Multa jäi kokonaan syksyllä kirjoittamatta meidän loppukesäisestä ruskaretkestä Ylläkselle, mutta korjataan se vääryys nyt. Parin vuoden tauon jälkeen suuntasimme reissuun muuten samalla poppoolla, paitsi lasten lukumäärä oli kasvanut yhdestä kolmeen. Emme onnistuneet löytämään sopivaa matkailu- tms. autoa kulkupeliksi, joten lähdimme matkaan kahdella henkilöautolla. Tällä kertaa menomatkaksi ei ollut sen kummempia pakkopysähdyksiä, vaan posotimme kohti pohjoista niin vauhdilla kuin se kaikki olosuhteet huomioon ottaen oli mahdollista. Yöpymisen olimme varanneet Oulusta ja on sanottava, että aikamoinen matka tuo Turku-Oulu on taittaa yhden päivän aikana, kun matkassa on pieniä lapsia mukana! Onneksi majapaikkamme oli kotoisa TurusenSaha, jossa saimme oikein lämpimän vastaanoton päästessämme illansuussa vihdoin perille. Seuraavana päivänä vietimme Oulussa jokusen tunnin, se on kyllä ihana kaupunki – joskus pitäisi ehdottomasti lähteä lomalle varta vasten sinne.
Toisen päivän ajorupeama oli ihanasti lyhyempi ja myöhään iltapäivällä purimme jo tavaroita autoista Äkäslompolossa. Sinä iltana ei toki ihmeempää ohjelmaa ollut, asettauduimme taloksi ja yritimme vetreytyä tuhannen kilometrin tulomatkasta. Ensimmäisenä kokonaisena Lappi-päivänä eli sunnuntaina lähdimme päikkäriajan jälkeen koko poppoo kiertämään pienen lenkin lähimaastossa, matkalle osui juuri sopivasti yksi geokätkökin. Verrattuna etelän keleihin Lapissa oli tuolloin elokuun viimeisinä päivinä jo varsin vilpoista (öisin jopa pakkasasteita) eikä mukaan otetut välikausitamineet olleet yhtään liikaa.
Olin Lappi-viikkoa ajatellen laittanut vanhan Manducamme eteenpäin ja hankkinut tilalle taapero-Tulan, joka osoittautuikin reissussa erinomaiseksi kantovälineeksi. Siinä missä Manduca on ihan jees, on Tula aivan mahtava! Siinä on vähemmän säätöjä ja jotenkin se istuu ainakin mulle mukavammin päälle.
Maanantaina oli upea aurinkoinen päivä, joten päätimme lähteä Kesänkijärven ympäri kiertävälle Hillapolulle. Valitettavasti matkantekomme päättyi ennen aikojaan, sillä suo-osuudella oli vesi noussut niin korkealle ettei eteenpäin päässyt ilman märkiä jalkineita. Onneksi se oli sopivasti Kesängin Keitaan nurkilla, niinpä astelimme maisemakahvilaan syömään paikan herkulliset lätyt. Hillapolun toinen pätkä oli sinänsä meille tuttu entuudestaan, kiersimme nimittäin reittiä toisesta suunnasta ihan ensimmäisellä Ylläs-visiitillämme. Ehkäpä joskus vielä pääsemme tallustamaan koko kierroksen ympäri.
Ruskaretkemme tehtiin luonnollisesti lasten ehdoilla. Verrattuna aiempiin reissuihin tämä oli kieltämättä “raskaampi” – aiemmin on ollut helppo toimia yhden lapsen tarpeiden mukaan, mutta kolme on jo huomattavasti työläämpi katras oikeastaan ihan kaikessa. Oman lisänsä toki tuo se fakta, että nyt joukossa oli myös oma ipana. Yövyimme koko konkkaronkka tosiaan samassa mökissä, toinen perhe nukkui parvella ja me alakerran makuuhuoneessa. Vaikka lapsista oli seuraa toisilleen, olisi omat mökit (tai huoneistot) olleet ihan paikallaan, jotta iltaisin olisi voinut toviksi vetäytyä ns. omaan rauhaan ennen unille menoa.
Ensimmäinen ruskaretkemme pari vuotta takaperin oli syys-lokakuun vaihteessa, jolloin ruska oli jo hiipumaan päin ja auki olevien palveluiden määrä aika hintelä. Tämä elo-syyskuun vaihde oli selkeästi parempi niin luonnon kuin palveluiden suhteen ja huomasi sen siitäkin, että ihmisiä oli liikkeellä enemmän. Myös sään puolesta oli lämpimämpää, muistan kun viimeksi oli välillä päivisinkin pakkasta eikä aurinko lämmittänyt enää nimeksikään. Seuraavaksi haaveilen Lapin matkasta joko talvella tai sitten keväällä niin, että aurinko jo porottaa mutta lumi on vielä maassa.
Kävimme ottamassa uusinnan toisestakin aiemmasta tuttavuudesta, Varkaankurun Velhopolusta. Edellisen kerran kiersimme lenkin keskikesällä, joten oli kiintoisaa nähdä miltä maisema näytti näin syksyllä. Pitkospuita uusittiin silloin 2013 ja olikin nyt hauska löytää puiden loppupäästä “signeeraus” tuosta vuodesta. Kaikkiaan 3,5 km polku oli loistavassa kunnossa ja helppo kävellä lasten kanssa. Varkaankurun yläpäässä pysähdyimme toviksi nuotion ääreen, ja siinä sivussa napsimme 1-vuotiskuvia seurueemme nuorimmaisesta mm. mustikanvarpujen joukossa. Edelliskerralla väliin jäänyt geokätkö tuli sekin haettua, pääsimme S:n kanssa kaksistaan hoitamaan homman miesten jäädessä lasten kanssa evästämään nuotiolle. Koukkaus reitiltä ollut yhtään niin pitkä kuin olimme kuvitelleet – tai ehkä se vaan meni nopeasti ilman lapsia. Velhopolun kierrettyämme pistäydyimme vielä Kellokkaassa, josta tuli ostettua muutamat postikortit kotiin lähetettäväksi.
Kuun vaihduttua syyskuuksi teimme ainoan pidemmän päiväretken ja suuntasimme autojen keulat kohti Sodankylää. Ei meillä siellä mitään erikoista ohjelmaa ollut, kunhan kävimme tsekkaamassa millainen paikka oli kyseessä sekä söimme lounaan – niin ja uusi kunta geokartalle, tottakai. Sodankylästä ajoimme Leville kylpylään, se kun oli viime kerralla todettu kaikin puolin toimivaksi kokonaisuudeksi. Meidän mini vähän pelkäsi suihkuhuoneissa, mutta allasosastolla tyyppi oli aivan liekeissä. Kylpylässä oli isohkon lastenaltaan (sisältäen paljon vesileluja sekä pienen liukumäen) lisäksi pieni matala allas, jossa oli todella lämmintä vettä, ja myös iso vesiliukumäki oli sellainen, että siihen saattoi mennä lapsi sylissä laskemaan. Reipas parituntinen siellä tuli pulikoitua eikä muksut olisi silloinkaan vielä halunneet lähteä, vaikka uni alkoi jo painaa silmiä. Ennen kotiinlähtöä haukkasimme vielä pientä purtavaa kylpylän aulassa, sen verran mahat kurnivat vedessä oleilun jälkeen.
Lasten kanssa päivät tuntuivat hujahtavan vauhdilla, yhtäkkiä oli jo perjantai ja aika pakata tavarat takaisin laukkuihin. Lauantaina heti aamusta sanoimme haikein mielin heipat Ylläkselle ja paluumatka etelään alkoi. Aamupäivän kohokohta oli epäilemättä pysähdys Torniossa, jossa etsimme käsiimme S:n geolöydön nro 1000 – ei mikään ihan tavanomainen paikka tuo Ruotsin puolelle johtavan sillan alusta. Kuvittelimme purkin jotenkin vaikeammaksi kuin se olikaan ja melkein alkoi naurattaa, kun se vihdoin löytyi. Apua mitä puusilmiä olimme olleet! No, pääasia että löytyi ja tuo hieno kätköpaikka tuli koettua.
Tuon toiseksi viimeisen päivän kilometrit olivat aika tarkkaan puolet matkasta, yöpymispaikkamme oli siis Kokkola. Siinä kohtaa reissua aloimme olla jo varsin väsynyttä sakkia ja seuraavan päivän viimeinen pätkä kotiin sujui sutjakkaasti ilman turhia pysähdyksiä, edes kätköjen takia. Lapsiperheenä tällainen viikon reissu ei oikein mene kategoriaan rentouttava loma, mutta hyvähän se on välillä viettää vähän erilaista lomaa. Tytär pärjäsi hienosti eikä edes automatkat olleet pahoja, tai ainakaan niin pahoja kuin mitä ehkä etukäteen olin pelännyt. Tosin se oli meillä se käännekohta, jolloin likka oppi katsomaan Kaapoa ym. tabletilta… Vaikka ymmärtäähän sen, tylsää istua tuntitolkulla autossa vailla tekemistä tai kirjoja kummempaa aktiviteettia.
Lisää kuvia kyseiseltä reissulta löytyy Instasta #ruskaretki2016. Näköjään joku muukin käyttänyt tuota samaa hashtagia mun jälkeen, pöh…
