AvainsanaKeikalla

Tänään hajottaa duunikuviot enemmän kuin pitkään aikaan, kyllä välillä tekisi niiiiin mieli heittää macci alas parvekkeelta ja katsoa onnellisena sen murskautumista. Tosin sitten loppuisi myös vapaa-ajan datailut, joten yritän tsempata ja olla viskaamatta konetta mäkeen. Onneksi ensi yöksi pääsee varastohommiin, se on kuin lepoa aivoille – ei tarvitse ajatella sen enempää kuin että keräilee oikeita koodeja hyllystä. Ei puuduttaa takapuolta koneen ääressä, ei tapella epäloogisen ja vanhanaikaisen järjestelmän kanssa… Paitsi jos joutuu läimimään tarroja, toivottavasti vältyn siltä nakilta tänään.

Niin, oli mulla jotain oikeata asiaakin. Perjantai-illan keikkoihin siis.

Hoodiin saapuessamme (vai olikohan vähän myöhemmin) alakerran lavalla soitti ensimmäinen bändi, jyväskyläläinen Beyond The Dream. Aikamoista örinää tycker jag, joskin aivan keikan lopussa soitettu Bad Romancen örinäversio oli aika loistava!

Roudarina ruutupaitainen V for Vendetta.

Seuraavana vuorossa oli levyjulkkareitaan viettävä Deathrical. Tekniikan kanssa oli pikkasen ongelmia alkuun, mutta lopulta pojat pääsivät aloittamaan settinsä – mitä nyt intro otettiin kahdesti kun ensin ei tekniikka pelannut. Kello tosin oli siinä kohtaa jo sen verran paljon, että mä lähinnä haukottelin viiden minuutin välein… Ei vanhana aina enää jaksa.

Bändin olin tosiaan nähnyt (ja ylipäätään kuullut) ekaa kertaa viime talvena, joten tiesin mitä odottaa. Tykkään enemmän musiikista, jossa biisien sanoista saa kunnolla selvää, mutta kyllähän örinääkin yhden keikan verran kuuntelee. Toki Deathricalilla on erilaisia kappaleita, parista voisin jopa sanoa pitäneeni kun ne eivät olleet ihan niin “öriseviä”.

Kamera oli melkein koko keikan ajan siskon käsissä, minkä todellakin huomasi keikkaotosten määrästä. Jossain vaiheessa kävin nappaamassa sen jo pois, kun näytti ettei sisko malttanut lainkaan nauttia keikasta vaan oli linssi silmien edessä koko ajan. ;) Tiedän itse hyvin tunteen, ettei ole keikasta tavallaan nähnyt mitään, kun on vain kuvannut ja kuvannut vaikkei edes ole mikään ns. virallinen valokuvaaja.

Näistäkin kuvista suurin osa taitaa olla juuri siskon ottamia, BTD-kuvat tosin otin muistaakseni itse. Paljon sai ruutuja heittää roskakoriin, mutta oli siellä aika mahtaviakin otoksia mukana. Tykkään varsinkin noista pienen terävyysalueen kuvista, jotenkin se taustan sumentuminen miellyttää mun silmää. Ei toimi kaikkialla, mutta joissakin tilanteissa erinomaisesti.

(Kuvat © Feline ja Jose.)

Sally Shapiro – Disco Romance [2007]

Viikko takaperin perjantai-iltana suuntasin loppuunmyydylle Klubille, ensimmäistä kertaa ilman ketään seuralaista. Pariisin Kevät on ehdottomasti yksi suosikeistani, mutta valitettavasti kaveripiiristäni ei yksikään sen kummemmin yhtyeestä välitä. Tämän Turun keikan missaaminen ei todellakaan ollut vaihtoehto, joten ei auttanut muuta kuin hilpaista paikalle yksin. Tiivis oli tunnelma joka tapauksessa.

Pääsin sijoittumaan mukavasti lähelle lavaa, vaikka selvisin lipuntarkastus- ja narikkajonosta vasta varttia vaille ennen annettua aloitusaikaa. Pikkupokkarini on ollut jo useamman kuukauden porukoiden käytössä, joten mun oli otettava järkkäri mukaan. Hyvä paikka + kunnon kamera = järjetön kuvamäärä muistikortilla. Zoomin jätin kotiin ja sen sijaan rungossa oli kiinni vanha tuttu 35-millinen, joka tähän tilanteeseen sopi kyllä ihan passelisti.

Lavan valot saivat aikaan kummallisia värityksiä Arthur Tunesin kasvoille, joten päätin kokeilla – ensimmäistä kertaa – kameran mustavalkoasetusta. Ja ihan vähän seepiaakin. Täällä on muuten muutaman muukin kuvan tässä postauksessa esiintyvien otosten lisäksi, mikäli jotakuta kiinnostaa vilkaista.

Mustavalkoinen toimii paremmin, tycker jag. Itse asiassa nuo mustavalkokuvat miellyttävät silmää erittäin paljon, vaikka eivät teknisesti nyt ehkä täydellisiä olekaan. Päätin, että alan jatkossa kuvata useammin mustavalkoisena, jotta taas muistuisi mieleen sen haasteellisuus sekä onnistumisenilo, kun saa napattua kaikin puoli onnistuneen kuvan.

Välillä laitoin kameran laukkuun ja vain fiilistelin mukana, oli kyllä kerrassaan loistava keikka! Verrattuna jokavuotisiin Viikatteen keikkoihin PK oli lavalla ihanan kotikutoinen ja ennen kaikkea yleisöstä jäi positiivinen mieli: kukaan ei yrmyillyt, tuuppinut, heilunut ympärikännissä JA ihmiset käyttäytyivät ystävällisesti toisiaan kohtaan. Sellainen meininki pitäisi olla ihan kaikilla keikoilla.

Keikka alkoi lupaavasti Invisible Man -kappaleella, joka on yksi uuden levyn lemppareistani, ja alkuvaiheessa kuultiin myös toinen suosikkini Imatrankoski. Kaiken kaikkiaan Klubilla soi melkein kaikki Astronautin raidat, myös nimikkoraita introineen. Ekan albumin biisejäkin soi, melkeinpä yllättävän monta. Meteoriitti oli superihana livenäkin, samoin Pikku Huopalahti.

Keikan jälkeen odottelin tovin, jotta täyteenahdettu Klubi tyhjenisi. Live-puolella oli muuten ihan järjettömän kuuma, kaikilla valui hikikarpalot pitkin naamaa ja baarimikollakin oli silmälasit huurussa. Kotona ei meinannut saada vaatteita päältä, kun olivat niin liimautuneet ihoon. Nice.

Ennen kotiinlähtöä oli pakko napata kuva narikkalapusta. Koskaan ennen en ole saanut takkiani narikkapaikkaan numero yksi! Elämän pienet ilot ja silleen.

Jätin kaikki ylimääräiset kilkkeet kotiin, rahaa otin taskuun sen verran että sain ostettua jotain pientä fanitavaraa. Kahdeksan euron yhteishinnalla mukaani lähtivät musta astronautti-kangaskassi sekä söpöäkin söpömpi pinssi, jonka iskin heti kotona kukkarona toimivaan Klo Designin pussukkaan. Kuvamateriaalia ei ainakaan toistaiseksi ole näyttää.

Nyt lähden nauttimaan vapaapäivästäni kaupungille. Aurinkoista perjantaita!

Kent – En plats i solen [2010]

Tämä(kin) viikko on – yllättäen – ollut taas kovin kiireinen, eilenkään en ehtinyt koneelle lainkaan. Kaikenlaista olisi mielessä tänne blogiin päivitettäväksi, mutta täytyy nyt tyytyä naputtelemaan näitä juttuja joitakin päiviä jälkikäteen.

Viime perjantaina meidän piti Felinen kanssa lähteä iltapäivällä ajelemaan kohti pääkaupunkia, mutta siskorukka oli niin flunssainen ettei ollut tarpeeksi kuosissa keikkailuun. Ilmoitin sitten kullalle, että hei kun tuut kotiin niin lähdet sitten mun kanssa Helsinkiin. Ei ehkä vastannut pojan suunnittelemaa viikonlopun aloitusta, mutta kuulemma ihan mukavaa oli tehdä tällainen minireissu kahdestaan.

Matkalla oli todella kummallinen sää: välillä aurinko paistoi kirkkaasti ja yhtäkkiä taas tuli vettä taivaan täydeltä. Ei liene yllätys, että näkyi sateenkaari? Ja itse asiassa kaksikin jopa:

Mutkien kautta saatiin auto parkkiin Ruoholahteen, jossa hypättiin metroon ja hurautettiin keskustaan. Kulta pyöritteli ihmeissään päätään laskeutuessamme alas metrolle ja mumisi jotain elokuvamaisuudesta – tajusin sitten vasta kysyä eikö poika ollut aiemmin metrossa ollut. Ei kuulemma ollut edes nähnyt muuta kuin elokuvissa, joten siitä tuli sitten kultsin ensimmäinen metromatka. Täytyy joskus viedä herra tutustumaan Tukholman, Pariisin tai Lontoon metroon…

Keskustassa mä halusin ehdottomasti käydä tutustumassa viime keväänä avatuissa Monkin ja Weekdayn liikkeissä, poikettiin myös Aleksanterinkadun H&M:ssä tsekkaamassa Suomen ainoa H&M Home -myymälä. Mitään tahtoosaada-juttuja ei pahemmin tullut vastaan (pankkitili kiittää!), mutta yhden hankinnan tein: etsimäni hattu löytyi vihdoin Monkista! Olen haaveillut tuollaisesta “hassusta hatusta” pitkään eikä vastaavia ole näkynyt missään, yleensä kaikissa on ihan liian leveä lieri. Nyt kuitenkin tuli juuri oikeanlainen vastaan, vieläpä siedettävään kahdeksantoista euron hintaan.

Aleksanterinkadulta käppäiltiin Forumiin, jossa mä kävin ensin kuolaamassa kenkiä Vagabond-liikkeessä ja sitten taltutettiin pikkunälkä Arnold’silla. Bagelit mahassa otettiin suunnaksi The Circus, jonne jonotettiin hetki viileässä syysillassa bilevaatteissaan hytiseviä tyttösiä ja niiden kännihöpötyksiä hihitellen. :) Sirkuksen keikkailta oli tanssimusiikkipainotteinen ja paikalle houkutellut nimi Cascada, joka on pitänyt mun henk.koht. amispoppisuosikeissani kärkisijaa jo useamman vuoden. Toimii loistavasti myös lenkkimusiikkina!

Ennen illan pääesiintyjää odotellessa lavalle nousi vajaan tunnin ajaksi K-System, jota en ole tainnut muutamaa radiossa soinutta biisiä enempää kuunnellut. Ihan ok musiikkia, vaikkakin mun korvaan kappaleet olivat keskenään aika samanlaisia. Joka tapauksessa passeli lämppäri saksalaiselle eurodancelle kyllä.

Tapahtumaan sai myös alaikäiset lippuja, minkä seurauksena paikka oli jaoteltu sallittuun ja K-18 alueeseen. Lavan edusta (= tanssilattia) oli tietystikin kaikille avoin, K-18 paikkoja olivat lähinnä baaritiskien ympäristöt. Sinänsä ihan toimiva systeemi, sillä tanssilattialla ei kukaan heilunut tuoppien kanssa kuten tuollaisilla baari-/klubikeikoilla yleensä. Yleisö tietysti oli osittain hyvinkin nuorta, mutta ärsyttävimpiä tapauksia oli ennemminkin ne juuri täysi-ikäistyneiltä näyttävät, jotka olivat mitä ilmeisimmin unohtaneet käytöstavat. Kummallisinta oli, että miespuoliset osasivat kyllä käyttäytyä mutta nuorten naisten käytöksessä oli todellakin toivomisen varaa.

Cascada aloitti puolisentuntia annetusta showtimesta myöhässä, mutta eipä kello silloinkaan ollut vielä kuin puoli kymmenen. Tuollaisissa ikärajattomissa keikoissa on se hyvä puoli, että ne alkavat yleensä ajoissa eikä tarvitse odottaa mihinkään puoleenyöhön ennen kuin artisti ilmestyy lavalle, missä kohtaa iso osa yleisöstä on jo aivan lärvit.

En osannut odottaa mitään, mutta silti armeijapukuiset miehet saivat yllättymään lavalle astellessaan. Koppalakit ja takit vaihtuivat melko pian verkkopaitoihin ja keikan aikana hepuilla näkyi ties mitä pientä lisäasustetta kuten kaasunaamarit. Tanssia pojat kyllä osasivat! Laulaja näytti suunnilleen siltä kuin ajattelinkin, tosin esimerkiksi yhtyeen nettisivuilla olevat kuvat on a) otettu pari vuotta sitten tai b) käsitelty aika rankalla kädellä – sen verran nuoremmalta näyttää kuvissa kuin livenä.

Cascadan setti oli harmiksi yllättävän lyhyt (n. 45 min) ja tuntui loppuvan juuri kun päästiin vauhtiin. Uusimmat hitit kuten Pyromania, Evacuate The Dancefloor ja What Hurts The Most kuultiin tottakai, vanhemmasta tuotannosta (jota olen siis eniten kuunnellut) tuli Everytime We Touch, Bad Boy sekä useamman biisin pätkistä (mm. Miracle, Truly Madly Deeply) koottu kokonaisuus. Ensimmäisen levyn lemppareistani jäin kaipaamaan Ready For Love– ja Wouldn’t It Be Good -kappaleita, mutta niitä nyt ei muutenkaan ole kauheasti missään soitettu.

Yhteenvetona keikkatarjonta oli Helsinki-reissun arvoinen, The Circus paikkana ei mitenkään erikoinen vaikka nettisivujen perusteella voisikin kuvitella muuta. Ehdottomasti menisin Cascadaa kuuntelemaan uudestaankin, mieluiten ehkä jossain festareilla tms. – voisi sinänsä toimia jopa klubikeikkaa paremmin. Vielä kun pääsisi toisen amispoppilempparini eli Groove Coveragen näkemään livenä… Moonlight Shadow livevetona, oih!

(Kaikki kuvat © minä itte.)

Cascada – Evacuate The Dancefloor [2009]

Kuten lupasin, hieman sepustusta sekä kuvamateriaalia lauantaiselta Choralen keikalta. Kuvat ovat kaikki joko mun tai Felinen ottamia, itse en ottanut kameraa mukaan lainkaan vaan ajattelin meidän pärjäävän siskon Canonilla. Hyvin pärjäsi, ja niin pieni kamera kaulassa pystyi hyvin jammailemaankin kuvailun välissä. Apinassa ei ollut porukkaa mitenkään ihan mielettömästi, joten päästiin helposti aivan lavan eteen keikan alkaessa.

Setti alkoi varmaankin Choralen tunnetuimmalla biisillä Univiidakko, josta oli tehty uusi versio. Sitä seurasi erinäisiä kappaleita, joista yksikään ei ollut mulle ennestään tuttu. Suurin syy on varmastikin se, etten ole ollut kovin hereillä yhtyeen liikkeiden suhteen enkä tiennyt viime syksynä julkaistusta Toisenlainen-albumista lainkaan. Sen sijaan 2005 julkaistua Unimaailmaa on tullut vuosien varrella renkutettua kerran jos toisenkin.

Suureksi pettymyksekseni vanhemmalta albumilta ei soitettu yhtään biisiä, ei edes singlenä julkaistua Sade-kappaletta, joka on yksi ehdottomista suosikeistani Choralelta. Tietyllä tapaa ihan ymmärrettävää, kun naissolistikin on välissä vaihtunut, mutta soittaahan esimerkiksi Nightwishkin keikoillaan myös vanhempaa tuotantoaan vaikka uudessakin riittäisi valinnanvaraa.

Uudistettu Univiidakko sen sijaan kuultiin kahdesti, sekä ensimmäisenä että ihan setin lopussa viimeisenä. Tämä oli mun mielestä aika outoa, en ole koskaan tainnut missään keikalla kuulla samaa biisiä kaksi kertaa. Kyseinen kappale toki on Choralen suosituimpia, mutta turhaa tuollainen tuplasoitto silti. Mieluummin olisi lopussa kuullut jonkun vanhemman levyn biisin – vähän niin kuin extrana ja yllätyksenä pitkäaikaisemmille kuuntelijoille.

Kappaleiden outous hieman söi keikkafiilistä, varsinkaan kun uusi tuotanto ei ole ihan niin mukaansa tempaavaa kuin vanhemman levyn sisältö. Kyllähän niitä tanssi mukana, mutta jotain jäi puuttumaan. Onneksi esityksissä oli sentään hieman eroavaisuuksia, piristävää oli mm. kitaristin ja kosketinsoittajan duona vetämä ainut englanninkielinen kappale Welcome To Partyland keikan loppupuolella.

Nykyinen naissolisti Susannah ei ainakaan näin livenä yltänyt aiemmin laulajana toimineen Lydian tasolle ja nyt harmittaakin kovasti, kun en koskaan ehtinyt nähdä Choralea livenä ennen Lydian lähtöä bändistä.

Energiaa Choralelta ei puutu, joten keikalle lähtisin toki uudestaankin. Sitä ennen tosin etsisin käsiini uusimman albumin ja kuuntelisin sitä ahkerasti, jotta osaisi biisejä edes joten kuten. Ja pitäisin sormeni ristissä, jotta keikalla kuultaisiin uusien kappaleiden lisäksi myös sitä vanhempaa tuotantoa.

Vihdoinkin pientä selontekoa lauantai-illasta! Sisko saapui siis alkuillasta Turkuun, oltiin siinä muutama tunti meillä illan keikkaan valmistautuen ja valkoviiniä maistellen. Lemmenlautalta ostin pullon tätä saksalaista Erben Spätlese Rieslingia, jota kaveri alkureissusta suositteli – aivan mahtava valkoviini! Suhteellisen makea kuten rieslingit usein, mutta mä olenkin enemmän makean kuin kuivan valkkarin suuntaan.

Kymmenen jälkeen kulta heitti meidät Klubille, jossa ehdittiin sopivasti hakea juotavaa ja liittyä siskon kaverin porukan jatkoksi lavan eteen. Keikka alkoi perinteisesti Haaskalinnut saalistaa -kappaleen pärähtäessä ilmoille, minkä jälkeen jatkettiin tasaisesti eri levyjen tuotannolla. Yhtyeen poistuessa lavalta olin ihan ihmeissäni, kun oli pari odotettavissa olevaa rallia jäänyt soittamatta, mutta tulivathan ne sieltä sitten encorena. Keikan päätti viimesyksyisen albumin nimikkobiisi Kuu Kaakon Yllä, joka on myös oma suosikkini kyseiseltä levyltä ja erinomainen lopetuskappale.

Uusimman lätyn rauhallisempaa sävellystä edustavaa Avoimen maan äärellä -kappaletta ei kuultu tälläkään kertaa livenä, samoin kuulematta jäi Kaakko (jonka olen kuullut tasan kerran livenä) sekä Ah, ahtaita aikoja. Illan settiin kuitenkin kuului aiemmin mainittujen laulujen lisäksi mm. Viina, terva & hauta uusimmalta levyltä sekä muutamat ikisuosikit kuten Tie ja Pohjoista viljaa. Yhteenvetona: keikka oli kerrassaan loistava, kyllä Viikate osaa!

Viimeksi oltiin siskon kanssa Viikatetta kuuntelemassa viime lokakuussa, jolloin keikkatunnelmaa latisti käytöstavat unohtaneet nelikymppiset känniääliöt. Taidettiin tällä kertaa löytää ratkaisu ongelmaan: ei kannata jäädä hieman kauemmas lavasta vaan mennä rohkeasti lähemmäs. Lattiatasossa lavan edessä oli ainakin tällä kertaa pääasiassa nuorehkoa porukkaa, jotka osasivat käyttäytyä eikä tarvinnut koko ajan väistellä huitovia käsiä tai mitään. Toisaalta tämä ei taas toimi sellaisten bändien (esim. Apulanta) keikoilla, joissa suurin osa yleisöstä on juuri täysi-ikäistynyttä superinnokasta fanittajaa…

Keikan jälkeen ajateltiin lähteä vielä jossain baarissa käymään, mutta loppujen lopuksi päädyttiinkin siskon kanssa hakemaan kebab ranskalaisilla puoliksi. Kulta oli ihana ja tarjoutui hakemaan meidät kaupungista, kebabit tuli syötyä katoksen alla ulkona sateen ropistessa ympärillä. Tunnelmallista kerrassaan, onneksi kebabbikin oli hyvää!

Viikate – Kuu Kaakon Yllä [2009]