AvainsanaItsepaljastuksia

Enää reilu viikko laskettuun, hui! Näin toista odottaessa kaikki on tässä kohtaa vähän rempallaan: sairaalakassin pakkaaminen on just ja just aloitettu (toki tärkein eli herkut hankittu!), vauvan kotiutumisvaatteet valitsematta, pinnasänky puuttuu, vaunukoppa ja kaukalo ovat edelleen vanhemmillani säilytyksessä… Olen mä em. asioita miettinyt, mutta toteutuksen aste on vielä – ehm – vaiheessa. Toisaalta uskon tämänkin kaverin viihtyvän mahassa yli lasketun, niin mikäpä kiire tässä. Vaunukoppa odottaa sentään suht kasattuna, kunhan vain joku roudaa sen Turkuun sitten kun tarve on. Kaukaloa emme edes tarvitse heti alkuun, kun asumme niin lähellä sairaalaa, ja hätätapauksessa beben tuo kotiin vaikka sylissä/kantoliinassa (liina on jopa pesty valmiiksi). Että eiköhän tämä tästä lutviudu!

Esikoista odottaessani kirjoittelin hieman ennen laskettua aikaa blogiin huomioita raskaudesta, joten ajattelin naputella ajatuksia ylös samaan tyyliin tälläkin kertaa. Aika erilaista tämä odotusaika on nyt ollut, tietysti koska on jo se yksi lapsi ennestään ja muutenkin suht erilainen raskaus alusta asti.

Mahafobiani on vuosien varrella vähentynyt huomattavasti.
Viime kerralla olin lähes hysteerinen, jos joku sattui hipaisemaan mahaani; nyt olen lähinnä kohauttanut olkiani koko asialle. En edelleenkään arvosta tuntemattomien mahahiplailuja eikä mahan veivaaminen neuvolassa ole todellakaan lempiosioni käynnillä, mutta en enää kiljahtele spontaanisti tuttujen mahdollisesta koskemisesta. Ja kyllä siskosein, säkin voit joskus kokeilla – jos uskallat. ;)

Kilot kertyvät huomattavasti nopeammin toisella kierroksella.
En tiedä vaikuttaako asiaan lähtötilanteen lievä ylipaino vai ikä vai joku muu, mutta kroppa on varsin “mukavasti” napannut mukaansa kaiken ylimääräisen mitä vain on saanut. Jemmasta kaivetut odotusvaatteet, erityisesti housuosasto, tuntuivat aika piukeilta jo joskus puolivälin tienoilla, vaikka viimeksi käytin kaikkia loppuun asti. Paino ei silti noussut ekan puolikkaan aikana nimeksikään johtuen varmaan pidempään kestäneestä pahoinvoinnista ja siitä, ettei esim. makea oikein maistunut.

Synnytystä tai elämää vauvan kanssa alkaa miettiä paljon myöhemmin.
Alkuun yrittää vain selvitä päivä kerrallaan väsymyksen kanssa, kun ne vähäiset voimavarat on pakko kohdistaa arjen pyörittämiseen esikoisen kanssa. Yhtäkkiä onkin jo puoliväli ja mielessä ehkä käy, jospa ehtisi tsekata ekan jäljiltä vaate- ym. varastot. No, ei ehdi tai muista tai saa aikaiseksi. Seuraavaksi havahtuu äitiysloman alkuun eikä edelleenkään ole yhtä ainoaa vaatekappaletta tai mitään muutakaan pyykätty, imetysromppeet jossain kadoksissa jne. Itse olen vasta nyt rv39 hiffannut, että ei hitsiläinen munhan pitäisi kohta synnyttää! Ja sitten pitääkin pohtia kaikki käytännön asiat esikoisen suhteen, että isäkin pääsisi mukaan koitokseen. Noooo, onhan tässä vielä aikaa… Kai.

Mahaa on kommentoitu yllättävän vähän.
Ekassa raskaudessa joku tuntui olevan koko ajan kommentoimassa jotain ja nyt ei niinkään, vaikka maha on reippaasti isompi kuin viimeksi. Enemmänkin sellaisia ei varmaan kauaa enää? -kysymyksiä, joihin vastattuani tulee ehkä hämmästynytkin jaa niin vähän! -kommentti. Hivenen hämmentävää sinänsä, kun tosiaan itsestä tuntuu että tämä pötsi alkaa olla kooltaan varsin massiivinen.

Jatkuvien “joko kohta synnytät” -kyselyiden puuttuminen.
Asiaan ehkä vaikuttaa se, että olen pyrkinyt välttämään tarkasta päivästä puhumista ja maininnut aina vain about syyskuun puolivälin. Lähinnä tuttujen suusta on kuulunut täh alkoiko sun äitiysloma jo? tai ai niin monta raskausviikkoa jo kasassa!, varsinkin ihan tässä viimeisen viikon sisään.

Kissa kaipaa läheisyyttä normaalia enemmän just multa.
Sama juttu kuin viime kerralla: Barbi tahtoo nukkua mun kyljessä kiinni joka ikinen yö. Myös iltaisin tulee pyörimään johonkin lähistölle, haluaisi varmaan syliin mutta kun ei enää mahdu… Nytkin itse asiassa istuu tässä pöydällä mun koneen edessä ja ihmettelee mitä näytöllä tapahtuu. :D

Ja sitten vielä tämä Vauva-lehden raskaustestiksi kutsuttu kysely.

Olen tuntenut itseni seksipommiksi.
Öh, no enpä oikeastaan. Ihan niin kamalaa ulkonäkökriiseilyä ei ole ollut kuin edellisessä raskaudessa, lähinnä johtuen ihon paremmasta kunnosta läpi raskauden. Tosin nyt loppua kohden on nassu alkanut puskea taas vähän enemmän näppylää ynnä muuta, että eiköhän se jossain kohtaa palaudu takaisin normaaliin tilaansa. Se on jännä, miten en koe keränneeni kiloja sen ihmeemmin ja peilikuvakin on edelleen ihan ok, mutta valokuvista iskee todellisuus päin pläsiä – huh huh, kun on erityisesti reisiin ja hanuriin tarttunut matkan varrella pehmuketta!

Olen valokuvannut ja mittaillut mahaani.
Vähemmän kuin ensimmäisessä raskaudessa, mutta jonkun verran kuitenkin.

Tiedämme lapsen sukupuolen.
Juu, tai no yhden kätilön ja yhden lääkärin arvion ainakin. Tätä aihetta sivusinkin aiemmassa postauksessa.

Olen nähnyt erikoisia unia.
Välillä aamulla herätessä on vähän wtf-olo, mutta mitään kovin ihmeellisiä unia en ole nähnyt. Synnytysuntakin muistaakseni ihan vain pari kertaa, vaikka jotkut taitavat ainakin näin loppuvaiheessa uneksia siitä lähes joka yö.

Salasin raskauteni töissä mahdollisimman pitkään.
Viikkoja taisi olla kasassa 15 tai 16, kun en enää jaksanut verhoutua samoihin kaapuihin päivästä toiseen.

Hyvä äiti on kotona pitkään.
Hyvä äiti on kotona just niin pitkään kuin pää (tai rahatilanne) kestää. Riippuu niin paljon lapsesta, milloin on sopiva aika aloittaa hoidossa – eikä vanhemmuutta mun mielestä ylipäänsä edes mitata kotona olemisen pituudella. Toivon, että meillä on myös tämän toisen lapsen kohdalla mahdollista tehdä niin, että isä jää jossain kohtaa kotiin pidemmäksi pätkäksi kuin sen pari-kolme viikkoa.

Mummot ohittavat minut suojatiellä.
Yllättävää kyllä ei. Vaikka kuntoni noin muuten on ollut aika surkea alusta asti, pystyn edelleen kipittämään kelvollista vauhtia kaduilla ja joskus jopa ohittelen muitakin kuin mummoja.

Olen pelännyt ja murehtinut kaikkea mahdollista.
Kieltämättä enemmän kuin viimeksi, erityisesti raskauden ekan puoliskon aikana. Jotenkin sitä on ollut myös enemmän huolissaan esikoisesta; mulla on vähän ylisuojelevainen olo välillä, vaikken mielestäni ole aiemmin sellainen ollut.

Tiedän miten haluan synnyttää.
Ensimmäisen kerran perusteella odotan nopeahkoa synnytystä ja tälläkin kertaa toivon, että tulisi nätisti alateitse. Olisi myös hienoa, jos synnytys käynnistyisi itsekseen nyt kun kerran beben pitäisi olla sieltä ihan oikein päin tulossa, mutta ei mulla toisaalta ole mitään traumoja jäänyt käynnistyksestäkään.

Painoni on noussut suunnilleen 20 kg, kiitos viime viikkojen hullujen turvotusten.
Nukun vuorokaudessa ehkä kuutisen tuntia yöllä varsin pätkittäistä unta (kyljen vaihto, vessakäynti/-käynnit), päivällä pienet nokoset jos siltä tuntuu (yleensä ei malta).
Arvelen, että lapsi syntyy 9.9. ilahduttaakseen yseistä pitävän äitinsä. Viikonloppuna tuli yhtäkkiä fiilis, että se voisi myös olla 18. päivä, joka on mamman kuolinpäivä 13 vuoden takaa.
Kutsumme lasta Killeksi (esikoisen Koiramäki-nimeä seuraten).

(Kuvista kiitos rakkaalle avioäijelilleni.)

Mulla on aivan järkyttävä talokuume. Tai oikeastaan muuttokuume, olisi niin ihanaa päästä muuttamaan! Ollaan asuttu tässä kohta viisi ja puoli vuotta, mikä taitaa olla mulla pisin pätkä samassa kodissa sitten lapsuudenkodista pois muuttamisen jälkeen. Nimimerkillä neljän opiskeluvuoden aikana yli 10 muuttoa… Luulisi ettei niiden aikojen jälkeen tahtoisi muuttaa enää ikinä, mutta niin vaan haaveilen siitä, että saisin pakata koko meidän omaisuutemme laatikoihin ja päästä purkamaan ne jossain uudessa paikassa. Vähän olen kade siskolle, jolla on parhaillaan uusi kotiprojekti menossa.

Luin joskus, että horoskoopiltaan kaksosille on hyvin yleistä tarve vaihtaa tavaroiden paikkoja ja voi kyllä, tutulta kuulostaa ihan lapsuudesta saakka. Mies (oinas) taas ei voi sietää sitä, että tavaroiden paikat muuttuvat vaan kuulemma pitäisi päättää yksi paikka ja se pysyisi. Mutta kun enhän mä voi tietää mikä on just se paras paikka millekin! Siksi pitää aina välillä kokeilla jotain uutta. ;) Puoliso on kyllä hoitanut omien toiveidensa toteutumisen esim. olohuoneessa kiinnittämällä television seinälle, jotten yritä vaihtaa sen paikkaa ja tämä toki myös määrittelee about kaikkien muiden huonekalujen paikat. Ovela mies…

Siitä olemme miehen kanssa samaa mieltä, että kohta pitäisi päästä pois kaupungista vähän väljemmille vesille ja ennen kaikkea isompaan kotiin. Taloja on vahdattu hakupalveluissa varmaan puolitoista vuotta jo, useampaa käyty katsomassakin. Paha vaan, että ihan ensimmäiseksi pitäisi saada nykyinen kerrostalo-osake myytyä, jotta voi edes haaveilla ostavansa mitään uutta – ja mehän siis olemme niin aikaansaamaton pariskunta ettei tosikaan. Joku muistanee tämäm asunnon “pienen” pintaremontin, joka kesti lopulta useamman vuoden..? Itse asiassa joitain pikkujuttuja on vieläkin fiksaamatta, eh heh. Enkä ole koskaan saanut edes aikaiseksi kertoa aiheesta sen enempää täällä blogissa, pois lukien parin ekan vuoden aikana valitukset siitä, että rempan keskellä asuminen on hanurista.

Talohaaveilun ykköspaikka on tietystikin Asuntomessut, joten päädyin kuumeessani selaamaan viime kesänä Seinäjoen messuilla ottamiani kuvia. Teimme elokuun alussa siskon ja S:n kanssa naisten retken Pohjanmaalle, messujen lisäksi ohjelmassa oli mm. geokätköilyä ja ihan vaan hengailua. Tänä vuonna Asuntomessut ovat Mikkelissä, jonne reissaamista on jo alustavasti pohdiskeltu (ehkä jopa miesten kera tällä kertaa).

Aloitetaan haavekierros keittiöstä, tuosta kodin sydämestä. Meillä on nyt pari vuotta ollut mustavalkoinen keittiö ja pidän edelleen kyseisestä väriparista kovasti. Ylemmän kuvan keittiössä on kivasti yhdistetty mustat alakaapit ja valkoiset yläkaapit, minkä lisäksi nuo seiniin maalatut kuvat sopivat täydellisesti tilaan. Toisaalta myös alemman kuvan vaalea tammi miellyttää silmää, se on aika eri tyylinen mutta jotenkin ehkä kotoisamman ja lämpöisemmän oloinen.

Mustan ja puun yhdistelmäkin toimii kivasti, kuten tämän kuvaparin ylemmästä kuvasta voi nähdä. Unelmieni talossa keittiö olisi olohuoneen jatkeena, vaikkapa tuolla tavalla samassa tilassa mutta kuitenkin hieman erillään. Ruokailutila voisi sinänsä olla alemman kuvan tapaan omassa “nurkassaan”, kunhan olisi ikkunaa ja valoa ympärillä sekä lyhyt matka keittiöön. Nyt meillä on ruokapöytä olkkarin ns. perällä, joten matkaa keittiöön kertyy jopa näin pienissä neliöissä.

Olohuoneeseen haaveilen simppelistä vaaleanharmaasta sohvasta, sillä olen nykyiseen tummanharmaaseen divaanisohvaan ja sen möhköyteen jokseenkin kyllästynyt. Tv-tason nahkavetimet ovat nätti yksityiskohta, tosin mua aina noissa nahkaisissa mietityttää eikö ne tummu ja likaannu käytössä. Kokemuksia kellään? Alemman kuvan tila on enemmänkin oleskelunurkkaus, tuollaisessa olisi ihanaa lueskella tms. ihan rauhassa. Paitsi niin, lapsiperhe ja rauha ei ole kovin yleinen kombo… Ikkunasyvennys kasveille on myös kiva, ja voisihan tuossa olla vaikka tyynyjä istuskelua varten.

Oma työhuone olisi aivan mahtava, mutta hieman epäilen että se on ensimmäinen asia, josta joudun taloa hankkiessa tinkimään. Jokainen lisäneliö kuitenkin kasvattaa hintalappua… Tai ehkä jos budjettiin saisi mahdutettua yhdistetyn työ- ja vierashuoneen? Työhuoneen ei sinänsä tarvitsisi olla kovinkaan iso, mutta ikkuna siellä olisi todella jees. Itse tuskin osaisin noin mustavalkoisella linjalla mennä kuin kuvassa, rönsyilen aina vaikka suunnittelisin ihan muuta. Takaseinässä oleva kaappisysteemi on hieno, tuollaista voisi varioida vaikka kuinka monella eri tavalla.

Lastenhuonetta tahtoisin kovasti päästä sisustamaan enemmän, meillä kun tällä hetkellä pieni tila sekä kaksi punaista seinää rajoittavat puuhaa aika tehokkaasti. Välillä tuntuu, että tyttären huoneeseen on päätyneet kaikki ne huonekalut, joille ei muualta kämpästä löydy paikkaa. Hyllynä esimerkiksi on vuosia sitten hankittu Ikean Expedit, joka on kyllä ihan kätevä mutta aika massiivinen kapeaan huoneeseen. Käyttötarkoitus on kuitenkin sopiva enkä halua hyllystä luopua, kun tiedossa on että vuositolkulla emme enää tässä asu. Ekassa kuvassa kiehtoo mustavalkoisuus yhdistettynä oranssiin ja myös tuo sängynpääty on hauska. Alavasemmalla on kivan harmoninen tunnelma, jonka kruunaa Viljamin Puodin söpöt pandat. Toisen alakuvan huoneessa taas ihastuin täysillä tuohon Scionin ihanaan Mr. Fox -kettutapettiin, erittäin vakavasti otettava vaihtoehto minin huoneeseen.

Nykyinen makuuhuoneemme on todella valkoinen ja huushollin ainoa huone, jossa kaikki seinät ovat samaa väriä. Tekstiileillä tietysti saa väriä just niin paljon kuin tahtoo, mutta haaveideni makkarissa olisi lämpöä ihan jo yleisilmeessä. Ehkä jotain puuta, ehkä jotain muuta kuin aivan kirkkaanvalkoista maalia seinissä. Haaveilen myös supersimppelistä sängystä ja siitä, ettei makuuhuoneessa olisi mitään ylimääräistä.

Mun mielestä täydellisen makkarin yhteydessä on vaatehuone erillisten vaatekaappien sijaan. Sen ei tarvitse olla kovinkaan tilava, mutta käytettävyydellä on iso merkitys. Tarpeeksi pitkä tanko henkarivaatteille, sopivasti hyllyjä ja laatikoita muille. Ylös katonrajaan saisi laitettua sesonkivaatteet ja muut ei parhaillaan käytössä olevat, mieluiten myös kengät laatikoissa. Ei varmaan tarvitse ihmetellä miksi juuri kuvan vaatehuone iski muhun: mustavalkoista, raitaa sekä pieni ripaus keltaista.

Vessoja unelmieni talossa on kaksi, jottei tarvitse jonotella vuorotellen yhteen vessaan. Lattiassa olisi kuusikulmaista laattaa, joko tuollaista pientä tai sitten isompaa. Seinissä tykkään perus valkoisesta, mutta myös keskimmäisen kuvan betonimainen seinä on hieno. Pieni ikkuna olisi kiva lisä, saisi vähän luonnonvaloakin tuohon yleensä niin pimeään pieneen tilaan. Alimmassa kuvassa on mahtava DIY-idea, purkkien päällä komeilevat kultaiset muovieläimet. Voi tosin olla, että valkoharmaaseen toilettiin ne eivät istuisi ihan niin nätisti kuin tuollaiseen tummempaan.

Kylpyhuoneen suhteen en pysty nykyään ajattelemaan mitään muuta kuin rouheaa betonia, tai mitä lie mikrosementtiä tuo nyt mahtaakaan olla. Kylpyammetta en kaipaa, mutta saunaa kyllä – se voisi olla ehkäpä mustan ja vaaleahkon puun yhdistelmä. Sadesuihku olisi ihan must ja kieltämättä nuo mustat hanat toimivat buenosti sementin parina.

Yksi tärkeä huone, josta en mitenkään tahtoisi tinkiä talossamme, on kodinhoitohuone. Parasta olisi, jos sen yhteydessä olisi toinen sisäänkäynti ja likaisessa haalarissa olevan lapsen saisi näppärästi riisuttua ilman, että koko eteinen on täynnä hiekkaa ja kuraa. Huoneessa olisi myös tilaa niin pyykkihuollolle kuin siivousromppeille eikä kyseisiä artikkeleita tarvitsisi levitellä pitkin kotia. Lisänä toki pyykkinaru pihalla, johon voisi kesäisin ripustaa ainakin lakanat kuivumaan. Ulkonäöllisesti kodari olisi varmasti samaa tyyliä kuin keittiö, pääasia että kaappitilaa riittää ja tasoa on tarpeeksi että mahtuu viikkaamaan pyykkejä ynnä muuta.

Talon ulkonäöllä ei tavallaan ole väliä, kunhan se istuisi nätisti ympäristöönsä. Toisena hetkenä haaveilen vaaleasta kivitalosta, hetken päästä puisesta ja tummanpuhuvasta. Eniten pidän laatikkomaisista taloista, joissa on isot ikkunat (paitsi kukakohan sellaiset pesisi?). Kyljessä pitäisi ehdottomasti olla terassi, mieluusti katettu jotta siinä voisi istua myös kesäsateen ropistessa. Sen kummemmin en terassille kaipaa kilkettä, ruokapöytä tuoleineen ja grilli riittää. No ehkä lepotuoli tai pari kesäauringossa lekotteluun, riippuen toki minkä kokoinen terassi olisi.

Joo-o, voin sanoa ettei tämä haaveilu ainakaan helpottanut kuumetta… :D

Huomasin vasta nyt, että kuva-arkistoihin oli unohtunut muutama asukuva kesältä(!) ja syksyltä. Olen siis viimeisen viiden kuukauden aikana tallentanut päivän asuja jopa huikeat 3 kpl! Työ-päiväkoti-arki kun lähti loppukesästä rullaamaan, ei siinä pahemmin jaksanut asukuvia miettiä – kuka niitä edes olisi ottanut ja missä vaiheessa päivää, kun kuitenkin työmatkat liikuin polkupyörällä siihen sopivin varustein eikä hikinen naama taida olla se kivoin asuste. Ei sillä että pukimissani olisi kamalasti ollut mitään ihmeellistä ikuistettavaa, olen meinaan puolisen vuotta hiihtänyt lähinnä kombossa “joku mekko + leggarit”.

Töihinpaluu kesän alussa sai aikaan sen, että pari kuukautta myöhemmin vaaka näytti mukavasti lähemmäs 10 kiloa enemmän enkä oikeastaan edes ymmärrä miten. Kotona ollessani mussutin herkästi herkkuja päivittäin, töissä en ekoina kuukausina tehnyt sitä kuin ani harvoin. Sen sijaan aloin päivittäin syödä lämpimän lounaan sekä pyöräillä, mutta toki myös istua tönötin työpisteen ääressä 8 h sen sijaan, että olisin puuhastellut kotona kaikenlaista. Syksyn saapuessa ahdisti jo sen verran, että herkut maistuivat töissäkin… Sitä inspiraatiota odotellessa, että osaisi syödä järkevästi ja kieltäytyä ihanista kakuista ym. herkuista mitä töissä usein on tarjolla! Nyt onneksi tilanne vaikuttaa asettuneen ainakin hetkeksi, vaikkakin sellaiset reippaat 10 kiloa ylimääräistä kiikkuu vatsan seutuvilla, pebassa ja reisissä edelleen.

Aloitetaan kivoimmasta kuvasta, joka on otettu elokuussa kavereiden häissä. Mekko on vanha Hell Bunny, äiti taisi sen ostaa jonkun kaupan loppuunmyynnistä. Alla oleva saman merkin punainen tyllihame on siskon; kierrätimme häissä näitä alustyllejä, mun valkoinen oli morsiamella ja morsiamen musta taas oli siskolla. Kätevää! Korvissa mulla oli joskus laivalta ostetut kirsikkapääkallokorvikset, kaulassa lahjaksi saatu hopeinen J sekä ranteessa morsiamelta lainattu simppeli hopeinen rannekoru. Kenkinä meillä oli siskon kanssa kummallakin varrettomat Converset, sopivaa pientä mätsäystä kun kerran kaasoja oltiin.

Vasen kuva on heinäkuiselta kesäteatteri-illalta. Näytän jotenkin todella aneemiselta – vanhalta ja väsyneeltä – mutta en kyllä yhtään enää muista millaista tuohon aikaan oli. Ei vissiin parane enää lähteä ihmisten ilmoille ilman, että vähän edes koittaa ehostaa nassua nätimmäksi… Joka tapauksessa itse asu on varsin kotimainen. Jännä lakritsin värinen tunika/mekko/viitta/mikä lie Papu, leggingsit Vimma ja olkalaukku Klo Design. Korvissa siskon tekemät korvikset, jalassa peruskesämonot eli mustat Converset.

Toinen kuva onkin sitten jo syksyltä, tarkemmin ottaen lokakuulta. Olin juhlimassa serkun 5-vuotissynttäreitä Vimman lettitunikamekossa, johon tällä kertaa kursin hieman vyötäröä esiin konjakin värisellä nahkavyöllä (H&M men). Korvissa killuu markkinoilta ostetut kamerakorvikset, koivet on verhottu Lindexin sukkahousuilla ja jalkaan kaivettu syksyyn passelit Vagabondin nahkakengät. Tätä kuvaa katsoessa jäin miettimään, onko se sittenkin ryhti, joka on mennyt ihan vinksin vonksin. Hmmm.

Mitä ihmettä, melkein kuukausi jo ehtinyt hujahtaa edellisestä postauksesta! Vähän on hakemista sekä sovittelemista tämä työ- ja päiväkotiarki edelleen… Päivät tuntuvat jotenkin tosi lyhyiltä eikä öisin meinaa ehtiä nukkua, kun olisi niin paljon tekemistä ja ihmettelemistä. Blogejakin olen lukenut viime aikoina todella vähän, kun ei vaan muka kerkeä. Ja pakko se on myöntää, ettei tässä iässä oikein tahdo enää millään viiden-kuuden tunnin yöunilla pärjätä.

Suurin aikasyöppö on epäilemättä muhun iskenyt joku ihmeen someaddiktio. Roikun ihan liikaa kaiken maailman Fb-ryhmä sun muita selaillen, mikä taas aiheuttaa pakkosaada-fiilistä vähän kaiken suhteen. Aivan pimeetä! Taidan ottaa asiakseni vähentää somettamista ja keskittyä mieluummin vaikkapa tämän blogin pariin, olisi meinaan kuva-arkistoissa purettavaa vaikka millä mitalla. Voisi tietty välillä tarttua esim. lehteen tai kirjaan, mutta ehkä mä nyt etenen pienin askelin…

Vähemmän somea -haaste saa luvan alkaa NYT ja näin ensialkuun muutama kuvamuisto kesältä; upea auringonlasku Repoveden kansallispuistossa. On muuten kännykällä räpsäisty nämä kuvat, yllättävän hyvin onnistuivat.

En ymmärrä… miten maailmasta on tullut niin paha paikka.

Seuraavaksi ajattelin… lähteä ulos, kun lapsi on herännyt päiväuniltaan ja saanut vähän jotain vatsansa täytteeksi.

Viime aikoina… olen ollut vähän allapäin, mikä on mulle epätyypillistä näin kevätaikaan (rakastan kevättä!). Varmaan se on se nurkan takana odottava elämänmuutos, kun palaan takaisin töihin vanhempainvapaalta. Tai se, kun tuntee olevansa maailman lyhytpinnaisin ja surkein äiti.

En osaa päättää… yleensä mitään, vaan olen aikamoinen jahkailija. Haluaisin tehdä vain erinomaisia päätöksiä, vaikka se on täysin utopistista. Kaiken lisäksi useimmiten jahkailut eivät johda mihinkään, ehh.

Muistan ikuisesti… sen hetken, kun äijelini kanssa suhteen alkumetreillä syksyllä 2008 keskustelimme mikä tämä meidän suhteemme tila oikeastaan on.

Päivän paras juttu… on tähän iltapäivään mennessä ollut se, kun lapsi heräsi myöhään ja mies nousi aamupuuhille, jotta mä sain jatkaa uniani vielä hetken.

Noloa myöntää, mutta… joissain asioissa olen ihan käsittämättömän aikaansaamaton. Eikä edes tarvitse olla mikään iso asia: nytkin mulla on ainakin viikon ollut lapsen kenkiä (vielä isoja siis) sisältävä laatikko eteisen pöydällä, kun en vain ole saanut aikaiseksi hakea keittiöjakkaraa ja nostaa laatikkoa takaisin kaapin ylähyllylle.

Viikko sitten… olin Kuralan kylämäessä dokumentoimassa työkaverin vauvamahaa, sieltä nämä postauksen kuvatkin ovat. Käsillä on jälleen paras aika keväästä! ♥

Kaikista pahinta on… kun ymmärtää oman käytöksensä olevan typerää, muttei pysty kuitenkaan toimimaan toisin.

Salainen taitoni on… excelöidä kaikki mitä nyt vain voi excelöidä.

Jos saisin yhden toiveen, se olisi… isompi palkkapussi meille kummallekin. Raha ei ehkä tuo onnea, mutta kyllä se arkea helpottaisi aika tavalla!

Minulla on pakkomielle… järjestellä kaappeja säännöllisin väliajoin uuteen uskoon. Olen myös tarkka siitä, ettei sähköpostin inboxissa ole yhtäkään tarpeetonta viestiä.

Söin tänään… eilen tekemääni sosekeittoa, jossa oli mm. bataattia, porkkanaa, chiliä, linssejä ja kookosta. Lisäksi kaavin lautaselle jämät äidille synttäriyllätykseksi väsätystä banoffeesta, jonka nautiskelin iltapäiväteen kera.

Ärsyttävintä on… kun tuntuu siltä, että on täysin hukassa elämänsä kanssa.

Tekisi mieli… myydä koko omaisuus ja miettiä sitten mikä oikeasti on tarpeellista.

Minusta on söpöä… kun tytär pyytää lisää ruokaa pöllöhuhuiluksi kutsumallamme äänellä. Hän teki sitä jo vauvana tissin perään huhuillessaan ja nyt se on jostain tullut takaisin. Mutta on se vaan niin hauskan kuuloista ja tosi söpöä!

Hävetti… taannoin omat pääkarvat, kun odottamani värjäysoperaatio ei sujunut aivan suunnitelman mukaan. Olisi tehnyt mieli kulkea paperipussi päässä seuraavat päivät! Sitten onneksi muistin taas, että ne ovat vain hiukset ja muuttuvat koko ajan joka tapauksessa.

Olenko ainoa, jonka mielestä… kulmien laittaminen on turhaa, vaikka muuten meikkiä käyttäisikin?

(18x jatka lausetta -kysely tuli vastaan Kochanie-blogissa.)