AvainsanaIkävä

Takana kolme päivää reissaamista ja vajaa 650 kilometriä Cebarin selässä. Perjantaina päräytin Akkikin luokse Tampereelle, suurimman osan matkasta jouduin ajamaan sateessa, mutta onneksi illalla ilma siitä selkeni. Syötiin herkullista rasvakeitinruokaa (mm. tulisia kanansiipiä) ja korkattiin kuohuviini erinomaisen päivän kunniaksi. Perjantai 13. ei aina – onneksi! – ole epäonnen päivä.

Lauantaina aamupäivällä matka jatkui kohti Seinäjokea ja Provinssirockia, matkalla treffasin pakettiautolla liikenteessä olevan siskon ja tämän poikaystävän. Yöpymispaikan etsimiseen meni tovi, mutta lopulta sopiva löytyi ja päästiin itse asiaan eli rokkaamiseen.

Siskosten rokkiasut, kuvan otti siskon poikaystävä (klik klik!).

Ensimmäiseksi kävin kuuntelemassa muutaman biisin verran Stellaa, joka ehtikin sinä aikana soittaa kaksi suosikkbiisiäni. Muutenkin keikalla oli aivan ihana tunnelma, pakko joskus päästä kuuntelemaan kyseistä bändiä kokonaisen keikan ajaksi, kun se ei tällä kertaa onnistunut. Stellan jälkeen oli vuorossa Apulanta, joka veti tuttuun tapaan upean keikan. Aurinkokin paistoi siinä vaiheessa lämpimästi, joten mieli oli korkealla.

Mun oli tarkoitus käydä illalla katsomassa pariakin keikkaa, mutta loppujen lopuksi ne jäivät näkemättä. Illan kruunasi Serj Tankian, jota kuuntelin alkuun ihan eturivin tuntumassa. Luovutin muutaman biisin jälkeen suosiolla, kun ihmismassa puristi mut keskelleen eikä keikkanautinnosta ollut tietoakaan. Hyvältä Serj joka tapauksessa näytti ja kuulosti taaempaakin tarkasteltuna.

Stella, festari-Jose sekä Serj (viimeisen kuvan nappasi sisko).

Ennen alueelta lähtöä ehdin vielä jutustella hetken Jyväskylän opiskelukaverini kanssa, kivaa. Nukkumaan päästiin joskus kolmen jälkeen yöllä, ulkona oli jo aika viileää. Yö pakun takaosassa meni hyvin, vaikka pari kertaa havahduinkin unistani ihan ymmällä missä oikein olin. Aamulla sade ropisi iloisesti (tai sitten ei…) auton kattoa vasten, onneksi se loppui ennen kuin piti lähteä ajamaan kotia kohti. Ennen lähtöä mut yllätettiin synttäri”kakulla”:

(Kameran takana sisko tai sen poikaystävä, en muista kumpi.)

Kyseessä siis suklaapatukka, johon oli tökätty kynttilä pystyyn. :) Tänään ei kyllä yhtään ollut synttäriolo, varmaankin siksi kun viime vuonna oli niin erilaista. Silloin olin onnellisempi kuin koskaan, silloin mulla oli tärkeä ihminen vieressä. Onhan mulla edelleen useita tärkeitä ihmisiä ympärillä, mutta se on kuitenkin aivan eri asia kuin se sellainen “yksi ylitse muiden” -tärkeä ihminen.

Tänään oli ehkä vähän ikävä, mutta jospa mä joskus vielä löytäisin vierelleni uuden tärkeän ihmisen. Sellaisen, joka ei siitä katoa mihinkään. Eikä myöskään anna mun kadota.

The Kooks – Konk [2008]

Mihin päivät oikein katoavat?! Aika tuntuu kiitävän hirmuista vauhtia eteenpäin ilman, että sitä oikein edes ehtii tajuta. Viime vuonna kesän häviäminen johonkin oli ihan ymmärrettävää, kun oli täysin erilainen elämäntilanne, mutta tänä kesänä en kyllä pysty käsittämään. Mä en tee oikein muuta kuin jumita yksikseni, välillä käyn treenaamassa ja siskon luona telkkaria katsomassa sekä kotikotona. Siviiliaamutkin sen kun vähenevät, tänään jäljellä enää 27 aamua. Tässähän alkaa pikku hiljaa jännitys nostaa päätään. ;)

Näin syntymäpäivän kynnyksellä (täytän siis sunnuntaina vuosia) sitä tuntee väistämättä itsensä niin kovin vanhaksi. Lähinnä iän karttumisen huomaa siitä, että samaa ikäluokkaa olevat alkavat perustaa yhteisiä koteja sekä lisääntyä. Omalla kohdalla se tuntuu vielä todella kaukaiselta! Huolimatta pian mittariin pamahtavasta 24 ikävuodesta mä koen joissain asioissa olevani ihan samanlainen kuin alle kaksikymppisenäkin.

Iso osa samanikäisistä seurustelee, monet asuvat avoliitossa, jotkut ovat ehkä naimisissakin jo. Mä en parhaalla tahdollanikaan pysty kuvittelemaan itseäni mihinkään edellä mainituista, lähinnä edellisen suhteen seurauksena. Vastoin kaikkia luulojani viime keväänä mun elämässä loksahti tietyt palaset kohdalleen ja löysin itseni avoliitosta vain kuukauden seurustelun jälkeen. Olin niin rakastunut ja onnellinen, ettei mikään olisi saanut mun maailmaa järkkymään. Jossain vaiheessa kuitenkin alkoi ahdistaa, tuntui kuin en olisi saanut hengitettyä vapaasti. Lopulta mulla ei enää ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä.

Olen useasti pohtinut, missä oikein meni pieleen. Enkö vain ollut valmis jakamaan elämääni toisen kanssa? Oliko ihminen ehkä “väärä” mulle? Ei se kuitenkaan täysin väärä voinut olla, koska uskalsin tapojeni vastaisesti heittäytyä täysillä suhteeseen. Ensimmäiset kuukaudet tuntuivat lähes täydellisiltä, etten oikein vieläkään voi käsittää, miten asiat lopulta menivät niin kuin ne menivät. Jos mä en onnistunut siinä suhteessa, voinko ikinä onnistua missään muussakaan? On vaikea uskoa, että mua odottaisi jossain jotakin vielä parempaa.

Hulluinta varmasti on se, miten hankalaa mun on ollut päästää irti menneistä. Huolimatta siitä, että itse lähdin suhteesta ajatellen tekeväni oikean ratkaisun, löydän itseni toisinaan vieläkin muistelemasta viime kesää kyyneleet silmissä. Tiedän, että näin sen pitikin mennä ja että mua odottaa erilaiset ihmiset ja haasteet tulevaisuudessa, mutta siltikään ei ole helppoa unohtaa niitä vahvoja tunteita, joita silloin tunsin. Aina ei mee nallekarkit tasan, kuten sanotaan.

(Kuvat Turun Tuomiokirkon luona viime viikolla esillä olleesta Kaisa Salmen Gerberauni-taideteoksesta sekä tietysti Tuomiokirkko itse, kaikki omasta kamerastani lähtöisin.)

Amélie Soundtrack [2001]

Tänään on taas vähän surullisempi olo, normaali sunnuntaifiilis siis. Tahtoisin vain käpertyä pienelle kerälle ja itkeä. Mieluiten niin, että joku silittäisi mun päätä ja sanoisi, että kaikki järjestyy kyllä. Olen niin yksin, että välillä ihan pelottaa. :’/

Viikonloppu on ollut aika juhlapainotteinen, eilen tuli kierrettyä kolmet yo-juhlat ja tänään vielä yhdet valmistujaisjuhlat. Pari joutui jättämään välistäkin, kun ei millään ehtinyt joka paikkaan. Illalla olin siskon ja sen kavereiden kanssa liikenteessä, lähinnä pyörittiin jokirannassa. Alun perin suunnitelmissa oli mennä johonkin baariin, mutta lopulta multa jäi baareilu kokonaan väliin, kun höpöttelin kuulumisia sun muuta teinivuosien poikaystäväni (jota en ollut nähnyt sitten viime kesän) ja sen kavereiden kanssa.

Tuollaisilla asuilla (klikkaamalla jälleen isommaksi + tarkemmat tiedot @ Flickr) olin eilen liikkeellä, vasemmanpuoleisella kiersin yo-juhlia ja oikeanpuoleinen oli päällä iltasella. Ihanan lämmintä oli koko päivän, vasta joskus yöllä tuli sen verran vilu, että heitin pitkähihaisen paidan päälle (ts. jakun alle).

Loppuun vielä muutama kuva töistä saamistani kirjoista, kun siellä siivottiin hyllyjä muuton yhteydessä. Ne ovat jotain kuvapalvelun kirjoja, jotka ovat täynnä inspiroivia valokuvia. Ehkä pitäisikin viettää loppuilta askarrellen?

P.S. Muista Honey Junkien kesäkilpailu!

Crumbland – Should I Tell You? [2007]

Vietin viime yön kotikotona, äiti ja iskä tulivat tänään aamulla Ruotsin reissultaan. Miskaa (ylemmässä kuvassa) ei ollut näkynyt yli viikkoon, joten kierreltiin eilen illalla siskon kanssa pihapiirissä kissittelemässä. Oi sitä iloa, kun karvatassu lopulta löytyi! Ruoka maistui pojalle paremmin kuin hyvin, ja kainaloonhan toinen sitten tuli yöksi nukkumaan.

Sain eilen luettua loppuun Helen Fieldingin kirjan Olivia Joules ja ylivilkas mielikuvitus (engl. Olivia Joules and the Overactive Imagination), joka kaikessa uskomattomuudessaan sai välillä myös hihittelemään ääneen. Alussa bimbomainen Olivia muistutti turhan paljon Bridget Jonesia, mutta tarinan edetessä Oliviasta paljastui useita Bridgetistä eriäviä ominaisuuksia. Aika supernaiselta päähenkilö kyllä vaikutti.

No, kaikella on tarkoituksensa. Aina kun jotain tapahtuu, se johtuu kaikista muista asioista, joita maailmassa tapahtuu. Aina kun tekee päätöksen, ei olisi voinut tehdä mitään muuta, koska ihminen on mikä on ja kaikki aikaisemmat tapahtumat saivat tekemään juuri sen päätöksen. Ei siis ole mitään syytä katua mitään.
(suom. Inka Parpola)

Niinhän se taitaa mennä. Pitäisi muistaa nauttia jokaisesta päivästä niin kuin se olisi viimeinen, ei murehtia menneitä eikä kantaa huolta huomisesta. Kunpa yllä olevan pätkän vain muistaisi jokaisessa tilanteessa! Silloinkin kun tuhertaa itkua muistot mielessä, vanhoja juttuja ikävöiden.

P.S. Torstai-iltaan asti aikaa osallistua Mintun kesäkisaan!

Löysin kaapista vanhan polaroid-kameran, pitihän sitä käydä vähän testailemassa. Aurinko paistaa ja lämpöasteitakin on kiitettävästi, harmi vain kun tuuli on aika kova. Tänään on jotenkin tosi mitäänsanomaton olo, ihan kuin en olisi ollenkaan elossa. Katselen maailmaa ja itseäni ikään kuin ulkopuolisena enkä ole läsnä tässä ja nyt. Kaipaan jonnekin pois, mutten tiedä mihin. Mulla taitaa olla loppumaton tyytymättömyys paikkoihin, koska kaipaan aina jonnekin muualle kuin missä olen.

Sain vihdoin (aloitin muistaakseni maaliskuussa ja lukeminen on ajan puutteen takia jäänyt) luettua loppuun Karo Hämäläisen romaanin Kuudes askel, jonka olen joskus aikaa sitten ostanut jostain tarjouskorista kirjahyllyäni täyttämään. Positiivinen lukukokemus, pidin erityisesti kirjan toisistaan erillään olevista henkilöhahmoista, joissa kuitenkin oli havaittavissa tiettyä samanlaisuutta.

– – ihmisten suurin ongelma on, että he eivät ole varmoja siitä, mitä haluavat ja tuntevat, etteivät tiedä mistään mitään, itsestään varsinkaan, eivätkä sitä, mitä elämä on, kun kaikki kelluu ja vaappuu ympärillä sattumanvaraisesti, voi muuttua hetkessä toiseksi.

Yllä oleva pätkä pysäytti mut hetkeksi, tuntui niin omaan elämään sopivalta. Kuluneen (vaikean) kevään aikana olen useasti pohtinut, miten elämä oikeastaan rakentuu. Onko jokaisella ihmisellä etukäteen määrätty kohtalo, joka tuo tullessaan juuri sitä mitä pitääkin, vai onko kaikki pelkkää sattumaa? Muuttuuko elämän suunta vain silloin, kun ihminen sattuu olemaan oikeassa paikassa oikealla hetkellä? Ajoitus on kuitenkin tärkeässä osassa, sillä on todellakin hetkestä kiinni, tapahtuuko jotain vai jääkö tapahtumatta. Jollain tasolla uskon kohtaloon, mutta toisaalta tuntuu turhauttavalta ajatella, ettei ihmisellä itsellään olisi mitään vaikutusta omaan elämäänsä. Joskus asioiden ei vain voi antaa olla, vaan ohjat on otettava omiin käsiin. Tai ehkä kohtalolla on käpälänsä pelissä siinäkin, millaisia päätöksiä ihminen tekee ja milloin.