AvainsanaUusi alku

Tuntuu jotenkin hassulta esitellä kaksi postausta peräkkäin tuoreita hankintojani, ihan kuin ostelisin joka päivä uutta tavaraa. Syy tähän on kuitenkin aivan suoraa seurausta siitä, että tehtyäni pitkästä aikaa töitä mulla on myös tuloja, jotka ovat mahdollistaneet joidenkin haaveiden toteutumisen. Yhden tällaisen toteutuneen haaveen paljastin eilen, ja tänään on toisen vielä maihareitakin pitkäaikaisemman unelmoinnin kohteen esittely.

Alkuun hieman pohjustusta aiheeseen. Viikonloppunahan olin kotikotona käymässä ja Miskan palattua usean kuukauden reissultaan kotiin oli kamera tietysti otettava mukaan. Räpsin järkkärillä muutaman ruudun jo perjantai-iltana, kun Miska näytti niin suloiselta uinuessaan iskän sylissä. Jossain vaiheessa laskin kameran sohvan vieressä olevalle tasolle, johon sen sitten unohdin. Aamulla ihmettelin ääneen mitä tahmaista kameran objektiivin päällä oli ja pyyhkiessäni klähmää pois äiti sanoi nostaneensa kameran pois, koska sohvan vieressä olevan tason yläpuolella roikkui kasvi, joka pudotti aina silloin tällöin mettä kukistaan. Eilen huomasin objektiivin liikkuvan kovin jähmeästi, myöhemmin tajusin sen johtuvan todennäköisesti kotikotona tapahtuneesta tahmaantumisesta. Mettä näytti olevan vain vähän sen tarkennusrenkaan päällä, mutta ilmeisesti sitä oli päässyt myös zoomin väliin.

Tänään kävin kyselemässä kameraliikkeestä vinkkejä puhdistamiseen, vastaus oli huoltoon vaan kuten odottaa saattoi. Hinta-arvioksi sain työ 90 € tunnilta ja siihen päälle varaosat eli jossain satasen hujakoilla liikuttaisiin. Vähän epäilytti onko tuollaisen muutaman vuoden vanhan kittilinssin arvo edes sitä satasta, joten päätin toistaiseksi unohtaa linssin huoltamisen. Sen sijaan sijoitin aiemmin netissä tutkimaani kiintepolttoväliseen objektiiviin, jota mulle oli parikin valokuvaajaa suositellut: AF-S DX NIKKOR 35mm ƒ/1.8G.

Jaksan aina ihastella Marian kuvien syväterävyyttä, jollaista ei peruskittilinssin ƒ/3.5 valovoimalla saa aikaiseksi. Ikävä on myös iskän vanhan 70-luvun Pentax Spotmatic F -filmijärkkärin linssejä ja erityisesti sitä 50 mm perusobjektiivia, jolla opettelin valokuvaamaan vuosia sitten. Rakastan sitä jälkeä, mitä oikein suurella aukolla kuvatessa syntyy – kohde ikään kuin hyppää terävyydellään esiin sumeasta taustasta. Ja bokeh totta kai on silmää miellyttävä.

Kotiin tultaessa oli jo sen verran hämärää, etten ulos lähtenyt pomppimaan kameran kanssa, mutta sisällä toki testailin muutaman ruudun verran. Huomenna painun varmaan heti aamusta pihalle kokeilemaan lisää, toivottavasti olisi kaunis syyspäivä.

Satuinpa muuten bongaamaan Flickristä oikein oman ryhmän tälle objektiiville, oli tietysti pakko liittyä saman tien mukaan joukkoon. Nyt taidan mennä selailemaan otoksia group poolissa, kun en sitä ehtinyt vielä sen enempää tehdä.

Rammstein – Liebe ist für alle da [2009]

Jälleen kerran tuli todistettua eräs huhu vääräksi: II/08 kotiutui sittenkin. Tosiaan, nyt on ohi 362 vrk vapaaehtoista palvelusta! Vaikka viimeistä viikkoa oli odottanut ikuisuudelta tuntuvan ajan, oli fiilis kuitenkin suhteellisen haikea. Tavaroiden pakkaamiset sekä niiden palautukset tuntuivat kummallisilta – varsinkin se viimeinen palautus, joka tehtiin tietysti siviilit päällä. Ei oikein pysty vieläkään käsittämään sitä, ettei ihan oikeasti tarvitse enää mennä takaisin.

Ehdin vielä viimeisellä viikolla päivittää sekä hihamerkin että kummankin maastotakin nappulat oikeiksi. Olihan se aika hitsin siistiä, kun oli yksi kulma enemmän. Ihan eri fiilis! :) Hienointa varmasti oli tunne, että oli palvelusaikana onnistunut jossain. Samaa osoitti myös sotilaspassi, mikä sai vieläkin leveämmän hymyn kasvoille. Ehkä mä hiljalleen opin, ettei mun tarvitse olla paras – koska sitä tuskin tulen ikinä olemaan missään asiassa. Riittää, että on hyvä.

Takana on kaiken kaikkiaan aivan mahtava vuosi, josta kiitokset kuuluu enimmäkseen kaikille niille ihmisille, jotka tekivät palvelusajasta siedettävän – ja välillä ehkä vähän sietämättömänkin. ;) Reservin kersantti Pietilä kiittää ja kuittaa! Niin ja toivoo tietysti, että joskus vielä törmätään.

Nyt vapauden koittaessa seuraava askel on työelämään siirtyminen, kunhan vain sopivaa duunia jostain löytyisi. Työnhaun lomassa aion vihdoin saada tehtyä sellaisia webbiprojekteja, jotka ovat olleet työn alla kuukauden jos toisenkin. Osa omista projekteista taitaa olla useamman vuoden juttuja… Ups. Uusiakin projekteja otetaan toki vastaan! Mikäli tänne blogiin sattuu joku websuunnittelijaa kaipaava eksymään, niin viestiä voi heittää osoitteeseen jose miuku paperinukke piste net.

Viime yöt ovat olleet suht vähäunisia, kiitos TJ0-illan sekä Ruisrockin. Tuohon bileyspuoleen palaan paremmalla ajalla (kuvien kera tottakai), seuraavaksi taidan hipsaista nukkumaan univelkoja pois. Jossain vaiheessa voisin myös kirjoitella armeijavuodesta kokonaisuutena, kunhan tämä siviilielämä tästä lähtee rullaamaan ja saa ehkä vähän kasattua ajatuksiakin. Nyt hyvät yöt ja ihanaa uuden viikon alkua kaikille!

Coldplay – X&Y [2005]

Ensimmäiset lomat, oi onnea! Tulivat juuri sopivaan saumaan, sillä onnistuin saamaan flunssan eikä sairastaminen ole intissä kovinkaan mukavaa. “Onnistuminen” ei tosin ollut vaikeaa, koska jo ekalla viikolla alkoi kuulua yhä enemmän köhimistä/aivastelua ja tällä viikolla varmaan puolet komppaniasta on ollut jonkin asteisessa räkätaudissa. Ajattelin selviäväni ilman vemppaamista edes ekoille lomille asti, mutta eilen aamulla oli sen verran karsea olo, ettei auttanut muuta kuin käydä veksissä (= varuskuntasairaala) kymmenien muiden tavoin. Onnekseni pääsin lääkärille suht nopeasti ja puolentoista tunnin päästä olin takaisin yksikössä VMTL-lappusen kanssa. Helpotti kyllä huomattavasti, kun ei tarvinnut koko päivänä juosta – nenä kun oli niin tukossa, ettei henki meinannut kulkea.

Viime viikon maanantai tosiaan oli aika mielenkiintoinen päivä, tavallaan en jännittänyt missään vaiheessa armeijaan lähtöä. Matkaseuranani olleiden poikien kanssa oli kiva höpistä Säkylään mennessä ja perille päästyä asiat vain jotenkin lähtivät rullaamaan. Toki kaikki oli uutta ja outoa, mutta todella nopeasti muutokseen tottui. Yllättävää ja ehkä vähän pelottavaakin. Ensimmäinen viikko meni pääasiassa intin tapoja opetellessa ja ihmisiin tutustuessa. Välillä oli järjetön kiire, sitten taas odoteltiin pitkä tovi tekemättä mitään. Kuten olin monesti kuullut, armeijassa todellakin on aina kiire odottamaan. Alkuun teitittely ja ylempiarvoisten puhuttelu ei tuntunut lainkaan sopivan suuhun, mutta nyt herra/rouva alikersantit sun muut tulee jo suht luontevasti. Sotkuun päästiin vasta ensimmäisen viikon loppupuolella, sen jälkeen olen pari kertaa käynyt siellä istumassa munkin ja limsalasillisen ääressä. Iltaisin ei kamalasti ole mitään ruokaa kaivannut, koska päivisin meidät ruokitaan hyvin eikä muken (= muonituskeskus) ruuassa ole valittamista. Ekalla viikolla tosin ruokailuaikaa oli usein niin vähän, että sapuskaa piti kauhoa about kaksin käsin suuhun – maha ei alkuun tykännyt mutta nopeasti siihenkin tottui.

Hmm, mitäs muuta vielä? Peruskoulutuskauden vietän siis Viestikomppaniassa, jonne II/08-saapumiserän naiset (pois lukien valmiusjoukoissa olevat) sijoitettiin. Yhteensä meitä naisia saapui paikalle 14, joista yksi joutui tällä viikolla lopettamaan ikävän tapaturman seurauksena. Meidän tuvassa mä olen vanhin, yksi on 2 vuotta nuorempi ja loput viisi 3-5 vuotta nuorempia. Myös alikersantit ovat pääasiassa 19-21-vuotiaita, joskin tuntuvat – hassua kyllä – paljon vanhemmilta.

Tavallaan on ollut todella helppoa olla, kun vain tekee sitä mitä käsketään. Mä en pahemmin jaksa stressata mistään (juoksuttamisista, alikeista jne.), vaikka totta kai välillä tulee aivan älyttömiä käskyjä – enemmänkin ehkä ihmettelen joskus liikaa miten joku juttu pitää tai sen saa tehdä. No, minkä sitä perfektionisti luonnolleen mahtaa. Tulevaisuudesta en vielä osaa sanoa mitään, AUKiin menisin mieluusti ja olisin sen 362 vrk kunhan vain paikat kestää. Nyt on jo toinen etureisi ehtinyt venähtää lievästi ja muutaman päivän alaselkäkin kipuili ikävästi. Kunnon rasituksen alle en vielä edes ole joutunut, kun ensimmäinen neljän tunnin tetsaus (= taistelukoulutus) meni eilen ohi flunssan takia, saa sitten nähdä mitä fysiikka sanoo palveluksen edetessä. Cooperissa meni just ja just se 2000 m, mistä sai arvosanaksi tyydyttävän, ja lihaskuntotestissä taisi melkein kaikki jäädä tyydyttävän puolelle. Kunhan tässä alkaa iltaisin olla enemmän vapaa-aikaa niin otan suunnan lenkille ja/tai salille, jotta seuraavissa testeissä saisin vähän parempia tuloksia.

Olen nyt porukoiden luona kotikotona, tänään aion ottaa rauhallisesti ja mm. käydä saunassa särmäämässä barettia. Jospa tämä ärsyttävä flunssakin alkaisi helpottaa ja voisin ensi viikolla olla jälleen täysillä mukana. Maanantaina meillä on HL (= henkilökohtainen loma), joten takaisin Säkylään suuntaan vasta maanantai-illalla.

P.S. Päädyin laittamaan joihinkin “suomennoksen” perään, jos kaikki eivät termejä/lyhenteitä tiedä tai osaa päätellä. Kommenttilootassa saa kysyä, jos joku kuitenkin menee yli ymmärryksen. :)

U2 – All That You Can’t Leave Behind [2000]

Toukokuun ensimmäinen päivä ja vappu – mikäs sen parempi hetki kääntää uusi, puhdas sivu esiin. Tajusin vanhan blogini sisältävän niin paljon kaikkea todella henkilökohtaistakin runsaan kolmen vuoden ajalta, että melkein alkoi pelottaa. Anonyymiksi en aio muuttua ja kasvojeni paljastelua jatkan edelleen, mutta jatkossa pyrin pitämään henkilökohtaiset asiani minimissä. Blogin nimi ei muutu mihinkään eikä jututkaan sen kummemmin. Myös tulevaisuudessa blogini sisältää ajatuksia yhdestä jos toisesta aiheesta, valokuvia, päivän asuja, musiikkia jne. – mitä vain mieleeni juolahtaa! Vaikka kirjoitan tätä pääasiassa omaksi ilokseni, kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita.

Kulunut vuosi on pitänyt sisällään sekä ihania onnenhetkiä että itkua ja surua. Menneet ovat menneitä, mutta muistot säilyvät sydämessä vielä pitkään. Ehkä jonain päivänä muistot eivät enää tee kipeää, vaan ovat korvautuneet uusilla entistä ihanammilla kokemuksilla. Sitä odotellessa.