AvainsanaKirsikankukkaloisto

Sunnuntaiaamun kunniaksi pläjäytetään eetteriin vielä viimeiset kuvat toukokuun puolelta (enää muutama postausaihe jemmassa, ou jee). Näissä kuvissa aiheena on tietysti kevään paras asia eli puut kukassa – valkoisella kuorrutettuihin puihin ei vaan voi kyllästyä.

Otin kuvat kotikotona maalla, jossa porukoilla on puutarhassa sekä kirsikka- että omenapuita. Ne alkavat monet olla leikkuun tarpeessa, tänä vuonna esimerkiksi kirsikka kukki todella hintelästi. Omenankukat sen sijaan aukenivat pari päivää myöhemmin aikamoisen upeina.

On ne vaan niiiiiin kauniita!

Viime viikolla kun pyöräiltiin Mian kanssa Kerttulinkatua alas, kukkivia kirsikkapuita ei toki sopinut ohittaa kaivamatta kameraa esiin. En ollut koskaan aiemmin tajunnut, että puita onkin neljä: kaksi kadun varressa ja kaksi nurkan takana talon toisella seinustalla. Eilen, tasan viikkoa myöhemmin, valitsin jälleen Kerttulinkadun reitilleni. Puissa ei ollut enää yhtään kukkaa.

Perjantai-iltani päättyy tähän, työviikon väsymyksen aikaansaamat silmäluomet lupsuvat jo. Huomenna suuntaan elämäni ekalle Naisten Kuntovitoselle, parhaiden työtyyppien kanssa tietty. Säätiedotus näyttäisi hyvältä, kunhan se vain pitää niin kyllä kelpaa käppäillä viiden kilometrin lenkki. Kivaa viikonloppua kaikille!

YleX: DJ Orion

On jälleen se aika vuodesta. Kirsikankukkien aika. Se on ihan parasta se hetki, kun ensimmäisen kerran näkee kukkivan kirsikkapuun. Se hetki, kun tajuaa että kevät on ihan oikeasti täällä. Ja kesä tulee kohta perässä. On valoa, on lämpöä, on elämäniloisia ajatuksia ja hymy suupielissä.

Haaveilen astuvani avioliiton onnelliseen satamaan kirsikkapuiden katveessa, valkoisten kukkien värittäessä sinisen taivaan yläpuolella. Ympärillä rakkaat ihmiset, lämpimiä halauksia, raikuvaa naurua, onnen kyyneleitä. Kevään tuoksu ja ne kirsikankukat. Eikä kukaan tahtoisi sinä hetkenä olla missään muualla mieluummin.

Ps. Jokirannan vaaleanpunakukkaiset kirsikkapuut ovat jääneet multa näkemättä, mutta onneksi Eevan blogista voi käydä katsomassa kauniit kuvat (ja lukemassa kauniit sanat).

Se olisi sitten kesäkuu, ollut useamman päivän jo. Näköjään neljän päivän vapaakin oli osaltani niin täynnä tohinaa, että on blogi jäänyt hieman taka-alalle. Ja oikeastaan tietokoneella istuminen ylipäänsä on ollut viime päivinä aika vähäistä. Noh, kerrankin näin päin. Kesäkuu toi mukanaan tänä vuonna myös ihanat kesäkelit, eilenkin juhlittiin ylioppilasserkkua suhteellisen täydellisessä säässä. Kuvia eiliseltä mahdollisesti myöhemmin, nyt vielä rykäisy toukokuun puolelta kun en ole ehtinyt näitä aiemmin postaamaan.

What a surprise, kevätsuosikkini kirsikka! :) Nämä kuvat on otettu viikko takaperin viikonloppuna kotikotona, nyt helatorstaina kirsikankukat olivat jo historiaa. Onneksi on paljon kuvia tältä vuodelta, voin niitä katsella vuoden mittaan seuraavaa kevättä odotellessa.

Kukkaa löytyi myös mansikan muodossa. Kai tuo sellainen on, vai olenkohan aivan muissa maailmoissa kasvitietämykseni kanssa? Mietin just yks päivä, etten enää kyllä muista tyyliin yhtään mitään koulun biologiantunneista. Lintujen, kasvien ynnä muiden nimet ovat haihtuneet päästä kun ei niitä varsinaisesti ole tarvinnut. En koskaan muista kumpi on varis ja kumpi harakka, leskenlehden sentään erotan voikukasta. Onneksi meillä ei ole lapsia, jotka kyselisivät kaikesta mikä tää on tai mikä tän nimi on… Mistä äidit oikeasti repivät kaiken tietämyksensä?

Nykyään sentään osaan erottaa kirsikan ja omenan kukinnot toisistaan, jonain vuotena sekin on mennyt multa sekaisin. Ja jos kirsikka oli tällä viikolla jo kukkansa varistanut niin omena kukki täydessä loistossaan. Omenapuita kotikotona tosin onkin huomattavasti enemmän, joten valkoista kukkaa tuntui olevan kaikkialla. Kun me joskus tulevaisuudessa löydetään itsellemme koti, jossa on pihaa, niin tahdon kyllä ehdottomasti joko kirsikka- tai omenapuun pihalle. ♥

Kirsikkapuun varjosta löytyi myös karvainen kuvausassistentti. Ei malttanut poika mut nähdessään enää kölliä auringossa, vaan pakko oli tulla hyörimään jaloissa. Mansikat meinasi jäädä kuvaamatta, kun linssin edessä oli koko ajan valkoista karvaa… Onneksi sitten siskokin pölähti kameran kanssa paikalle ja Miska keskitti hellyyspuuskansa siihen.

Päivä 25 – Ensimmäinen

Ensimmäinen päivä armeijassa, naisena vapaaehtoisessa varusmiespalveluksessa. Mua ei varsinaisesti jännittänyt missään vaiheessa, jotenkin kaikki vain tapahtui. Matka Säkylään, portista sisään, tarkastukset, käveleminen yksikköön, ilmoittautuminen, tuvan etsiminen. Käveltiin muodossa, haettiin tavarat, vaihdettiin siviilivaatteet maastokuosiin. Punkan sijaaminen, tupakavereihin tutustuminen, mukessa ruokaileminen. Tavallaan kaikki tuntui kovin luontevalta, kun ei kyseenalaistanut mitään.

Illalla nukkumaan mennessä viimeiseksi hymyilin ja ajattelin, että vihdoin olen täällä ihan oikeasti.

Siitä alkoi vuosi, jota ilman elämäni olisi varmasti paljon tyhjempi, kaveripiirini pienempi enkä ehkä koskaan olisi tavannut niin täydellisesti sopivaa kumppania kuin mulla nyt on. Koko armeija-aika hyvine ja huonoine hetkineen oli kokemus, jota ei taatusti koskaan unohda.

Koska mun pitäisi todellakin jo olla sängyssä ja täydessä unessa, jätän kerrankin turhat löpinät sikseen ja isken tähän läjän kuvia erään illan pieneltä sateenjälkeiseltä virkistyskävelyltä. Enjoy.

Rakastan sitä miltä keväinen luonto tuoksuu sateen jälkeen. Rakastan kirsikkapuun kukkia. Rakastan auringonlaskua ja sitä, miten se värjää maiseman valollaan. Ja ennen kaikkea, rakastan tuota ihanaakin ihanampaa Nikonin 35 mm pikkulinssiä. Siinä yksi hankinta, joka ei ole kertaakaan kaduttanut.

Hyvää yötä!