Dodih, täällä ollaan taas! Kuten aavistelinkin, palveluntarjoajan vaihdoksesta seurasi muutaman päivän toimimattomuus – en vaan “ehtinyt” hoitaa hommaa ajoissa kuntoon, vaikka tiesin täsmälleen milloin edellinen palvelu päättyy ja myös sen, että domainin siirrossa kestää jokunen päivä. Ilmassa on muutenkin ollut ihmeellistä aikaansaamattomuutta, vaikka yleensä kevät ja valoisuus tuovat mukanaan virtaa ja inspiraatiota. En muistaakseni ollut näin lamaantunut edes kaksi vuotta sitten kärvistellessäni raskauspahoinvoinnin keskellä… Tosin silloin ei tietystikään ollut vielä mitään useamman kuukauden univelkaa harteilla.
Tuossa viikonloppuna ahdisti taas sen verran reippaasti, että eräänä iltana ennen nukkumaanmenoa naputtelin sen enempää ajattelematta mitä mieleen tupsahti. Mietin hetken viitsinkö näin alakuloissävytteistä tekstiä blogiin laittaa, mutta antaa nyt mennä. Toivottavasti voin jossain kohtaa sitten kirjoittaa vastaavan pläjäyksen kaikista kivoista jutuista.
Kaikki on periaatteessa hyvin, mutta silti kaikki mättää. Siis mitään suurempaa ongelmaa ei ole, no worries, vaan enemmänkin sellaista päänsisäistä sekasortoa.
Koti on täynnä sotkua kaappientyhjennysvimman seurauksena, kasa siellä, toinen täällä. Mistä tätä tavaraa oikein riittää? Silloin viimeisiä muuttolaatikoita purkaessani kuvittelin heivanneeni mäkeen turhat kamat, mutta nyt katsoessani kaappien uumenista tupsahtelevia laatikoita uusin silmin huomaan, että ihan älyttömästi siellä edelleen on kaikkea turhaa ja päässä risteilee kysymyksiä. Miksi olen tuon säästänyt? Miksi olen tuon toisen ylipäänsä hankkinut?
Kiitos KonMarin, mua ei sinänsä harmita materiaan hassatut rahat – nyt turhalta tuntuvat asiat ovat varmasti jossain kohtaa tuottaneet mulle iloa. Se kyllä vähän kauhistuttaa, mistä ihmeestä revin ajan ja jaksamisen siihen, että pääsen kaikesta ylimääräisestä eroon. Ehjän tavaran heittäminen roskiin ei ole mulle vaihtoehto eikä hoitovapaalaisena oikein huvittaisi kalliimpaa tavaraa kierrätykseenkään laittaa. Ehkäpä se inspiraatio sieltä tulee, kun kaapit on saatu siistittyä.
Ajankäyttö, sekin on yksi ahdistuksen aihe. Miten tuntuukin koko ajan, ettei mitään mukamas ehdi tehdä? Ei ehdi nukkua tarpeeksi, ei päivittää blogia tai lukea toisten blogeja, ei opetella ompelemaan… Lapsi tottakai vie ison siivun vuorokaudesta, mutta epäilen että ilman lastakin tilanne olisi sama. Mihin mä oikein tuntini käytän?! Facebookissa roikkumiseen joo, välillä myös Candy Crush Sagan pelaamiseen. Pitäisi varmaan ottaa joku some-lakko, edes vaikka viikon verran.
Siirrytään seuraavaan ahdistukseen: oma ulkonäkö. En ole tainnut koskaan ennen tuntea näin suurta inhoa ulkonäköäni kohtaan, tuskin edes teininä. Hulluinta on, ettei mua kuitenkaan ahdista esim. vatsan ympärillä tiukkaan pysyttelevä makkara. Hiukset, se on varmaankin suurin kriisi. Synnytyksen jälkeen ne muuttuivat ihan kauheiksi, sellaisiksi onnettomiksi liruiksi, jotka klähmästyivät sekunnin sadasosassa. Ja niitä irtosi koko ajan, joka paikkaan. Päädyin leikkaamaan lyhyeksi – lyhyttähän voisi vähän vaan pöyhiä ja hyvältä näyttäisi! Paitsi ettei näyttänyt, ainakaan mulla. Sen sijaan näytin (ja näytän edelleen) lähinnä daijulta. Eikä se nopea likaantuminen tietenkään mihinkään kadonnut, vaikka kuontalo kevenikin. Värjääminen ehkä auttaisi, pakko se on kai siihen kelkkaan taas hypätä, vaikka vannoin ettei enää ikinä.
Seuraavaksi iho. Mulla ei ole koskaan ollut hyvä iho, mutta toisinaan se on ollut sentään siedettävä. Sitä siedettävää ei ole näkynyt tässä nyt pariin vuoteen, vaan nassu on niin hirveässä kunnossa ettei tosikaan. Elintavat, elintavat..! Mä tiedän, mutta siltikään en saa itseäni niskasta kiinni että lopettaisi vaikka sen järjettömän sokerin mussuttamisen. Onko tämä siis verrattavissa tupakointiin? Tupakoitsija tietää ettei kannattaisi ja tahtoisi ehkä lopettaakin, mutta ei vaan saa sitä onnistumaan. Voin suoraan sanoa, etten ymmärrä miten joku vapaaehtoisesti kessuttelee, mutta aivan samalla tavalla saisin ihmetellä omaa toimintatapaani mitä tulee sokeriin. Järjetöntä suorastaan!
Oman ahdistuksensa aiheuttaa myös aiemminkin pohtimani epätietoisuus oman tyylin suhteen. Tuntuu kuin mikään tyyli ei sopisi mulle ja vaatekaappi on siivouksenkin jälkeen täynnä kaikkea epäsopivaa ja/tai tylsää. Tähän pitäisi kyllä pureutua tarkemmin, niin olisi edes jotain osviittaa mihin suuntaan lähteä. Paitsi että garderobin uudistaminen on aika hemmetin vaikeaa, jos (ja kun) mistään ei löydy sellaista mitä toivoisi. Ei vaikka olisi valmis maksamaan enemmänkin. Nimimerkillä olen etsinyt täydellistä takkia nyt 1,5 vuotta – ei oo näkynyt ei.
Huh, vähän ehkä jo helpottaa. Kannatti siis oksentaa ajatukset näppäimistölle. Vai onkohan tämä sitä KonMarin lupaamaa elämänmullistavaa taikaa..? Voiko yksi kirja todella saada tällaisen myllerryksen mielessä? Voi että miten odotankaan sitä aikaa, kun nurkat on puhdistettu turhasta rojusta! Jospa sitten olisi taas mielikin hieman kirkkaampi, ajatukset selkeämpiä ja fiilis positiivisempi.
Näin pari päivää myöhemmin voisin todeta, että suurin ahdistuksen aiheuttaja tällä hetkellä on koti ja sen kaaos. Onneksi on uusi viikko ja voi pyrkiä taas uudella tarmolla kohti toivottua lopputulosta. Ei muuta kuin kivaa viikkoa kaikille!
