti mm. papin pienoinen takeltelu puheissaan sekä yhteislaulun epävireisyys. :)

Neiti sai kasteensa mekossa, jossa on parikymmentä vuotta sitten kastettu miehen kumpikin sisko. Mekossa oli onneksi valkoinen rusetti-/nauhahässäkkä valmiina niin ei tarvinnut ruveta vaihtopuuhiin, lasten värikoodaus ärsyttää edelleen suuresti (sanoo hän, jonka lapsella oli juuri eilen pinkkipohjainen body ja pinkit sukat… Mut hei, pinkki on ihan eri asia kuin vaaleanpunainen!) ja jos nauha olisi vaihdettu, se olisi ollut kirkkaankeltainen, oranssi tai muu ns. neutraali väri. Päivänsankari ei paljoa tapahtumasta perustanut, alkuun pälyili hivenen epäluuloisena ja todettuaan tilanteen turvalliseksi simahti kummitädin käsivarsille. Itse juhlista hän ei välittänyt senkään vertaa, vaan tuhisi täydessä unessa läpi kemujen.

Kirkosta siirryimme meille kotiin ristiäisvirvokkeille. Vieraita oli paikalla noin kaksikymmentä, mikä osoittautui aika maksimiksi meidän 66 neliööön ainakin näin, kun pääasiassa hengaillaan akselilla keittiö-olohuone. Tavallaan siis hyväkin, etteivät kaikki kutsutut päässeet tulemaan… Harmittelin etukäteen kun ei tilan puutteen takia voinut kutsua kaikkia keitä olisi halunnut (eikä esim. seurakuntakoti houkutellut juhlapaikkana), mutta loppupeleissä ristiäispäivän härdelli oli sellaista, että kivempi varmasti kutsua porukkaa kylään myöhemmin ihan muuten vaan.

Ei liene yllätys sekään, että tarjoilujen kanssa tuli järjetön kiire. Alkuperäinen suunnitelmani tarjoilujen sijoittamisesta piti hylätä, joten pikaratkaisuna kupit katettiin ruokapöydälle ja syömiset haettiin keittiön väliaikaiselta sivupöydältä. Olin myös ajatellut ottaa kuvia kaikesta omiin arkistoihin, mutta eihän siinä hässäkässä mikään sellainen onnistunut. Yllä olevan kuvan nappasin, kun monet olivat jo hakeneet purtavaa ja nyt huomasin, että tuostahan puuttuu kokonaan siskon tekemät Hopeatoffee-tikkarit. Aiemmassa viikkokuvassa ne sentään vilahtavat.

Kakun sijaan oli mustavalkoisissa (Miss Etoile) ja keltavalkoisissa (House Doctor) pahvikupeissa omenamuffinsseja, joiden päällä oli supermakea kuorrutus plus strösseleitä. Kakkuset jäivät turhan mataliksi, kun en ehtinyt etukäteen testata miten paljon ne nousevat… Kehuja ne kyllä keräsivät, että eivät kai sitten hullumpia olleet. Makeaa oli vielä kirjainpikkuleipien muodossa, prosessiin tarvittiin parit kirosanat mutta äiti sai kuin saikin leipaistua sopivan määrän kirjaimia pöytään (koska itse en ehtinyt sitäkään). Suolaista puolta edusti cocktailpiirakat (pakasteesta) ja munavoi sekä siskon puoliskon viime hetkellä kasaan kääräisemä kasvispiirakka, jota olisi epäilemättä mennyt paljon enemmänkin.

Hässäkkää siis riitti eikä kaikki todellakaan mennyt kuin Strömsössä. Pääasia kuitenkin, että kemut tuli pidettyä ja jälkikasvumme sai virallisesti nimen + kolme mahtavaa kummia. :)

Viikko 13: Suku sunnuntaikaffeilla isovanhempien luona.

Yllättävää kyllä, raskausaika alkaa näinkin pian olla enää pelkkä haalea muisto. Kuva-arkistoja selatessa ihan säpsähdin omia odotuskuviani; vajaa kolme kuukautta jakaantumisen jälkeen tuntuu kummalliselta ajatella, että tuo ihana pikkutyyppi ihan oikeasti majaili mun mahassa 3/4 vuotta! Vaikka kroppa on nykyään erilainen mitä ennen raskautumista, ei asia siltikään tunnu todelta. Äkkiä sitä näköjään tottuu uuteen tilanteeseen. Tavallaan koen olevani ihan se sama ihminen kuin ennen äidiksi tuloa, toisaalta taas kaikki on muuttunut eikä mikään ole kuten ennen.

Tarkoitus oli alun perin blogata raskaudesta ja sen mukana tuomista ajatuksista enemmänkin, mutta lopulta ehdin kirjoittaa aiheesta vain kahteen otteeseen: ensin meiningistä yleisesti ja sitten erinäisiä huomioita, joita matkan varrella oli tullut vastaan. Nyt voisi siis olla aika tehdä jonkun sortin yhteenvetoa noista yhdeksästä kuukaudesta, vielä kun jotain ehkä saa muistin perukoilta kaivettua.

No miten se nyt sitten meni?
Paremmin kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Mahafoobikkona jännitti millaista elämä eläväisemmän mahan kanssa olisi, mutta kaikki sujui yllättävän kivuttomasti noin henkiseltä kantilta tarkasteltuna. Pystyin mielestäni ottamaan suht rennosti enkä stressannut turhia, vaikka toki niitä perus raskaushormonisekoamisia muutaman kerran tulikin. Keittiöremontin aloittaminen muutamaa kuukautta ennen laskettua aikaa oli ehkä hivenen uhkarohkeaa, varsinkin kun en itse pystynyt supistelevan mahani kanssa paljoa työmaalla auttamaan. Vauva-arjen alku olisi epäilemättä ollut iisimpää, mikäli koti ei olisi ollut täysi kaaos ja ruuanlaittoon olisi ollut muitakin mahdollisuuksia kuin pelkkä mikro… Hengissä selvittiin kuitenkin.

Mitä opin? Tekisinkö jotain toisin?
Sen ainakin, että yhdeksän kuukautta menee ihan hujauksessa! Viikot vilistivät hurjaa vauhtia eteenpäin ja yhtäkkiä äitiysloma jo alkoi. Itsestäni pitäisin parempaa huolta ja liikkuisin enemmän kun se vielä on mahdollista, koska loppuraskaudesta se ei välttämättä enää onnistu. Tarkkaa laskettua päivää en paljastaisi, tai vaihtoehtoisesti sanoisin pari viikkoa myöhemmän ajankohdan. Näin ehkä välttyisi edes osittain loputtomilta jokojokojoko -kyselyiltä, joihin näin melkein viikolla yli menneenä sain vastailla varsin monta kertaa. Käynnistämisen ajankohdasta en sitten puhunutkaan kuin ihan muutamalle ja onneksi kaikki meni niin nopeasti, ettei kukaan ehtinyt kysellä perään mitään sen enempää.

Mikä fiilis raskauden jälkeen?
Ensimmäinen kuukausi oli yllättävän rankka ja yön pimeinä tunteina tuli monesti mietittyä, oliko tämä nyt ihan järkevää. Bebe alkoi alle kaksiviikkoisena huutaa vatsavaivojaan eikä elämästä meinannut tulla yhtään mitään, kun oli niin väsynyt ja aivan kujalla kaikesta. Luonnollisesti sitä myös kyseenalaisti oman osaamisensa vauvasta huolehtimiseen, kun mikään ei tuntunut auttavan pirpanan oloa. Onneksi mies oli pari ekaa viikkoa isyyslomalla, niin saatiin hommat edes jotenkin rullaamaan ennen kuin arki todella alkoi. Entisestään helpotti, kun tyttö päätti hyvin nopeasti ruveta nukkumaan öisin ja sain itsekin nukuttua useamman tunnin pätkiä. Alkupöhnästä selvittyäni olen ollut joka ikinen päivä maailman onnellisin ja kiitollisin tästä meille suodusta onnesta. ♥

Lähtisinkö leikkiin uudestaan?
Mikä jottei. En nyt ehkä ihan heti, mutta mahdollisesti joskus tulevaisuudessa kyllä.

(Kuvista kiitos miehelle ja siskolle.)

Viikko 12: Odotuskuvia kuvaamassa Turun linnalla.