AvainsanaGoodbyes

Eilen sanoimme hyvästit Dharmalle. Kissarouva olisi täyttänyt vuoden lopussa 18 vuotta, takana siis varsin pitkä elämä. Miska-velihän katosi reilu kuusi vuotta sitten eikä sitä koskaan löytynyt, mutta Dharma senkun jaksoi porskuttaa. Selkeitä vanhuuden oireita alkoi huomata oikeastaan vasta tänä vuonna, kun karvakaveri alkoi vaikuttaa siltä ettei enää kuullut kunnolla ja myös liikkuminen muuttui kömpelömmäksi. Toisaalta rouva mm. hypähti pihalla saavin reunalle juomaan vettä ihan vielä viimeisinä viikkoinaan, mutta noin yleisesti ikä alkoi painaa vähän kaikessa.

Vanhus sai nukahtaa viimeisen kerran tutussa paikassa kotikotona, omiensa ympäröimänä. Näin sen pitikin mennä, ilman automatkustamista tai muuta härdelliä ympärillä. Kiitos Dharma näistä melkein kahdesta vuosikymmenestä ja kerro Miskalle terkkuja, kun jälleen kohtaatte. ♥♥

Hei vaan hei! Pidin pientä blogilomaa, kun puolitoista viikkoa hurahti ohi huomaamatta. Olen pohdiskellut tämän blogin tulevaa suuntaa, en ole aivan tyytyväinen nykyiseen malliin mutten vielä oikein varma mitä blogiltani tahtoisin. Mua inspiroi nykyään aika erilaiset blogit kuin aiemmin, joten tekisi mieli kääntää tätä omaakin leikkipaikkaa toisenlaiseen suuntaan. Spammikommentteja tänne ainakin satelee kirjainvahvistuksesta huolimatta koko ajan vain enemmän, täytynee ottaa joku muu captcha käyttöön ja katsoa auttaisiko se.

Blogi-inspiraatiota odotellessa lisää syksyisiä kuvia, nämä ovat lokakuun alkupuolelta kun olin viettämässä niskasaikkupäivää kotikotona maalla. Siirryin porukoilta puolentoista kilometrin päähän S:n & A:n luokse jalan, kamera kulki kädessä ja muistikortille tallentui syksyistä kotiseutua. Lähtiessäni Dharma jäi kuistille vahtimaan.

Olin unohtanut miten hiljaista maalla on! Kaupungissa on niin tottunut siihen, että ympärillä on jotain ääntä ihan koko ajan. Ja sitten maalla tallustellessa onkin yhtäkkiä luonnon omien äänten keskellä, lintuja ja puiden havinaa. Pari autoakin ehkä välillä, mutta pääasiassa on niin hiljaista että kuulee jopa omat ajatuksensa. Niinä hetkinä kaipaan pois betonikuutiosta kovemmin kuin koskaan.

Oikeesti, meidän ikkunoista voisi näkyä vaikka lampaita katujen, kymmenien ohiajavien autojen sekä bussipysäkin sijaan! Vilkuilen aina silloin tällöin myytäviä omakotitaloja nettipalveluista ja haaveilen salaa paluumuutosta maaseudun rauhaan…

Viimeiseen kuvaan on hyvä lopettaa sunnuntain mietteet. Suloinen Nanna lähti torstaina kissojen taivaaseen, aivan liian aikaisin – sairauden voimalle ei aina mahda mitään. Nanna säilyy muistoissa pikkukissana, jonka vireystila oli suoraan verrannollinen silmäpussien kokoon. Toivokaamme siis loppumattomia leikkihetkiä pienelle karvatassulle. ♥

Viikko sitten tiistaina hyvästeltiin vanha, hyvin palvellut Astramme*. Vuoden -94 mallinen Opel sai siirtyä 290 000 kilometrinsä kanssa meiltä eläkkeelle, viimeisen vuoden aikana kun alkoi noita vanhuuden ongelmia ilmetä turhan usein. Käytiin iskän työpaikalla siivoamassa auto irtotavaroista ennen autoliikkeeseen menoa, ja sisko halasi vanhaa perheenjäsentä hyvästiksi:

Eräs autoliike lupautui pientä välirahaa vastaan ottamaan Astran vaihdossa, mikä oli uuden auton hankinnassa tärkeä kriteeri – ettei vaan Opel jää meille nurkkiin lojumaan. Aivan toimettomaksi ei vanha kunnon kaara kuitenkaan jäänyt, sillä ei mennyt viikkoakaan kun se jo bongattiin kiitämästä Turun yössä. Eipä sinänsä, käyttöarvoa sillä taatusti on tarvitsevalle kun katsastuskin on voimassa ensi syksyyn saakka.

Opel lähti, mitä tuli tilalle? No tällainen tapaushan sieltä:

Metsänvihreä Peugeot 206 on lähes kymmenen vuotta nuorempi ja puolet vähemmän ajettu, tällä sitten todennäköisesti porskutellaan myös sinne lähelle kolmeasataatonnia. Uusi tulokas on toki pienempi moottoriltaan ja siksi nössykämpi, mutta varusteltu kuitenkin herkuilla tyyliin kauko-ohjattu keskuslukitus, cd-soitin (joo-o, Opel oli loppuun asti meillä pelkällä radio/kasettisoittimella!), ilmastointi, toimivat penkinlämmitykset ja muuta sellaista. Nyt kun Peugeoteja on kaksi, meillä ei enää voi viitata pelkällä Peugeot-nimellä tiettyyn autoon, joten tämä uusin tulokas ristittiin – ainakin väliaikaisesti – Sammaleeksi. :)

Ei muuten ollut kovin helppoa löytää edullista pikkuautoa, jolla olisi ajettu suht vähän ja jossa olisi viisi ovea sekä keskuslukitus. Hei oikeasti, mikä järki on 5-ovisuudessa ilman keskuslukitusta?? Puhumattakaan siitä, että jos vanhassa Opelissakin oli keskuslukitus niin miten nykyaikaisissa autotehtaissa tulee edes mieleen tehdä 2000-luvulla auto, josta tällainen perusominaisuus puuttuu. Huhheijaa, ei näköjään automaailmassakaan aina olla kovin välkkyjä.

* Selvennykseksi: meidän perheellä on kolme henkilöautoa, jotka kaikki ovat vanhempien omistuksessa. Autoja vaihdellaan sen mukaan mitä kukin tarvitsee – tällä hetkellä yksi on meillä Turussa, yksi siskolla Salossa ja yksi maalla porukoiden käytössä. Sitten kun jossain vaiheessa elämäntilanne sallii oman auton hankinnan, lunastetaan yksi auto itsellemme tai mahdollisesti annetaan joku vaihdossa uudempaan. Yhtäkään nelipyöräistä ei ole ostettu vartavasten siskolle tai mulle, vaan jokainen on ostettu käytettäväksi. Jos joku nyt sattuu tätä kuviota pohdiskelemaan…

Toisinaan tunnen itseni niin vanhaksi ja jotenkin niin aikuiseksi, kun tuttuja – ja myös läheisiä – ihmisiä ympäriltä alkaa nukkua pois yhä useammin. Jotkut yllättäen, toiset vähemmän yllättäen. Hiljaiseksi se vetää joka tapauksessa. Toisaalta on tietysti hyvä muistaa itsekin, että kerran täällä vain eletään ja siitä ilosta tulisi ottaa kaikki mahdollinen (ja ehkä vähän mahdotonkin) irti.

Perjantaina hyvästeltiin isotäti, äidinäidin sisko.

Aamu valkeni harmaana, mutta siitä huolimatta iltapäivällä hautajaisten alkaessa aurinko tanssitti säteitään syksyn värjäämässä maisemassa. Sekin väriloisto alkaa hiljalleen olla pelkkä muisto, puut ovat melkein jo kaikki pudottaneet lehtensä ja tönöttävät nyt alastomina sijoillaan, pehmeää valkoista lumivaippaa odottaen. Siihen on vielä aikaa.

Siunaustilaisuus Ylösnousemuskappelissa oli kaunis – olisi tosin ollut vaikeaa muuta ollakaan siinä ympäristössä. En ollut aiemmin käynyt paikassa ja se oli kieltämättä aika vaikuttava, kun yleensä hautajaisten yhteydessä ajattelee ensimmäiseksi suuria ja hämäriä kivikirkkoja (jotka toki ovat omalla tavallaan upeita). Ylösnousemuskappelissa yksi seinä oli kokonaan ikkunoita, ja iltapäivän valo tulvi sisään yllättävänkin kirkkaasti.

Olin lupautunut kuvaamaan kirkossa, ja kirkas auringonvalo oli suht vaikea vastus. Tunnelmaa luomaan täydellinen, mutta muistokukkia jättävien ihmisten tallentamiseen hankala. Onneksi multa ei odotettu mitään täydellistä suoritusta, kun en kerran ole ammattivalokuvaaja vaan pelkkä harrastelija. Riitti, että tein parhaani.

Haudalla laulettiin isotädin suosikki, Maa on niin kaunis. Vaikken ole mitenkään uskonnollinen, virsissä on jotain taianomaista. Jouluajan virsissä erityisesti, niistä olen muistaakseni joskus vanhan blogin aikana kirjoittanutkin. Ei muuten ole enää pitkä aika jouluun…

Normaalisti en laittaisi blogiini hautajaisaihetta kuvaa, mutta nyt teen poikkeuksen. Tahdon jakaa tämän mielettömän valonsäteiden tanssin sekä muistuttaa, ettei kannata kieltäytyä mikäli joskus tulee tilaisuus käydä Ylösnousemuskappelissa. Katsokaa nyt:

Hyvää matkaa, isotäti, minne ikinä päädytkin. ♥

Kahteen suuntaan kulkee tie,
jostain pois ja jotain kohti vie.

Lepää rauhassa kummitäti. ♥