Ajastaika

Iloisempaa asiaa tänään, kuvassakin jopa hymyilyttää. Ketäpä ei tosin hymyilyttäisi, kun kevät kolkuttelee ovella ja päivät täyttyvät auringonpaisteella. Tuntuu hurjalta huomata, miten päiväkin on jo pidentynyt ja pimeä laskeutuu vasta lähempänä iltakuutta.

Aurinkolasit D&G, pipo ja toppa-asu Boy-Cot, nahkahanskat laivalta, talvitennarit Converse, kangaskassi Lindex.

Tuossa taannoin oli ohimennen juttua erinomaisesta aleostoksestani, Boy-cotin toppapuvusta. Takki on ollut ahkerassa käytössä, housutkin nyt kun sain vihdoin roudattua ne maalta Turkuun. Kun mittari aamulla hipoo parinkymmentä pakkasastetta, ei kyllä tule mieleenkään laittaa enää mitään muuta päälle kuin nuo. Ei sillä että mun kovinkaan usein täytyisi aamuisin lähteä mihinkään… Kotonatyöskentelyn plussapuoli, ainakin näin talvisin. ;)

Nyt lähden vihdoin katsastamaan yhden liikkeen verhoilukangasvalikoimat äitin kanssa, sopiva kangas toivottavasti tulee myös tällä reissulla hankittua. Peukut pystyyn, että löytyy jotain mieleistä kangasta. Ihanaa aurinkoista torstaita kaikille!

(Kameran takana Feline.)

Tänään olen miettinyt sitä hetkeä kun ihminen vetää viimeisen henkäyksensä. Miltä silloin tuntuu? Mitä ajatuksissa liikkuu? (Olettaen siis että henkilö on tajuissaan ja järjissään.) On vaikea kuvitella minkälainen on se vihoviimeinen sekunti elämässä. Ehkei sitä edes ehdi tajuta, että tässä tämä nyt sitten oli. Ehkä kaikki vain pimenee, kuin lampun sammuttaisi.

Kuolevasta itsestään ei ehkä mahdollisesti tunnu niin pahalta, mutta miten hirveästi sen täytyykään sattua jos joutuu näkemään rakkaimpansa siirtyvän ajasta ikuisuuteen. Toivottavasti sinä hetkenä unohtaa jokaisen riidan tai ikävän hetken, ja mieleen tulvahtaa sen sijaan kaikki ne hyvät muistot yhdessä. Se onni mikä oli, kun toinen oli siinä.

Jälleen on poistunut hieno ihminen tästä maailmasta. Muistutus meille jäljelle jääneille siitä, miten lyhyt ja hauras ihmiselämä loppujen lopuksi onkaan. Kunpa aina muistaisi elää päivän niinkuin se olisi viimeinen, sillä koskaan ei tiedä milloin se päivä koittaa. Eikä vain rakastaisi, vaan muistaisi myös näyttää sen rakkailleen.

Pois aurinko painui, lankesi ilta
jäi taivahan rannalle säihkyvä silta,
mut kaukaa korven tummuvan yöstä
soi laulu ihmisen työstä.
Eino Leino

Lepää rauhassa J.

Amélie Soundtrack [2001]

Törmäsin yhtenä päivänä työjuttujen sekamelskassa kuvaan, jonka nähtyäni en hetkeen pystynyt ajattelemaan mitään muuta. Mintunvihreät farkut, just sitä täydellistä mintunsävyä! Kuvan versiot ovat Dieselin, hintaa oletettavasti enemmän kuin tuollaisista ns. hetken huuma -farkuista viitsii maksaa. Olisikohan mikään edullisemman hintatason pulju innostunut väristä?

Harvoin innostun mistään kausijutuista, mutta minttufarkuissa olisi ainesta. Todennäköisesti jopa pidempäänkin ystävyyssuhteeseen, rakastanhan mä punaisia farkkujanikin edelleen syvästi. (Ne vaan eivät enää mahdu jalkaan. Toistaiseksi.)

Saattaisi toki hyvinkin olla, että mintunvihreää sovittaessa jalkaan todellisuus iskisi vasten kasvoja eikä väri näyttäisikään yhtään niin hyvältä mun päällä kuin rimppakinttuisilla (no on ne muhun verrattuna sellaisia!) malleilla. Olisi silti mielenkiintoista kokeilla. Paljasta vatsaa en kyllä suostu näyttämään napapaitatyyliin, ne hetket tulevat edelleen kammottavina välähdyksinä mieleen vuosituhannen taitteesta. Kiitos mutta ei mulle kiitos.

(Kuva: denimology.com.)

Juanes – Mi Sangre [2004]

Vielä vähän Jyväskylää viime viikolta, tarkemmin ottaen torstailta. Yöllä elohopea oli painunut alle miinus kolmenkymmenen eikä auto tahtonut enää lähteä käyntiin. Juuri kun olin lähdössä etsimään huoltoasemaa ja kokeilin vielä kerran käynnistyisikö Kottero, moottori hyrähti käyntiin. Tai no hyrähtää on ehkä vähän väärä sana, kun ääni muistutti ennemminkin tahmeaa pörinää… Mutta käyntiin lähti joka tapauksessa ja selviydyin lähes suunnitellun aikataulun mukaisesti kaupunkiin.

Tällaista yöseuraa mulla oli kaverin luona, kissasisarukset Nasse ja Misu. Sain nukuttua yllättävän hyvin, mitä nyt joskus aamuyöstä heräsin siihen että vähän peiton alta pilkistävät varpaat saivat läpyä tassusta. Aamulla oli tietysti pakko tunkea peiton uumeniin heti kun sain otettua lakanat pois, edes peiton viikkaus ei ollut este eikä mikään. Nassen lempileikki muuten on pullonkorkin noutaminen, siis se ihan oikeasti juoksee korkin perään ja kantaa sen suussaan takaisin heittäjälle! Eikä kuulemma väsy millään tähän leikkiin. Ihana. ♥

Jyväskylässä oli torstaina kaunis helmikuinen talvipäivä, aurinko paistoi ja lämpötila huiteli -25°C tienoilla. Juuri ennen kuin ehdimme sisään Torikeskuksen lämpöön, ohi huristeli muutama penkkarirekka ja jokaisesta heitettiin karkkia meitä kohti. Jeij! Yksi mies siitä sattui samalla hetkellä kävelemään myös ohitse, mutta saatiin kuitenkin pieni saalis:

Torikeskus oli muuttunut pikkasen, Forum enemmänkin. Olin ihan vähän järkyttynyt jälkimmäisestä, ei se ollut enää yhtään sellainen sympaattinen paikka jonka läpi käveltiin odottamaan bussia vaan muuttunut hypermoderniksi ostoskeskukseksi rullaporraskeskustoineen. Liikkeitä oli tullut lisää, mutta onneksi siellä oli vielä vanhoja tuttujakin.

Andiamon ikkunassa oli pysäyttävän herkulliset Dr. Martensit. Pitkät varret ja ruusuja, oih! Vajaan kahdensadan euron hintalappu oli vähemmän oih. Ei sillä, että tarvitsisin yksiäkään kenkiä lisää – mutta olishan nuo aika hitsin khuul. Parin tunnin nostalgiashoppailun (taisin tuhlata jopa runsaan kympin, oh hoh) jälkeen käveltiin takaisin autolle ja jatkettiin matkaa, ei kuitenkaan vielä pois kaupungista vaan nälkää taltuttamaan.

Ruokapaikaksi valikoitui Sohwi, joka oli tuttu paikka vuosien takaisista Jyväskylän blogimiiteistä. Muistin pestokanapastan olleen silloin aivan järjettömän hyvää, mutta tällä kertaa lautaselleni päätyi kuitenkin kanaleipä: Lämmin béarnaisella ja juustolla kuorrutettu leipä, tikkuperunoita ja yrttiöljyllä sekä sitrussiirapilla maustettua salaattia -kuvaus kuulosti niin hyvältä, että oli pakko ottaa tuo kun Felinekin otti. Muuten olisi ihan taatusti annoskateus iskenyt… Hyvää oli!

Mahat täynnä lähdettiin ajelemaan Jyväskylästä kohti seuraavaa pysäkkiä eli Tamperetta. Aurinko oli jo laskemassa, kun ohitimme Näsinneulan. Akkiki perheineen odotteli meitä kylään, oli ihana nähdä taas parin kuukauden tauon jälkeen! Tampereella käydessä alkaa kyllä joka kerta harmittaa se, ettei asuta lähempänä… Ehkä jonain päivänä vielä sekin asia korjaantuu.

Hyvä kun oli Sohwin sapuskoista ehtinyt selvitä, kun jo eteen lätkäistiin lisää herkullista vatsan täytettä. P oli vääntänyt tortun (:D) meitä odotellessa, mutakakkua omenakanelijäätelön kera. Oli niin järjettömän hyvää että olisin voinut kuolla siihen paikkaan! (Ja melkein kuolinkin kun olin niin täynnä, ahneella on paskainen loppu ja silleen. Ei vaan, hengissä ollaan edelleen kuten näkyy.)

Parituntisen visiitin aikana ehdittiin herkuttelun lisäksi leikkiä niin vastikään kaksi vuotta täyttäneen Onnin joululahja-autotalolla kuin Ixuksen fisheye-kuvausohjelmalla. Lopputuloksena oli kerrassaan loistava kuvasarja jokaisesta läsnäolijoista, otokset kirvoittivat naurut jos toisetkin. Koska en viitsi lykätä lärvikuvia tänne julkisesti, joudutte nyt tyytymään Barbapapan (kirjoitinkohan nyt tuon oikein..?) naamaan. Siitä voi sitten kuvitella saman kuvan mutta ihmiskasvoilla.

(Auringonlaskukuvan otti Feline, muut minä itse.)

Amanda Jenssen – Happyland [2009]

Viime keskiviikkona, kuudentenatoista päivänä kuluvaa kuuta, hyppäsin autoon kera Felinen sekä Heviletin ja käänsimme auton nokan kohti Keski-Suomea. Saavuimme perille illalla kahdeksan maissa, Jyväskylä tervehti meitä vajaalla kolmellakymmenellä pakkasasteella. Heitin herrasväen hotellille ja suuntasin ystävälliselle opiskelukaverilleni, jonka sohvan sain vallata yösijakseni. Kuulumisten vaihto, keikkatamineet niskaan ja suunta kohti legendaarista Lutakon tanssisalia.

Häpeäkseni mun on myönnettävä, että tämä oli ensimmäinen visiittini kyseiseen paikkaan. Siitäkin huolimatta että tosiaan olen asunut Jyväskylässä neljä vuotta – ja itse asiassa kouluni oli tuossa melkein vieressä. Voi mua onnetonta! Onneksi tämä epäkohta elämässäni on nyt korjattu.

Illan ensimmäinen esiintyjä Lyijykomppania jäi meiltä kokonaan kuulematta, ehdittyämme paikalle lauteilla ärisi jo keskimmäisenä esiintynyt Murheen Laakso. Pääesiintyjää odotellessa kiertelimme ympäriinsä sekä teimme muutaman hankinnan bänditavaran myyntikojulta. Oma ostokseni oli jotain mitä olin kaivannut ja himoinnut jo hyvän tovin, mutta siihen aiheeseen koitan muistaa palata joku toinen kerta.

Aikataulu oli jonkun verran myöhässä, sillä kellon lyödessä yksitoista Murheen Laakso soitti vielä viimeisiä sointujaan. Vajaan puolituntisen ilmoitetun ajankohdan jälkeen lava oli vihdoin valmis Viikatteen herroille! Päivälleen kymmenen vuotta sitten soittanut yhtye nousi lavalle, jossa soitti ensimmäisen keikkansa vuonna 2001.

Koska kyse oli juhlakeikasta, illan aikana kuultiin pääasiassa Viikatteen vanhempaa materiaalia. Itse hyppäsin V-kelkkaan vasta vuonna 2005 ja enimmäkseen olen kuunnellut sen jälkeen julkaistua tuotantoa, mutta oli kuitenkin hienoa kuulla kerrankin aivan erilainen keikka. Pieni shokki tosin tuli heti alussa, kun ilmoille ei kajahtanutkaan tuttu ja turvallinen Haaskalinnut saalistaa… Ei tietenkään, koska kappalehan on tullut kuvioihin vasta Tie-singlen yhteydessä.

Ensimmäinen setti sisälsi alkuaikojen tuotantoa, ja alussa jäsenten saapuessa lavalle taustalla jylläsi tosiaan Alkusoitto viime vuosien totutusta poiketen. Olen maailman surkein tunnistamaan biisejä pelkästään musiikin perusteella, onneksi vierasseinä pelasti onnettoman tällä kertaa.

1. Roudasta rospuuttoon
2. Korutonta
3. Koiran tuokio
4. Kylymä
5. Pihamaa
6. Sepedeus
7. Marrasvalot
8. Yönseutu
9. Aamun hiljainen hetki
10. Alakulotettuja tunnelmia
11. Hanget

Keskisuomalaisen tekemästä jutusta viisastuin, että aiemmin Viikatteen keikat olivat aina jaettu kahteen settiin – nykyisinhän malli on enemmänkin varsinainen setti plus pari-kolme encorea. Lutakossa kuultu toinen setti sisälsi niitä itselleni (ja varmasti monelle muulle) tutumpia ralleja, joskin oli kestoltaan selvästi ensimmäistä lyhyempi.

12. Kuolleen miehen kupletti
13. Tanssi
14. Pohjoista viljaa
15. Viina, terva & hauta
16. Kuu Kaakon Yllä

Mukana keikalla oli myös Viikate-viiri, joka varastettiin kymmenen vuotta sitten Tavastialla ja jonka varas oli kuulemma nyt juhlavuoden kunniaksi palauttanut yhtyeelle. Ja olipa herroilla myös tutut mustat asut valkoisilla kravateilla höystettynä – aivan kuten silloin vuonna 2005 kun eksyin ensimmäistä kertaa Viikatteen keikalle.

Keikka oli raikkaan erilainen, vaikka monet lempikappaleet jäivätkin kuulematta. Sen sijaan illan aikana kuullut rallit saivat mut innostumaan kuuntelemaan myös tuota vanhaa tuotantoa, ehkä seuraavalla kerralla eivät nekään kuulosta enää omiin korviin niin tunnistamattomilta. Illan setistä jäi mieleen erityisesti Sepedeus ja Yönseutu, joita olen ehtinyt jo renkuttaa moneen otteeseen – eikä loppua näy. Suosittelen kuuntelemaan.

Lutakko oli keikkapaikkana ihan jees, alakerta tosin oli ihan järkyttävän kylmä. Onneksi ylhäällä tunnelma oli sen verran tiivis että vilu ei sentään missään vaiheessa ollut. Keikka oli ilmeisesti ikärajaton, koska anniskelualue oli rajattu erikseen. Itse olin autolla liikenteessä eikä asia haitannut mitenkään, mutta pikkasen ärsytti kuunnella ihmisten “yhyy miksi lavan edessä ei saa olla kalja kädessä” -valituksia… Tavallaan parempikin näin, eipähän ainakaan tarvinnut keikan aikana pelätä kenenkään känniääliön heittävän kaljoja päälle.

(Kaikki kuvat © Feline ja Jose.)

Viikate – Parrun pätkiä – Ranka ep:t 2000-2004 [2006]