Tähän on väliin ehtinyt jo postaus poikineen sitten viime matkapostauksen, mutta rykäistään nyt vielä loput jutut liittyen syksyn Lapin reissuumme. Lokakuun ensimmäisenä päivänä lähdimme liikkeelle heti aamusta, sillä suuntana oli E8-tie käsivarren kautta Jäämeren rannalle Norjaan. Ylläkseltähän ei tuonne Norjan rajalle ole kuin vajaa 300 kilometriä – pohjoisen mittakaavan mukaan siis melkein naapurissa. E8 mutkittelee pääasiassa Suomen ja Ruotsin rajaa pitkin, oli hauska pitkin matkaa seurata kyliä Tornionjoen toisella puolen Ruotsissa. Ja jos Ylläksen seudun tunturimaisemat ovat henkeäsalpaavia niin mitä pohjoisemmaksi ajaa, maisemat muuttuvat vain entistä uskomattomammaksi. Herkässä olivat ihastuneet huokaukset tuona päivänä, voin sanoa!
Päivän agendaan kuului luonnollisesti myös geokätköt, kun kerran pyörimme aivan uusissa maisemissa, johon tuskin ihan heti päädymme uudestaan. Pysähdykset olivat toki erinomainen hetki jaloitella, ainakin näin pallomahaisena hyvin tarpeellisia. Muonion pohjoispuolella pysähdyimme Utkujärvellä (kuva ylinnä), aamu oli kirpsakka ja maa kuurassa. Sen jälkeen olikin heti pidempi pätkä ilman taukoja (= ei kätköjä) ennen seuraavaa stoppia Suomen maanteiden korkeimmalla kohdalla; Muotkatakka on 565,5 metriä merenpinnan yläpuolella.
Muotkatakalta tie lähti laskemaan Kilpisjärven rantaan eikä mennyt kauaa, kun Saana häämötti horisontissa. Kilpisjärvellä jaloittelimme jälleen parin kätkön merkeissä ja tutustuimme mm. Kilpisjärven pamaukseen (1916) sekä Lapin sodan (1944-45) loppuvaiheisiin. Sitten matka jatkui kohti Norjan rajaa, joka tulikin vastaan yllättävän äkkiä ja hups vain olimme toisessa maassa – emmekä enää edes EU:ssa. Rajan ylityksen jälkeen maisemat alkoivat muuttua: lumisia vuorenhuippuja näkyi koko ajan enemmän ja ihasteltavaa riitti. Norjan puolella pohjoisessa ruska näkyi olevan vielä voimissaan, kun esimerkiksi Ylläksen tasalla se oli enemmänkin jo ohi.
Iltapäivästä saavuimme vihdoin retken kääntöpaikkaan, pieneen alle 500 asukkaan kylään nimeltä Skibotn (suomeksi Yykeänperä). Sijainti laaksossa vuonon rannalla takaa sen että maisemat ovat kerrassaan huikeat, vesi on aivan kirkkaan turkoosia ja vuoria on vähän joka suunnassa mihin katsoo. Ihan käsittämätöntä! Skibotnissa keli tuntui selvästi leudommalta kuin Suomen Lapissa, melkein jopa pärjäsi ilman pipoa sen sijaan että olisi tarvinnut painaa sitä syvemmin päähänsä.
Sen kummempaa emme Skibotnissa tehneet, vaan käänsimme nokan takaisin kohti kotimaata. Ennen rajanylitystä pysähdyimme Rovijoen vesiputouksella (Rovvejohka), josta emme välttämättä olisi olleet tietoisia ilman kätköilyharrastusta. 28 metriä korkea putous oli todellakin kokemisen arvoinen, vaikka vesi alajuoksulla olikin suhteellisen matalalla. Ja löytyihän myös se kätköpurkki hetken etsintöjen jälkeen.
Paluumatka meni jokseenkin sutjakkaammin, sillä kello alkoi olla paljon ja päivä painua mailleen. Kaaresuvannossa poikkesimme vielä nappaamassa päivän geokartalle kolmannenkin valtion, heitimme nimittäin pikaisen lenkin Ruotsin puolella olevassa Karesuandossa. Rajalla oleva kätkö oli siitä hauska, että mä pidin purkkia kädessä Ruotsissa ja S kirjoitti nimimerkkimme Suomessa – oltiin siis todellakin aivan rajalla. Karesuandossa sain myös ikuistettua mahtavan auringonlaskun, josta tyrkkäsin pari otosta Instagramiinkin.
Reissukuvia myös Instagramissa hashtagilla #ruskaretki2014.