AvainsanaKysymysmerkkejä

Britney Spears – Blackout [2007]

Toinen kissoistamme, Miska, on tänä keväänä/kesänä viihtynyt turhankin hyvin ulkosalla. Kuukausi sitten se oli ollut viikon teillä tietämättömillä, kunnes löydettiin siskon kanssa se läheisen ladon nurkilta. Valitettavasti jälleennäkeminen jäi lyhyeksi: ruokatankkauksen ja kunnon unien jälkeen Miska painui taas ulos eikä sitä sen jälkeen ole näkynyt. Porukat sanovat huolehtimisen olevan turhaa (“ainahan kissat käyvät kesäisin retkillään“), mutta mä en osaa olla olematta huolissani. Onhan kyse kuitenkin rakkaasta perheenjäsenestä.

Tällä viikolla kaivoin netistä tiedon siitä, mihin löytöeläimet meillä päin viedään – jos vaikka Miska olisi napattu jostain tien vierestä tai pihasta talteen. Tieto löytyi, samoin löytöeläimistä huolehtivan hoitolan kotisivut, jotka näkyivät olevan ajantasallakin jopa. Eilen illalla piipahdin jälleen kyseisellä sivustolla ja kadoksissa/havaintoja-osiossa silmiin osui aikaisemmin päivällä laitettu teksti, jonka tuntomerkit kuulostivat ihan Miskalta. Tänään soitin hoitolaan ja sain vähän lisätietoa kissasta, voisi hyvinkin olla Miska. Illalla toivottavasti päästään käymään paikan päällä varmistamassa asia.

Voi ole Miska! Ja voi kunpa se olisi kunnossa ja saataisiin se takaisin kotiin. Ikävä on ollut.

Pariisin Kevät – Meteoriitti [2008]

Sormet syyhyävät päästä näpyttämään kuulumisia tänne blogiin, mutta vuorokauden 24 tuntia eivät tunnu millään riittävän. Enää 12 siviiliaamua jäljellä ja miljoona asiaa hoidettavana… o_O Nytkin on pakko palata takaisin töiden ääreen, ugh.

Osaako kukaan muuten valaista mua, miksi muistitikun tökkääminen usb-porttiin käynnistää koneen uudestaan? Sitä tapahtuu porukoiden koneella, ei joka kerta mutta aina välillä (tietysti silloin kun se on mahdollisimman epäsuotavaa). Kummallista on myös se, että tämä ongelma esiintyy ainoastaan mun käytössä, muilla ei ole mitään probleemia muistitikkujen kanssa. Enkö vain osaa?!

Kävin vihdoin katsomassa Sex and the City -elokuvan, ihan viihdyttävä kahden ja puolen tunnin paketti. Mua leffat onnistuvat harvoin itkettämään (poikkeuksena Leijonakuningas), mutta tällä kertaa kyyneleet kävivät polttelemassa silmänurkkia. Pätkässä kun oli joitakin kohtauksia, jotka tuntuivat olevan heijastumia omasta elämästäni.

Sex and the City nostatti mieleen yhden kysymyksen: luovutinko mä edellisessä suhteessa liian helposti? Olisinko mä voinut tehdä jotain toisin, ettei mun olisi tarvinnut lähteä? Tiedän, ettei mun päätös ollut mikään hetkellinen mielenhäiriö, mutta silti asia mietityttää. Välillä pelottaa aivan mielettömästi ajatus, että se olisikin ollut elämäni rakkaus, jonka olen nyt lopullisesti menettänyt… Samanlaisia ajatuksia on pyörinyt päässä erosta lähtien ja välillä olo on ollut todella toivoton ja turhautunut, kun ei ole ollut mitään tehtävissä asioiden korjaamiseksi. Tässä on ero elokuvien ja tosielämän välillä – elokuvissa virheiden korjaaminen on mahdollista, elävässä elämässä niiden kanssa vain on opittava elämään.

Jos jätetään huomioimatta Sex and the City -leffan herättämät ajatukset ja tunteet, se oli hyvin paljon mitä odotinkin: rakkautta, ystävyyttä ja upeita tyylejä. Osa asuista kieltämättä ihmetytti, lähinnä “mikä ihme tuo on olevinaan” -tyyliin, mutta enemmän naikkosten yllä näkyi ihania kokonaisuuksia. Aika perus-Sinkkistä siis.

(Leffajuliste: AllMoviePhoto.com)

The Kooks – Konk [2008]

Mihin päivät oikein katoavat?! Aika tuntuu kiitävän hirmuista vauhtia eteenpäin ilman, että sitä oikein edes ehtii tajuta. Viime vuonna kesän häviäminen johonkin oli ihan ymmärrettävää, kun oli täysin erilainen elämäntilanne, mutta tänä kesänä en kyllä pysty käsittämään. Mä en tee oikein muuta kuin jumita yksikseni, välillä käyn treenaamassa ja siskon luona telkkaria katsomassa sekä kotikotona. Siviiliaamutkin sen kun vähenevät, tänään jäljellä enää 27 aamua. Tässähän alkaa pikku hiljaa jännitys nostaa päätään. ;)

Näin syntymäpäivän kynnyksellä (täytän siis sunnuntaina vuosia) sitä tuntee väistämättä itsensä niin kovin vanhaksi. Lähinnä iän karttumisen huomaa siitä, että samaa ikäluokkaa olevat alkavat perustaa yhteisiä koteja sekä lisääntyä. Omalla kohdalla se tuntuu vielä todella kaukaiselta! Huolimatta pian mittariin pamahtavasta 24 ikävuodesta mä koen joissain asioissa olevani ihan samanlainen kuin alle kaksikymppisenäkin.

Iso osa samanikäisistä seurustelee, monet asuvat avoliitossa, jotkut ovat ehkä naimisissakin jo. Mä en parhaalla tahdollanikaan pysty kuvittelemaan itseäni mihinkään edellä mainituista, lähinnä edellisen suhteen seurauksena. Vastoin kaikkia luulojani viime keväänä mun elämässä loksahti tietyt palaset kohdalleen ja löysin itseni avoliitosta vain kuukauden seurustelun jälkeen. Olin niin rakastunut ja onnellinen, ettei mikään olisi saanut mun maailmaa järkkymään. Jossain vaiheessa kuitenkin alkoi ahdistaa, tuntui kuin en olisi saanut hengitettyä vapaasti. Lopulta mulla ei enää ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä.

Olen useasti pohtinut, missä oikein meni pieleen. Enkö vain ollut valmis jakamaan elämääni toisen kanssa? Oliko ihminen ehkä “väärä” mulle? Ei se kuitenkaan täysin väärä voinut olla, koska uskalsin tapojeni vastaisesti heittäytyä täysillä suhteeseen. Ensimmäiset kuukaudet tuntuivat lähes täydellisiltä, etten oikein vieläkään voi käsittää, miten asiat lopulta menivät niin kuin ne menivät. Jos mä en onnistunut siinä suhteessa, voinko ikinä onnistua missään muussakaan? On vaikea uskoa, että mua odottaisi jossain jotakin vielä parempaa.

Hulluinta varmasti on se, miten hankalaa mun on ollut päästää irti menneistä. Huolimatta siitä, että itse lähdin suhteesta ajatellen tekeväni oikean ratkaisun, löydän itseni toisinaan vieläkin muistelemasta viime kesää kyyneleet silmissä. Tiedän, että näin sen pitikin mennä ja että mua odottaa erilaiset ihmiset ja haasteet tulevaisuudessa, mutta siltikään ei ole helppoa unohtaa niitä vahvoja tunteita, joita silloin tunsin. Aina ei mee nallekarkit tasan, kuten sanotaan.

(Kuvat Turun Tuomiokirkon luona viime viikolla esillä olleesta Kaisa Salmen Gerberauni-taideteoksesta sekä tietysti Tuomiokirkko itse, kaikki omasta kamerastani lähtöisin.)

Tulin eilen siskon kyydillä kotikotona käymään, ilta meni pihalla äidin apuna touhuillessa ja päättyi saunomiseen. Uima-altaaseen en vielä uskaltautunut, sitten menen kyllä heti kun tämä flunssa on kokonaan ohi. Mulle iski jo eilen inspiraatio tehdä hame, mutta saunan jälkeen ei enää jaksanut edes ajatella asiaa. Tänään äiti etsi kaapista joitakin kankaita ja hameeksi päätyi lopulta musta satiinimainen kangas. Lopputulos on tällainen:

Tuon tyyppistä hametta on näkynyt useammassakin blogissa, omani tein Alman ohjeiden mukaan. Malli oli helppo tehdä jopa mulle, jolla yleensä on peukalo keskellä kämmentä mitä käsitöihin tulee (olin peruskouluajan teknisissä töissä). Pari pientä mokaa tuli tehtyä, mutta niitä tuskin havaitsee muuta kuin todella läheltä tarkasteltuna.

Äiti löysi jostain kaapin kätköistä sinikukallisen mekon, jota mä ja/tai sisko käytettiin joskus ehkä vuosituhannen vaihteessa. Mekko yllättäen mahtui mun päälle, tai no onhan se aika tiukka lantion kohdalta. Nyt mietin voisinko käyttää mekkoa kesällä vai meneekö se tiukkuudellaan jo mauttomuuden puolelle.

Kevätaurinko ja lämpimät kelit ovat kyllä jotain niin parasta! Kissojakin olen kuvaillut pitkästä aikaa, kun ne viihtyvät pihapiirissäkin eivätkä ole koko ajan jossain liesussa tai sisällä nukkumassa. On ne vaan niin suloisia mussukoita kumpikin.