AvainsanaJumitus

Nuorimmaisemme on tänään tasan seitsemän viikkoa vanha. Se tarkoittaa siis seitsemän viikkoa enemmän tai vähemmän katkonaisia öitä, mikä todellakin alkaa näkyä mun (aivo)toiminnassa. Ajatus pätkii tai ei kulje lainkaan; olen mm. kaupassa ihmetellyt miksi olen sinne tullut… Puhumattakaan kaikesta mitä olen näiden viikkojen aikana unohdellut. Yllättävän hyvin olen kuitenkin saanut järkkäiltyä ensi viikonloppuna vietettävää kastejuhlaa, johon on tulossa liuta rakkaita ihmisiä. ♥ Erinomainen tilaisuus ottaa ilo irti ja pitää isot kemut, kun ne on pakko järjestää kodin ulkopuolella joka tapauksessa.

Joskus se sentään suostuu ottamaan tirsat muuallakin kuin iholla.

Viime yönä poika tosin nukkui ennätykselliset neljä tuntia putkeen! Vaikkakin sitä edelsi noin kolmen tunnin yritys saada tyyppi nukahtamaan… Yhtenä yönä oli kaksi n. kolmen tunnin pätkää ja musta tuntui aamukuudelta niin virkeältä, että olisi melkein voinut jo nousta ylös. Olisi varmaan pitänytkin, kun pari tuntia myöhemmin oli taas niiiiin vaikea nousta. Tämä kuopus on aikamoinen syli- ja tissimaakari, en ollenkaan muista esikoisesta näin suurta läheisyyden kaipuuta. Poika haluaisi aina nukahtaa tissille mutta se on välillä vähän hankalaa, kun sieltä tulee – newsflash! – maitoa, minkä seurauksena hetken päästä puklataan kun on taas vedetty maitoöverit.

Päiväunet tyyppi tahtoisi ottaa useimmiten sylissä, kantoreppu ja -liina on siis kovalla käytöllä päivisin, etten ole aivan sidottu sohvaan. Mulla on kaverilta lainassa Tula Free-to-Grow, josta tykkään kyllä enemmän kuin esikoisella olleesta Manducasta, mutta en silti ole ihan varma haluanko meille sen vai kuitenkin jonkun muun. Houkuttaisi kokeilla paljon kehuttua Wompatia, joskin siinä vauvakoko on erikseen ja se tarkoittaisi tietysti päivittämistä isompaan kokoon myöhemmin. Liinoista käytössä on saatu trikoinen ja tällä kertaa olen jopa saanut suht oikeaoppisesti sidottua sen. Materiaalina trikoo on musta vähän ärsyttävä tässä tarkoituksessa, joten joku kudottu versio olisi kiva testata – kun vain saisi aikaiseksi selvittää minkälainen mahdollisesti voisi olla tällaiselle aloittelijalle passeli. No, ehkä sitten ristiäishumun jälkeen.

Ensilumi, nyt jo! Ja lisää hiutaleita leijailee taivaalta maanpintaa tavoitellen. Mahtaakohan aamulla olla enää yhtään valkoista maassa? Aika märältä tuo ainakin näyttää.

Kuvat ja sanat ovat edelleen kadoksissa. Elämä tuntuu junnaavan paikallaan eikä kasvava pimeys helpota sitä yhtään. Kaipaan haasteita! Uusia tuulia! Innostusta ja inspiraatiota! Kaipaan sitä, että tuntisin olevani elossa. Ja olisi tietysti untakin kiva saada enemmän (tarpeeksi!), jottei sitä lamautuisi niin täysin aina iltaisin.

Eilisilta ei sitten mennytkään ihan niin kuin olin ajatellut. Miestä väsytti niin ettei hän alkuillan torkkujen jälkeen jaksanut enää lähteä mihinkään, vaan painui mieluummin pehkuihin. Meillä tämän viikonlopun majaillut kaveri lähti joskus seiskalta Naantalissa käymään, mutta pääsi erinäisten kommellusten seurauksena takaisin Turkuun vasta joskus yöllä.

Olisin kovasti ollut lähdössä kaupunkiin, vaan ei yksin tullut lähdettyä mihinkään. Sen sijaan istuin koneella bilevaatteet päällä, tukka laitettuna ja meikit naamassa, juoden valkoviiniä mansikoilla höystettynä. Hyvää mutta yksinäistä.

Puoliltaöin luovutin ja siirryin minäkin unten maille. Mies oli tosin jossain vaiheessa herännyt nälkäisenä, syönyt ja jumahtanut koneelle. Tuli kuitenkin siinä samoihin aikoihin nukkumaan, ja vedettiinkin iloisesti melkein kellon ympäri unta palloon. Havahduin joskus aamuseitsemältä ja tajusin, ettei kaveri ole soittanut ja tullut nukkumaan. Oli kuulemma herännyt aamulla Kupittaanpuistosta tutun porukan seurasta, onneksi kesäyö oli lämmin.

Oli ehkä ihan hyvä, että jäin kotiin enkä lähtenyt illalla enää käymään missään. Jo vaatteita valitessani mieleen nousi ahdistuksenpoikanen, kun kaikki vaatteet näyttivät ihan kamalalta päällä. Olen tämän vuoden puolella lihonnut kolmisen kiloa, se todella näkyy ja tuntuu. Olo on jatkuvasti kuin porsaalla, vanhat lempivaatteet eivät mahdu päälle ja erityisesti näin helteillä shortsit jalassa pyrin välttelemään peilejä, jotten näkisi reisiäni joissa selluliitti mellastaa enemmän kuin koskaan.

Kaikesta tästä huolimatta en pysty kontrolloimaan syömisiäni, saatika sitten repimään itseäni liikkumaan. Tällä viikolla sentään sain vihdoin ostettua uudet juoksukengät, joten nyt mulla ei enää ole tekosyitä olla lähtemättä lenkille! Vanhojen kanssa ikävää oli se, kun jo muutaman kilometrin lenkki sai jalat niin perhanan kipeiksi – ei pahemmin tehnyt mieli lenkkeillä.

Tänään on aivan järjettömän kuuma, ulkona meinaa läkähtyä varjossakin. Sunnuntaifiilis on vahvempi kuin aikoihin, ehkä kun nyt on pitkästä aikaa ollut täysin vapaa viikonloppu töistä. Täytyy ehkä kehitellä jotain kivaa tekemistä, kunhan tämä postaus tästä valmistuu. Illaksi voisi lähteä kotikotiin uimaan ja toivottavasti myös saunomaan, näin kesäisin voisi saunoa vaikka joka päivä. Kultsilla alkoi kolmen viikon loma, mäkin toivon ehtiväni jossain välissä pitämään muutamia vapaapäiviä. Huomiselle ainakin on vielä hommia, saa nähdä miten loppuviikko jatkuu.

(Kuvituksena väsynyt Dharma alkuviikolta.)

Päivästä toiseen tietokoneella nököttäminen ei tee kropalle hyvää, nytkin on näin kolmen työpäivän (6-8 h/pvä) jälkeen hartiaseutu ihan jumissa. Varsinkin vasemman lapaluun ympäriltä lyö täysin jumiin, tiedä sitten kökötänkö jotenkin oudossa asennossa vai miksi juuri se puoli ottaakin niin paljon nokkiinsa datailusta. Saattaa kyllä olla, ettei mun työskentelyasennot ole ergonomisimmasta päästä – välillä kun istun työtuolilla jalat takapuolen alle taitettuna. Kunnon satulatuoli olisi varmaan loistava hankinta, harmi kun ne maksavat maltaita…

Alkuillasta otin pari tuntia vapaata koneen äärestä ja painuin ulos kameran kanssa suunnaten pienelle kävelylenkille lähiympäristöön. Tai siis sen oli tarkoitus olla lyhyt pyrähdys siiloille ja takaisin, mutta päädyinkin sitten uusille poluille ja vietin aiottua pitempään ympäriinsä tallustellen. Retken päätarkoitus ei kuitenkaan kadonnut matkan varrelle, vaan siilot – tai mitä niistä nyt on jäljellä – tuli ikuistettua muistikortille. Ei niitä oikein enää siiloiksi edes tunnista, kasa purkujätettä olisi kuvaavampi ilmaisu. Juhannuksen paikkeilla purkutyön tosin pitäisi valmistuakin, mikäli oikein muistan taannoin sanomalehdestä lukeneeni.

Tänään oli sellainen olo, että teki mieli leikkiä kuvankäsittelyllä ja tuloksena syntyivät nämä digitaalisesti krossatut kuvat. Yhtä hienoa jälkeä en saanut aikaiseksi kuin filmille kuvatessa saisi, mutta menkööt tällä kertaa. Tosin filmikrossauksessa – ja tarkoitan nyt siis nimenomaan diafilmin kehittämistä väriprosessissa – parasta on juurikin se, ettei koskaan tiedä minkälaisia ruutuja syntyy. Punavoittoisia, keltasävyisiä, selkeästi vihertäviä, sinivioletteja… Mahdollisuuksia on monia.

Pitäisi kuvata filmille useammin. Edes silloin tällöin.

Ähky. Jonkin sortin mediaähky, luulisin. Karkkiähkyn lisäksi siis. Taidan lopettaa karkinsyönnin taas, kunhan ensin olen saanut yhden pussillisen Fazerin uusia Ässä Hässäkkä -karkkeja. Vaikka suklaa kuulemma tekeekin hyvää mielelle, mun vartalo on eri mieltä. Onko hälyyttävää, etten näin joulun jälkimainingeissa enää kestä katsoa reisiäni?

Työt turkulaisessa varastossa päättyvät tämän viikon jälkeen, sitten olen jälleen Salon ja tekstiviestien ja pikapuheluiden armoilla. Firman nimissä tosin olisi myös toimintaa, ehkä keskityn siihen enemmän. Paljon olisi myös henk. koht. juttuja, joita pitäisi ja joita tahtoisin tehdä. Toiminimen kotisivun parasta ennen -päiväys meni aikaa sitten, ja portfoliokin olisi kiva saada vihdoin valmiiksi – olenhan sitä jo vuosikaupalla väkertänyt. Tämä blogi kaipaa uudistusta, joskaan en tiedä minkälaista.

Välillä (kuten tänään) tuntuu kuin en edes eläisi. Jotain pitäisi tehdä, jotta elämä lähtisi rullaamaan eteenpäin. Vaan mihin suuntaan toivoisin sen rullaavan, siinä vasta kysymys. Tänään olen pohdiskellut josko lähtisin taas koulunpenkille istumaan, opiskelemaan vähän lisää. Ei mitään toista korkeakoulututkintoa, vaan jotain sellaista joka täydentäisi jo olemassa olevaa koulutustani. Parin viikon sisällä on löydettävä vastaus, ainakin tähän yhteen paikkaan, jota vähän katselin sillä silmällä.

Haluaisin valokuvata paljon enemmän kuin mitä nyt kuvaan. Kaipaan inspiraatiota ja innostumista, mielekkäitä kuvauskohteita, valoja ja värejä! Tahtoisin tavata uusia ihmisiä, ehkä ystävystyäkin (tai edes kaverustua). Haluaisin löytää jälleen liikunnan ilon, käydä salilla ja/tai jumpissa tai ihan vain lenkkeillä. Maailma on kaunis, mutta silti nökötän illat sisätiloissa muiden nauttiessa raikkaasta talvisäästä.

Onneksi mulla on ihana avomies, joka pitää mut järjissäni no matter what.

Tiistaiterveisin Jose, joka jää pohtimaan siirtyäkö takaisin sohvalle
Sinkkuelämää-boksin pariin vai jäädäkö kikkailemaan blogin kanssa.