Jaahas, mitä tänne kuuluikaan kirjoittaa..? WordPressin kirjoitusosiokin on muuttunut aivan kummalliseksi, en osaa käyttää tätä! Alkaa vähän vaikuttaa siltä, että olen muksahtanut websuunnittelun kehityskärryiltä maahan – sen verran erikoisia juttuja tuli vastaan ennen kuin ylipäänsä pääsin kirjoittamaan tätä… Pakko myöntää että ammattiosaamisen kannalta taitaa olla ihan hyvä, että palaan syksyllä takaisin päivätyöni pariin.
Vajaa 10 viikkoa viime kirjoituksesta, aikamoista. Olisikohan suorastaan ennätyksellisen pitkä tauko omassa bloggaushistoriassani sitten vuoden 2001! Olen alkuvuoden aikana miettinyt nykyistä blogimaailmaa ja sitä, millaiseksi bloggaaminen on muuttunut. Ei kukaan enää taida tällaista diibadaaba-mitämullekuuluu-tyyppistä blogia edes pitää? Ne ovat siirtyneet Instagramin puolelle ja ne, jotka ovat vielä ns. vanhanajan blogeja, ovat pääosin huolella suunniteltuja, metatiedoiltaan optimoituja, monesti kaupallisiin postauksiin keskittyneitä. Onko päiväkirjatyyppiselle blogille enää tilaa? Sitä paitsi on sanottava, etten itsekään kovin usein ehdi lukea blogeja, en välttämättä moneen viikkoon – paha siis odottaa, että kukaan ehtisi lukea mun löpinöitä.
(Voi sanonko mikä, klikkasin jotain ja tämä pirun uusi kirjoituslaatikko KADOTTI kolme pitkää tekstikappaletta!!!! Eikä näköjään mitään automaattitallennuksia enää tapahdu taustalla, kun kaikki tehdään hienosti lennossa. Just nyt tekis mieli vaan sulkea koko ikkuna ja antaa olla…)
Olen ekaa kertaa lähes 20 vuoden (jaiks!) bloggaushistoriani aikana pohtinut blogin lopettamista. Kun aika ei vaan riitä niin se ei sitten riitä. Tiedän sinänsä sen olevan priorisointikysymys, mutta tyypillisenä kaksosena hairahdun aina tekemään jotain ihan muuta kuin mitä suunnittelen ja se viekin hups vaan koko mun vähäisen vapaa-aikani. Pääsisköhän tästä tavasta jotenkin eroon..?
GROOVE trikoohaalari ja GROOVE trikoomekko.
Useamman viikon jatkunutta alakuloisuuttani bloggaaminen voisi ehkä helpottaa, onhan mulle blogi ollut aina ennen kaikkea virtuaalinen päiväkirja. Kuopus oppi joulun aikoihin nukkumaan suunnilleen yönsä heräämättä ja nyt muutamaa kuukautta myöhemmin alan itsekin olla taas enemmän tässä maailmassa päivisin. Vielä kun oppisi nukkumaan tarpeeksi, suomeksi sanottuna siis menemään ajoissa pehkuihin… Lisästressiä on aiheuttanut työkuviot, kun kutsumäärät ovat olleet kovin vähäisiä vaikka mitä on yrittänyt tehdä. Tykkään vaate-edustajan työstä ja on ihanaa päästä kutsuille, mutta se että sinne asti pääsee on nyt viime aikoina vaatinut ihan älyttömästi työtä. Huhtikuun ollessa aika mahalasku itselleni on hivenen hankala saada tsempattua mieli uuteen kuukauteen, varsinkin kun kalenteri on edelleen turhan tyhjä.
Tulevaisuuden kuviot ovat siis olleet pohdiskelujen aiheena. Täytän ensi kuussa 35 ja edelleen on täysin kysymysmerkki mitä haluan tehdä isona. :P Useimmiten tuntuu, että yrittää mitä tahansa niin pieleen menee kuitenkin, kun en mä vaan ole hyvä yhtikäs missään (paitsi valittamisessa, kuten näkyy) enkä osaa mitään oikeasti hyvin. Toisaalta sellainen mä olen ollut aina – keskiverto kaikessa. Olen koittanut muodostaa ajatusta millaista elämää haluaisin elää; mitä siihen kuuluu ja mitä ei. On kovin helppoa sanoa asioita, joita EI ainakaan halua, mutta huomattavasti vaikeampi keksiä mitä haluaisi.
CHARM hupullinen tunika & LUMO trikooleggings.
Olen myös tuntenut itseni yksinäiseksi, mikä on aika hullua kun kuitenkin kanssani elää kolme ihmistä ja yksi kissa. Eikä ole siitä kiinni etteikö ystäviä ja läheisiä olisi ympärillä, mutta kun kaikkia näkee nykyään niin harvoin! Ehkä arkiyksinäisyys voisi olla kuvaavampi termi. Ja siis nämä juhlapyhät kuten nyt vappu, voisiko ne enää edes masentavampia olla. Mun pitäisi kieltää itseltäni somen selaaminen tällaisina ajankohtina, ahdistun vaan siitä että me ollaan aina keskenämme kotona kuin minä tahansa vapaapäivänä ja muut skoolaavat porukalla suut hymyssä. Yksin en jaksa juhlia, kun loppuperhe ei siitä innostu… Lähipiiri taas ei selvästikään innostu meidän kanssa tekemisestä tai juhlimisesta. Muutenkin kaikki näkeminen ja muu ovat nykyään niin pirun vaikeita järjestää, kun kaikilla on kiire ja väsy ja muita kavereita, joita pitää nähdä, niin jossainhan se raja aina menee, kun vuorokaudessa on vain tietty määrä tunteja käytettävissä.
Vaan ei tässä oikeasti ole mitään hätää: mulla on perhe, ollaan terveitä, meillä on auto ja asuntolainaa. Tiedän että monella muulla asiat ovat paljon, paljon huonommin. Olipas tämä piristävä postaus, hah! Kuvat onneksi on pirteitä, kiitos vaan kuvaustoverilleni. ♥ Kevään ja kesän NOSH-vaatteita tietty, multa saa kysellä lisää ja kauttani toki tilattua jos heräsi kiinnostus. ;)
