AvainsanaTalvi

Olen edelleen kahden vaiheilla tämän blogin tulevaisuuden kanssa – vieläkö koitan sinnitellä, että kyllä mä joku päivä ehdin kirjoittaa vai annanko jo olla. Varsinkin nyt kun on kevät ja ylläpitoon liittyvät laskut ovat ajankohtaisia, mietin onko tämän hengissä pitäminen sen rahan arvoista. Itselleni tämä on kullanarvoinen arkisto niin armeijavuodesta, raskausajoista kuin lasten vauvavuosista, mutta kenellekään muulle 10 vuoden jorinoillani ei ehkä ole merkitystä. Ja voisinhan toki tallentaa kaiken omalle koneelle, ettei sisällöt mihinkään lopullisesti katoaisi, vaikka domain lakkaisi olemasta.

Tällä viikolla tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun lopetin päivätyöt. Silloin ajattelin, että voisin hetken hengähtää pelkän vaate-edustajuuden turvin ja lähteä sitten etsimään itselleni uutta suuntaa työelämässä. Kiitos koronan suunnitelma menikin mönkään heti alkumetreillä ja palautumiskevään sijasta vietin päivät lasten kanssa kotona yrittäen siinä sivussa rakentaa edustajuudesta virtuaalikelpoista omasta olohuoneesta. Ehkä sen takia olin syksyn koittaessa entistä väsyneempi, niin loppu että se alkoi jo vaikuttaa arkeenkin. Taustalta löytyi lopulta ihan terveydellinen syy ja nyt energiaa riittää aivan eri tavalla – huomenna itse asiassa aloitan kuukauden kestävän intensiivikoulutuksen, joka vaikuttaa superkiinnostavalta!

Mutta siis: vaikka olen ollut kohta puoli vuotta ilman mitään töitä, en silti ole jatkanut bloggaamista. Eikä oikein Insta-tilin päivittäminenkään ole tuntunut omalta, se on jotenkin liian rajoitettua ja tavallaan liian julkista. Haluaisin samaan aikaan pohtia ääneen kaikenlaista, mutta toisaalta paljastaa someen mahdollisimman vähän. Ristiriitaista! Asiat unohtuvat, jos niitä ei kirjoita ylös, mutta tarvitseeko kaikkea edes muistaa niin tarkasti? Toisaalta on ihana selailla vanhoja postauksia, kun kauniit muistot palautuvat elävästi mieleen. ♥

Kulunut vuosi on saanut mut tarkastelemaan omia toimintatapojani ja ajatuksiani, lähinnä kyseenalaistaen miksi teen (tai en tee) jotain tietyllä tavalla. Se on kulkenut pyörremyrskyn lailla läpi vaatekaapin ja kodin tavaramäärän aina rahankäyttöön asti – mitä haluan/en halua arkeeni ja ennen kaikkea miksi. Ainoa asia, jota kukaan ei tässä maailmassa saa mistään lisää, on aika. Ei siis ole pieni asia pohtia mihin rajallisen aikansa lopulta käyttää.

Yksi iso ongelma mulle on kautta blogivuosien ollut se, että olen tolkuttoman hidas tekemään postausta! Nytkin olen tätä kirjoittanut varmaan pari tuntia, kun jään pohtimaan asioita sekä makustelemaan sanoja ja lauserakenteita… Sama se oli kyllä Nosh-ryhmäni päivittämisessäkin, harvoin pystyin ohimennen sutaisemaan jonkun nopean päivityksen vaan useimmiten siihen meni tovi jos toinenkin. :D

Olen haaveillut koko maallisen omaisuuteni läpikäymisestä, myös digitaalisen. Haaveilen järjestyksessä olevista säilytysratkaisuista, helppokäyttöisestä kapselivaatekaapista, kivasti toteutetusta bullet journalista, selkeistä kansiorakenteista ja vain tarpeellisista tiedostoista koneen kovalevyllä. Yritän aloittaa pienin askelin, siihen se eteneminen sitten jääkin – pahimmillaan tavarat levällään pitkin kotia. Keksin aina tekosyitä: mutku tarttisin uuden koneen, saan nämä tavarat paikoilleen sitku, ei jaksa just nyt.

Mikä mua pidättelee? Miksen mä vaan ala tehdä?!

Behm – Draaman kaari viehättää [2020]

Väsyttävän arjen pyörityksen keskeltä päivää! Elämä on hivenen sumuista tällä hetkellä, kun yöt ovat muuttuneet taas niin kovin katkonaisiksi. Vuoden eka räkätauti saavutti vihdoin meidätkin, alkuviikosta alkoi köhiä esikoinen ja pari päivää myöhemmin kuopus seurasi perässä. Kolmeveellä oli onneksi pikainen setti, mutta vauva on ollut tukkoinen nyt useamman päivän ja vähän on lämpöäkin. Samaan syssyyn on tietenkin pykättävä parit hampaat lisää, viime viikonloppuna tuli läpi toinen yläetuhammas ja päivänä minä hyvänsä putkahtaa toinenkin läpi.

Omakotitaloasumista on takana kuukausi, monta uutta asiaa selätetty ja paljon varmasti vielä odottaa edessä. Tammikuussa satoi vihdoin tännekin päin Suomea lunta vähän enemmän, mikä tarkoittaa luonnollisesti myös lumitöitä – oli aika hassu fiilis ekaa kertaa kolata omaa pihaa. Esikoinen sai synttärilahjaksi oman kirkkaanpinkin lumikolan, jolla hän innoissaan avustaa lumihommissa. :) Saatiin myös “mukava” laskeutuminen asumismuodon muutokseen sähkölaskun puolesta, tammikuun lukemat olivat enemmän mitä meillä aiemmin on ollut koko vuotena… Hivenen olisi vielä opeteltavaa lämmityksen optimoinnissa; tosin lattialämmityksen osalta meidän täytyy etsiä käsiimme joku, jolla olisi oikeasti osaamista auttaa sen säätämisessä.

Noin muuten koti on edelleen aivan kesken, tavaroita on hujan hajan eikä oikein huonejärjestyskään ole löytänyt muotoaan. Nyt kun täällä on hetken asunut niin on tullut fiilis, että oikeastaan kaiken saisi remontoida, vaikkei mitään akuuttia remonttitarvetta pitänyt olla. En vain oikein osaa päättää minkä tyylisenä tämä voisi toimia meillä, jotenkin kaikki omat suosikki-ideani ovat enemmän selvästi vanhempaan tai sitten ihan uuteen sopivia. Netistäkin on hankala löytää inspiraatiota tavalliseen ja tylsään 2000-luvun taloon, kun kaikilla on vain ihania 50- ja 60-luvun koteja tai uudehkoja taloja iiiisoilla ikkunoilla.

Eipä sillä, parempi se on miettiä ajan kanssa eikä sellaisia rahojakaan ole taskussa, että voisi kaiken saada heti kuntoon. Taidan yrittää ehtiä listata ihan paperille mikä mättää missäkin ja sen mukaan suunnitella mahdollisia ratkaisuja sekä myös sitä, missä järjestyksessä asioita ehkä voisi saada eteenpäin. Netistä olisi kiva koittaa kaivaa ideoita, mutta sellaista aikaa mulla ei kerta kaikkiaan ole, kun ei nuo ipanat nuku kunnolla. En tajua miten muut kotiäidit ehtivät blogata monta kertaa viikossa sen lisäksi, että tekevät hyvää ja terveellistä ruokaa joka päivä, ulkoilevat pari-kolme kertaa päivässä, pitävät kodin siistinä, vaihtavat jotain hyllyasetelmia viikottain (ja ehtivät toki blogata siitä), siinä sivussa vähän remontoivat jotakin JA varmaan opiskelevat uutta ammattiakin…

Mä olen kirjoittanut tätä lyhyttä ja mukamas pikaista kuulumispostausta nyt 2(!) tuntia. Välissä on pitänyt käydä hytkyttämässä vaunuja kolmesti, ottaa ne sisälle kun vauva heräsikin hikipäissään, ihmetellä kaverille Whatsappissa miten kummassa tuota pientä hikipalleroa pitäisi pukea ulkounille, kuunnella esikoisen itkemistä kun päivän ruutuaika alkoi riittää, pestä yksi kakkapeppu jne. Kulutin siis kaksi tuntia elämästäni typerään blogipostaukseen, joka sai mut vaan entistä huonommalle tuulelle ja tuntemaan itseni maailman surkeimmaksi ihmiseksi ja äidiksi. Ärh, pitäisi vissiin lopettaa koko bloggaaminen. :(

Parempaa viikkoa sinne ruutujen toiselle puolen!

Ohopsan, yli kuukausi viime kirjoituksesta… Mihinköhän sekin kuukausi katosi? Vaikka joo on tässä ollut kaikenlaista, ihan perusarjen pyöritystä ja muutakin hässäkkää. Vähän pientä rataskuvioiden veivaamista, yllätys yllätys jälleen kerran. Blogi on ollut mielessä, mutta näköjään kirjoittamaan asti en ole ehtinyt, ja tämäkin on nyt vain tällainen pikainen ilmoitus, että hengissä ollaan. Blogiin liittyen on kyllä pieniä muutoksen tuulahduksia tuloillaan, toivon mukaan sellaisia että inspiroituisi vähän useammin näppiksen ääreen muutenkin kuin somessa roikkumisen merkeissä. Priorisointikysymys se toisaalta taitaa enimmäkseen olla – enkä mä tunnetusti maailman paras priorisoija, eh heh.

Turussa lumet ovat pääasiassa kadonneet kiitos kevätauringon, mutta kaivoin kuva-arkistosta vielä muutaman kuvan tammikuulta, kun tein eräänä sunnuntaina iskän kanssa pienen kävelylenkin metsässä tiluksia tarkastellen. En ole tuolla mun ja siskon tulevassa perintömetsässä kovin montaa kertaa tallustanut, kun se ei ole missään ihan lähistöllä saavutettavissa, joten oli hauska vuosien tauon jälkeen käydä siellä ihmettelemässä.

Oi että, tuo tammikuinen valo on kyllä ihan omaa luokkaansa! Se muuttuu niin nopeasti ikään kuin kovemmaksi ja kirkkaammaksi kevään edetessä, vaikka ihanaa auringonpaiste on toki muulloinkin. Kevätkuvia mulla ei oikein vielä olekaan, täytyy aktivoitua kuvauksen suhteen nyt kun valoakin riittää paremmin.

Alkuvuoden sairasteluputken jälkeen on sillä saralla mennyt paremmin, mitä nyt itse onnistuin viime viikonloppuna nappaamaan jonkun vatsapöpön, josta toipuminen on edelleen vähän vaiheessa. Kaksi vatsatautia kolmeen kuukauteen riittäisi mulle mainiosti, toivottavasti niitä ei nyt tulisi enää yhtäkään lisää tähän talouteen. Kevyesti otti päähän, kun sunnuntai oltiin laivalla enkä pystynyt nauttimaan ruuasta ja saati sitten muusta aktiviteetista! Puhumattakaan eilisestä lomapäivästä, kun olin ajatellut saavani vaikka mitä tehtyä… No en tehnyt, vaan koko päivä meni maatessa sohvalla tai nukkuen päikkäreitä. Uhh.

Höyryävään auringonlaskuun on hyvä päättää tämä postaus. Palataan taas pian!

Ps. Että voi risoa tämä kellojen siirtäminen! Nimim. koko ajan tulee jostain vastaan laite, jossa väärä aika… Muutenkin inhottavaa yhtäkkiä yrittää totuttautua elämään tunnin “väärään” aikaan, ja vielä kahdesti vuodessa. Milloin tällainen typeryys oikein lopetetaan?!

Heipähei, pitkästä aikaa! Kovin on hiljaista tämä mun bloggaaminen tällä hetkellä, illat ovat älyttömän lyhyitä ja pimeä vuodenaika on väsyttänyt entisestään eikä lapsen nukkumaanmenon jälkeen tee itsekään mieli tehdä muuta kuin painua pehkuihin. Onneksi nyt alkaa vihdoin näyttää siltä, että talvi tekee tilaa keväälle – valoa riittää yhtäkkiä pidempään, auringonsäteet kutittelevat poskia eikä edes parin päivän lumisateet saa mieltä latistumaan. Pääseepähän käyttämään pulkkaa vielä tälle talvelle ja mikä parasta, ihanassa aurinkoisessa säässä! Postauksen kuvat tosin kaivoin arkistosta, ne on otettu eräänä tammikuisena viikonloppuna maalla, silloin kun täällä suunnalla edellisen kerran tuntui edes vähän talvelta.

Meillä on alkuvuosi mennyt aika pitkälti sairastaessa. Synttäreiden jälkeisen ilmeisesti noron perään mini vetäisi influenssan ja siitä parin viikon kuluttua vielä perus nuhakuumeen, jonka tietysti onnistuin saamaan itsekin. Mies on ollut terästä eikä ole napannut nyt mitään räkätauteja, joku siis tässä taloudessa ollut edes suunnilleen tolpillaan. Tuo viimeinen flunssa otti kyllä jo aika tavalla mielen päälle, kun ei olisi jaksanut enää jatkuvasti pysytellä kotona neljän seinän sisällä. Huh, toivottavasti meidän sairastamiset olisi nyt ainakin hetken tässä! Blogin suhteen koitan taas hieman aktivoitua, kun olisi tuota matskua luonnoksissa vaikka millä mitalla. Nyt kuitenkin suunta pihalle kera taaperon ja pulkan, aurinkoista viikonloppua siis!

Jälleen on yksi vuosi jätetty taakse ja toivotetaan seuraava tervetulleeksi. Omalla tavallaan 2016 oli pitkä kuin nälkävuosi ja olen helpottunut, kun se vihdoin on ohi. Helppoa ei ole ollut, mutta toisaalta olisi voinut olla vielä paljon vaikeampaakin. Ja eiköhän vuoteen mahtunut monen monta hyvääkin hetkeä, vaikka näin vuoden viimeisen päivän väsymyksessä ja v*tutuksessa ei siltä välttämättä tunnu. Uudelta vuodelta toivon rakkautta, pitkää pinnaa ja onnistumisen tunteita – niitä kohti siis.

Kaikkea hyvää uudelle vuodelle, olkoon 2017 mitä onnistunein!