AvainsanaIhmetyttää

Kuten lupasin, hieman sepustusta sekä kuvamateriaalia lauantaiselta Choralen keikalta. Kuvat ovat kaikki joko mun tai Felinen ottamia, itse en ottanut kameraa mukaan lainkaan vaan ajattelin meidän pärjäävän siskon Canonilla. Hyvin pärjäsi, ja niin pieni kamera kaulassa pystyi hyvin jammailemaankin kuvailun välissä. Apinassa ei ollut porukkaa mitenkään ihan mielettömästi, joten päästiin helposti aivan lavan eteen keikan alkaessa.

Setti alkoi varmaankin Choralen tunnetuimmalla biisillä Univiidakko, josta oli tehty uusi versio. Sitä seurasi erinäisiä kappaleita, joista yksikään ei ollut mulle ennestään tuttu. Suurin syy on varmastikin se, etten ole ollut kovin hereillä yhtyeen liikkeiden suhteen enkä tiennyt viime syksynä julkaistusta Toisenlainen-albumista lainkaan. Sen sijaan 2005 julkaistua Unimaailmaa on tullut vuosien varrella renkutettua kerran jos toisenkin.

Suureksi pettymyksekseni vanhemmalta albumilta ei soitettu yhtään biisiä, ei edes singlenä julkaistua Sade-kappaletta, joka on yksi ehdottomista suosikeistani Choralelta. Tietyllä tapaa ihan ymmärrettävää, kun naissolistikin on välissä vaihtunut, mutta soittaahan esimerkiksi Nightwishkin keikoillaan myös vanhempaa tuotantoaan vaikka uudessakin riittäisi valinnanvaraa.

Uudistettu Univiidakko sen sijaan kuultiin kahdesti, sekä ensimmäisenä että ihan setin lopussa viimeisenä. Tämä oli mun mielestä aika outoa, en ole koskaan tainnut missään keikalla kuulla samaa biisiä kaksi kertaa. Kyseinen kappale toki on Choralen suosituimpia, mutta turhaa tuollainen tuplasoitto silti. Mieluummin olisi lopussa kuullut jonkun vanhemman levyn biisin – vähän niin kuin extrana ja yllätyksenä pitkäaikaisemmille kuuntelijoille.

Kappaleiden outous hieman söi keikkafiilistä, varsinkaan kun uusi tuotanto ei ole ihan niin mukaansa tempaavaa kuin vanhemman levyn sisältö. Kyllähän niitä tanssi mukana, mutta jotain jäi puuttumaan. Onneksi esityksissä oli sentään hieman eroavaisuuksia, piristävää oli mm. kitaristin ja kosketinsoittajan duona vetämä ainut englanninkielinen kappale Welcome To Partyland keikan loppupuolella.

Nykyinen naissolisti Susannah ei ainakaan näin livenä yltänyt aiemmin laulajana toimineen Lydian tasolle ja nyt harmittaakin kovasti, kun en koskaan ehtinyt nähdä Choralea livenä ennen Lydian lähtöä bändistä.

Energiaa Choralelta ei puutu, joten keikalle lähtisin toki uudestaankin. Sitä ennen tosin etsisin käsiini uusimman albumin ja kuuntelisin sitä ahkerasti, jotta osaisi biisejä edes joten kuten. Ja pitäisin sormeni ristissä, jotta keikalla kuultaisiin uusien kappaleiden lisäksi myös sitä vanhempaa tuotantoa.

Kotikotona viime lauantain kauppareissulla nappasin alekorista mukaani -50 % tarralla varustetun huulipunan, jota olin pyöritellyt käsissäni pari kertaa aiemminkin. Hintaa en löytänyt mistään ja kassaneidin määrittäessä hinnaksi 5e – josta siis lähti puolet vielä pois – ei tarvinnut kauaa jahkailla. Mulla oli ennestään Rimmelin vähän samantapainen huulipuna, jostain superalesta sekin joskus hankittu, joka kuitenkin on punaisuudeltaan vähän liian tumma. Uutukainen on selkeästi kirkkaampi mutta silti suht syvä punainen.

Uusi puna on siis Maybellinen Hydra Extreme -sarjaa, sävyltään 49 Rouge Passion. Ja mikä mahtavinta, huulipuna tuoksuu ihan vesimelonilta! Kulta ei tosin ollut samaa mieltä mun kanssa, tiedä sitten kuvittelenko mä vesimelonifaniudessani koko jutun… Joka tapauksessa, ei tuoksu ainakaan sellaiselta perushuulipunalta.

Lähivuosina olen ollut aika surkea käyttämään huulipunaa, useasti huulille eksyy kiilto helppoutensa ansiosta. Mukavampaakin huulikiilto on silloin kun ollaan kullan kanssa yhdessä liikenteessä, voi vaihtaa pusuja ilman että puna siirtyy pojan huulille/poskille. Tähän en ole keksinyt ratkaisua huulipunan voitoksi, ehkä pitäisi vain olla pussailematta?

Kullan mielestä huulipuna oli “aika överi”, mutta mä tykkään. Kuvassa tosin näyttää vähän oudolta, kun muuta meikkiä ei ole. Mullahan on edelleen menossa laserleikkauksen jälkeinen meikkauskielto, kaikkea muuta voi naamaan tunkea mutta silmät on jätettävä rauhaan. Vaikka eipä Rouge Passion mitään huimaa silmämeikkiä seurakseen kaipaa, muuten saattaisikin tulla vähän överi vaikutelma. Ruotsalaisen Lindan tänään esittelemä meikki on mun mielestä tosi onnistunut, silmät ovat näyttävät mutta eivät kuitenkaan riitele kirkkaan huulipunan kanssa. Oi miksi mä en osaa meikata noin hyvin?!

Lopuksi vielä sarjassamme “jaksaa ihmetyttää”: miten kynsilakkapullon viimeiset tipat on tarkoitus saada pullosta ulos? Kuvassa Mavalan Super Base -aluslakka, joka kyllä yllätti positiivisesti käytössä mutta loppua kohden maku hieman laimeni. Tällä hetkellä lakka on niin vähissä, että korkin ollessa suljettu suti yltää juuri ja juuri jäljellä olevaan lakkaan. Ensimmäiseen kynteen tököttiä tulee siis loistavasti, mutta loput yhdeksän ovatkin sitten pullon kääntelyä ja heiluttamista.

Miksei sutia yksinkertaisesti voida tehdä sen verran pidemmäksi, että viimeisetkin rippeet saisi pullon pohjalta helposti pois? Kysyy nimimerkki “ihmettelenpä vain”.

(Toim. huom. Tämä ei ole maksettu mainos, vaan tuotteiden hinta on huvennut ihan omasta pussista. En tosin pistä todellakaan vastaan, mikäli jokin taho mulle tahtoo lähettää testattavaksi jotain, sähköpostitse voi ottaa yhteyttä. Kiitos ja hyvää illan jatkoa.)

Lady GaGa – The Fame Monster [2009]

Viime yönä oli töissä sen verran hiljaista, että meidät vuokraihmiset laitettiin jo kahdelta kotiin. Samoilla linjoilla mennään myös tänään, sillä ensi yön vuoro peruttiin jo etukäteen. Loppuviikostakaan tuskin tulee työtarjouksia eli nyt vain on pidettävä peukkuja, että ensi viikolla vilkastuu. Damn, just ehdin päästä töiden makuun.

Seuraavaksi on aika palata hetki taaksepäin, tarkalleen ottaen 19. päivään pian loppuvaa kuuta – ja Nighwishin keikkaan Helsingissä. Oltiin paikalla samoihin aikoihin kun Apocalyptica aloitti lämmittelykeikkansa, ja omalla kohdallani ilta alkoi oikein kunnon ketutuksella. Mulla oli digipokkari laukussa, sillä ajatuksissa oli ottaa siskoskuva ennen keikkaa, eikä viimeksi Nightwishin Hartwallin keikalla laukkuja mitään läpikotaisin tongittu. Tällä kertaa oli toisin: laukun sisältö käytiin tarkkaan ja hartaudella läpi, samoin jokaisen sisälle pyrkijän kroppa. Eihän sitä kameraa sitten saanut viedä sisään lainkaan vaan piti jättää narikkaan. Kumpikohan tällaisen säännön oli mahtanut tehdä, Hartwall Areena vaiko artisti itse? Kummalliselta se tuntuu, koska eihän tuollaisella pikkupokkarilla saa keikkaolosuhteissa muuta kuin tärähtäneitä ja rakeisia otoksia, joista ei taatusti ole muuta iloa kuin muisto kuvan ottajalle paikalla olemisesta. Viimeistään siinä kohtaa, kun Hietala kehoitti yleisöä antamaan valoa “kaikilla sytkäreillä, kännyköillä ja kameroilla” kirosin Hartwallin mielessäni kauimpaan hevonkuuseen. Järkkäritkin ottivat homman ihan tosissaan, eräs lähistöllä istuva kaveri nimittäin heilutteli kännykkää valona ja järkkäri tuli osoittelemaan lampulla kihisten, että “nyt se kamera pois, täällä on kuvaaminen kielletty”. o_O

Kuva © Toxic Kitten

No, sisään päästiin joka tapauksessa ja Apocalypticaakin kuunneltiin ehkä viimeisen vartin verran. Nightwish aloitti ajallaan eikä bändien välissä näin ollen ollut liian pitkää taukoa. Keikka alkoi 7 Days To The Wolves -biisillä, minkä jälkeen tuli niin kappaleita uusimmalta Dark Passion Play -levyltä kuin myös bändin vanhempaa tuotantoa. Uudet biisit menivät kyllä, mutta vanhat kuulostivat auttamatta laimeilta verrattuna Tarja Turusen versioihin. Pahin oli ehdottomasti Walking In The Air, Olzonin ääni ei yksinkertaisesti taipunut riittävästi kyseiseen kappaleeseen. Ikisuosikkini Ever Dream ja Wishmaster olivat setissä ehdottomasti plussaa, mutta uusimman levyn paljon soitetun Bye Bye Beautifulin puuttumisesta annan ison miinuksen.

Kaiken kaikkiaan Nightwishin parivuotisen kiertueen päätöskeikka oli hyvin erilainen kokemus kuin vastaava tapahtuma syksyllä 2005. Entisessä Nightwishissa Tarja Turunen oli kuningatar, johon yhtyeen vetovoima hyvin pitkälti perustui. Nykyinen Nightwish on olemukseltaan täysin erilainen, ja Olzon vaikuttaa enemmänkin pirteältä partiotytöltä jammaillessaan ympäri lavaa laulamisen lomassa. Vielä esiintyjääkin enemmän risuja saa esiintymispaikka, harkitsen vakavasti ryhtyväni boikotoimaan Hartwallia viimeiseen asti. Kameraepisodin lisäksi laittoi ketuttamaan se, ettei joka puolelta katsomoa oltu varmistettu näkyvyyttä lavalle. Meillä oli paikat suhteellisen samassa kohdassa kuin edelliselläkin kerralla, jolloin yläkatsomosta oli täydellinen näkyvyys sekä lavalle että screeneihin. Tällä kertaa näkyvyyttä kuitenkin peitti korkea “pylväs” kaiuttimia, minkä takia esimerkiksi Olzonista näkyi vain vilahdus silloin tällöin. Sen olisi vielä kestänyt mikäli screenit olisivat korvanneet menetyksen, mutta ei: screenit oli suunattu niin, ettei meidän paikkojen kohdalta nähnyt niistä kumpaakaan. Keskellä hallin kattoa roikkui iso möhkäle täynnä screenejä joka suuntaan, mutta sehän ei tietystikään ollut käytössä. Olisi mielenkiintoista tietää miksi ei, ja vielä mielenkiintoisempaa olisi tietää minkälainen taliaivo ei varmista sitä, että kaikkialta näkee artistin edes jollakin tapaa.

Kuva © Toxic Kitten

Niin että kiitos vain keikkakokemuksesta, Nighwish ja Hartwall Areena! Tämän syyskuisen lauantai-illan seurauksena tuskin menen enää Nightwishia katsomaan muuta kuin festareilla (ja silloinkin vain jos siellä on samana päivänä muita mielenkiintoisia esiintyjiä) sekä harkitsen kahdesti ennen kuin astun uudestaan jalallani Hartwallille. Muiden keikalla olleiden kommentteja otetaan mieluusti vastaan.

Nightwish – Century Child [2002]