AvainsanaKysymysmerkkejä

Säät alkavat jo olla syksyisiä, paahtava helle on enää muisto eivätkä sadepäivät ole mikään harvinaisuus. Mä ainakin olen täysin valmis syksyyn, itse asiassa odotan jo että saisi heittää enemmän vaatetta päälle eikä öisin olisi trooppisen kuuma. Tosin tässä kerrostalossa on järkyttävän kuuma ympäri vuoden – kiitos taloa pääasiassa asuttavien eläkeläisten, jotka tahtovat pitää peruslämmön reippaasti yli kahdessakympissä…

Että saisi alennusmyynneistä hankitun harmaan nahkatakin käyttöön, voisi kietoa huivin kaulaan sekä sujauttaa jalkaan solkinilkkurit tai pääkallomaiharit ja unohtaa täysin sandaalit ynnä muut kesäkengät. Että voisi illan pimennyttyä valaista kodin kynttilöin ja himmein pikkulampuin ja fiilistellä vuodenaikaa teekuppi kädessä maailman parhaalla sohvalla oman kullan vieressä.

Että haistaisi syksyn tuoksun.

Syksy on ehkä kaunein vuodenaika valokuvauksen kannalta, vähän samalla tavalla kuin kevätkin. Joskus tekisi mieli kuvata alati muuttuva maisemaa joka päivä, koska jokaisena päivänä tulee esiin jotakin uutta ja kaunista. Keväällä maasta puskevat kasvit ja hennon vihreät silmut puissa saavat hymyn huulille kauppareissulla, syksyllä puiden väriloisto ja pimenevät illat ovat kauneinta sinä hetkenä.

Tässä muistikuvia mun elämän kuudesta edellisestä syksystä.

23.9.2004 Kun tultiin Paimiosta pappaa katsomasta, viimeisen kerran.

7.10.2004 Ensimmäinen syksy Jyväskylässä.

9.10.2004 Hyvästit mammalle ja pappalle.

12.10.2004 Päivävisiitti Lappeenrantaan.

13.9.2005 Toinen syksy Jyväskylässä, kiva kämppä ja vielä kivempi kämppis.

1.9.2006 Kolmas syksy Jyväskylässä alkamaisillaan.

3.10.2006 Sinä syksynä ahdisti usein.

7.10.2006 Onneksi oli ystävät ja perhe ja opiskelut.

23.10.2006 Viimeinen vuosi, jolloin iskä viljeli sokerijuurikasta.

12.10.2008 Armeija, aliupseerikurssi, lukemattomat (sateiset) leirit.
Järjettömästi kaikkea uutta, paljon mahtavia ihmisiä.

19.9.2009 Nightwishin konsertti Helsingissä.

11.10.2009 Siskon kanssa kahvilla/kaakaolla Cup & Pintissä.

20.10.2009 Ensimmäinen syksy kullan kanssa saman katon alla.

20.10.2009 Uusi objektiivi oli todellinen rakkauspakkaus.

(Syksyllä 2007 ja 2008 kuvasin todella vähän, siksi niistä ei myöskään löytynyt sopivaa kuvamateriaalia.) Mitä tuleva syksy tuo tullessaan, sitä en vielä tiedä. Tähän saakka jokainen syksy sitten lukiosta poispääsyn jälkeen on tiennyt jonkinlaista muutosta mun elämässä, mutta tänä vuonna sellaista ei ole tiedossa. Tavallaan se hieman ahdistaa: jumitanko paikallani? Suunnitelmia tulevaisuuden varalle on jo tehty, tai ehkä ne ovat vielä enemmänkin haaveita. Toivottavasti toteutuvat.

The xx – xx [2009]

Torstaina ajelin päivällä suunnilleen kolmenkymmenen asteen helteessä Alastarolle, jossa oli menossa toinen peräkkäinen ORGin ratapäivä. Iskä ja kulta olivat olleet paikan päällä aamusta asti, tämä oli viime syksynä A-kortin saaneen kultsin ensimmäinen kerta radalla. Innostunut mies mua olikin vastassa, ehkä ihan hyvä vaan että pääsi saman tien harjoittelemaan oikein kunnolla (ajoaika oli klo 10-18).

Oli hienoa huomata, miten olen jälleen kehittynyt valokuvaajana verrattuna viime kertaan. Paremmat kuvat johtuvat osittain varmastikin uudesta rungosta, D90 vain tekee kauniimpaa jälkeä kuin vanha D70s. Objektiivina mulla oli vanha tuttu 70-300mm ƒ/4-5.6D ED, joka tuli aikoinaan D70s:n kanssa yhteispaketissa ja jonka myymistä olen vakavasti harkinnut.

Kyseinen mötikkä on ollut koko kesän Envialla lainassa, kun en sitä oikein muualla ole tarvinnut kuin radalla kuvatessa – yleensä kerran vuodessa. Alastaron reissun tuotoksia katsellessa tosin alkoi mietityttää olisiko tuolla käyttöä mahdollisesti muussakin tilanteessa, onhan sen jälki kuitenkin suht nättiä. D90:n mukana tullut 18-105mm ƒ/3.5-5.6 VR on toki erittäin toimiva perusputki, mutta ei se kunnon zoomin roolista selviä.

Ruutuja radan varrella tuli napsittua suunnilleen 400, joista 70 lopulta päätyi julkaisuun Flickrin puolella. Tarkoitukseni oli tähän postaukseen laittaa ainoastaan muutama onnistunut otos, mutta en osannutkaan valita omaa silmää eniten miellyttävien kuvien joukosta vain muutamaa – joten kuvia on nyt sitten vähän enemmän. Kuvissa vilahtaa tietystikin oma rakas Cebarini kullan rataratsuna sekä iskän keväällä hankkima punainen VFR800 (yllä) iskän itsensä ohjastamana.

Ryhmiä oli kolme: nopea, keskinopea sekä hidas. Nopeassa ja keskinopeassa oli mukana vakavia harrastelijoita, joiden menoa oli hurjaa katsella mutta tottakai mahtavaa kuvata. Kurvit mentiin polvi maassa ja vauhtia riitti! Yllä olevat kuvat taitavat olla nopeiden ryhmästä.

Valitsin tällä kertaa hieman erilaisia kuvauspaikkoja kuin aikaisempina vuosina, mikäs sen parempaa hyötyliikuntaa kuin juoksennella paikasta toiseen kamera kourassa hellesäällä. :) Seuraavat kuvat syntyivät ex tempore, kun pysähdyin hetkeksi kuvaamaan ihan toisenlaisesta paikasta kuin olin ajatellut. Mutta ovatpa vaan kerrassaan hienoja kuvia, vaikka itse sanonkin!

Lämpöasteita tosiaan oli riittämiin, puuskittainen tuuli sentään viilensi kuumuutta vähäsen mutta teki tietysti ajamisen hankalammaksi. Joitakin kaatumisia päivän aikana kuulemma tuli, pari niistä sinä aikana kun mäkin olin messissä. Ei onneksi mitään vakavampaa kuitenkaan. Kuvailin vajaan puolitoista tuntia, sitten olikin jo aika huristella takaisin Turkuun ja alkaa valmistautua illan DBTL-tarjontaan. Palataan asiaan myöhemmin, kun ehdin laittaa nekin kuvat kuntoon.

Scandinavian Music Group – Onnelliset kohtaa [2002]

Mulla on pitkään jatkunut laukkuongelma, jota sivusinkin tuossa keväämmällä. Tällä hetkellä tilanne on se, ettei mulla ole varaa sijoittaa yli satasta laadukkaaseen laukkuun – sen verran on tullut tehtyä muita, enemmän tarpeellisia hankintoja tyyliin tietokone, järkkäri sekä nyt viimeisimpänä sohva (joka toivottavasti saadaan huomenna!). Tästä syystä toivoisin löytäväni jostain sellaisen ns. välimallin laukun, ei ihan halvin ja heikoin yksilö muttei kuitenkaan mikään kovin hinnakas. Lainasin silloin Merefestillä ollessani kaverin laukkua, johon tykästyin kovin ja joku tuon tyyppinen olisi täydellinen lisä nykyiseen laukkuvalikoimaani.

Pikkulaukkuja mulla on yllin kyllin eikä lyhythihnaisista isommista veskoistakaan varsinaisesti ole pulaa. Olkalaukut ovat käytössä mun mielestä kaikista käytännöllisimpiä, mutta alan olla jo hippasen kyllästynyt kahteen, kumpaakin hyvin paljon käytettyyn vaihtoehtooni. Ei sillä ettenkö kyseisistä laukuista tykkäisi, mutta kaipaamani yksilö olisi jotakin näiden kahden väliltä. Ei niin iso ja mohlo kuin Marimekko, muttei myöskään yhtä pieni ja jäykkä kuin Vespa-laukku.

Keräsin ah-niin-upeaan kollaasiin muutaman veskan Friis & Companylta, valitettavasti noistakaan ei mikään ole täsmälleen sellainen kuin tahtoisin. Harmi sinänsä kun ovat nettipuljun alessakin, n. 30-35 euroa kukin. Aitoa nahkaa tuskin on alle viidenkympin laukuissa tarjolla, mutta onneksi kaikki tekonahkalaukut eivät ole niin muovisen tuntuisia. Pitäisi kyllä ehdottomasti päästä hipelöimään ihan livenä, näppituntuma vaikuttaa kuitenkin aika paljon.

Sinänsä Aim shoulder bag on kelvollisen oloinen, on pitkää hihnaa eikä koko ole minimaalinen taikka mitenkään mohlo. Koristetikkaukset sen sijaan eivät sytytä, ilman niitä tuo olisi erittäin varteenotettava. Sass shoulder bag on hieman pienempi ja siinä on hienompi olkahihna, mutta mikä ihmeen ketjuhässäkkä siihen on tarvinnut tyrkätä? Alin String bag on aivan mahtavan muotoinen ja kokoinen, mutta voi elämä noita koristuksia! Hapsua ja ketjua, ei mulle kiitos.

Näiden perusteella täydellinen veska mun mieleen olisi siis muodoltaan ensimmäisen, kooltaan viimeisen ja olkahihnaltaan keskimmäisen sekoitus. Mistäköhän sellaisen löytäisi? Ja tiedän kyllä, ettei F&C ole paras paikka etsiä suht simppeliä laukkua, mutta esimerkiksi perusketjuliikkeissä vastaan ei ole tullut mitään sinne päinkään. Taidanpa kuitenkin ratsata keskustan liikkeet heti kun vain töiltäni ehdin kaupunkiin ennen kauppojen sulkemisaikaa (huomenna toivottavasti).

(Laukkujen kuvat: Friis & Co)

Juanes – Mi Sangre [2004]

Mulla on hieman taipumusta kotinatseiluun, toisin sanoen siis määrään kaapin paikan kotona. Onneksi kulta osaa sopivasti kestää mun määräilyä ja osaa myös tarvittaessa laittaa stopin, jos menen liian pitkälle. Mun komentelusta onkin kehittynyt meidän suhteen yleinen naljailunaihe, jolla kulta palauttaa mut maanpinnalle diktaattorisfääreistäni. Aiheesta syntyi eilen illalla viereinen kuva, nauruntyrskähdysten kera tottakai. Kullan kynästä peräisin siis, mähän en osaa piirtää en sitten yhtään.

Tämä viikko meni aika tiiviisti Salossa töissä, tein pitkästä aikaa jopa neljä työvuoroa. Toisella varastolla mua ei olla kaivattu sitten helmikuun alun, mutta parempi näin – toinen työ kun on fyysisesti raskaampaa (= ottaa selän päälle turhan paljon) ja huonommin palkattuakin. Vielä kun saisi suunnitteilla olevia työkuvioita vietyä eteenpäin, tässä kohtaa pallo ei tosin ole mulla. Pääasia kuitenkin, että jotain hommaa on ja rahaa tulee, jotta pystyy elämään. Jotain olisi toki mukava saada säästöönkin, mutta näillä mennään toistaiseksi.

Lauantain vastaisen yön olin töissä ja seuraavana päivänä vietin laatuaikaa siskon seurassa. Pyörittiin tovi Salon keskustassa (sisko osti hiusväriä ja mä ihailin mm. Seppälän kevätvaatteita), kunnes lähdettiin Turun kautta kotikotiin. Dharma on häntänsä kanssa jo paljon parempi, enää ei häntä roiku täysin velttona vaan se on jo vähän koholla. Hännäntyvi on edelleen turvonnut, mutta paranemaan päin sekin. Viime viikonlopun unisesta Dharmasta ei ollut tietoakaan, vaan kissaneiti vaikutti olevan taas oma virkeä itsensä ja vietti aikaa meidän seurassakin.

Kent – Röd [2009]

Alkaa pikku hiljaa pinna todella olla katkeamispisteessä, mitä tulee meidän “ihanaan” ötökkäongelmaamme. Lude-esiintymä löytyi tosiaan jo joulukuun alussa ja asiasta informoitiin saman tien sekä huoltomiestä että isännöitsijää, mutta mitään ei ole vieläkään tapahtunut. Vuodenvaihteen jälkeen isännöitsijä käänsi yhtäkkiä kelkkansa ja totesi ongelman olevan yksin meidän: koska kukaan muu ei ole vastaavaa valittanut, muilla ongelmaa ei siis ole.

Mä en halua pysyä hiljaa tästä asiasta, mieluummin jaan kokemukseni – ehkä siitä saattaa olla apua jollekin. Valitettavasti osa ihmisistä (erityisesti iäkkäämpi väestö) mieltää lutikat jotenkin häpeälliseksi aiheeksi, joka kielii epäsiististä huushollista. Näinhän asia ei kuitenkaan ole, kuten aiemminkin totesin, vaan luteiden pesiytyminen asuntoon on enimmäkseen ehkä huonosta tuurista kiinni. Ei olisi mikään ongelma mennä rinkuttamaan naapurin ovikelloa ja kysyä suoraan onko ötököitä siellä, jos kysymykseen saisi todenmukaisen vastauksen. Olen yrittänyt miettiä keinoja, joilla ihmiset saisi ymmärtämään minkä tason ongelmasta oikeasti on kyse ja miten tärkeää kaikkien olisi olla rehellisiä asian suhteen.

Ollaan nyt oltu yhteydessä huoltomiehen ja isännöitsijän lisäksi taloyhtiön hallitukseen, kaupungin terveystarkastajaan sekä yhteen myrkytysfirmaan. Kaikki ovat sitä mieltä, että luteista tulisi päästä eroon, mutta ketään ei kiinnosta tehdä asian eteen mitään. Myrkytysfirman varmasti saisi hoitamaan ongelman sen omilla keinoilla, mutta valitettavasti meillä ei tässä kohtaa ole muutamaa satalappusta lyödä tiskiin vastineeksi kemiallisesta avusta. Ja mitä sitten jos örkit tulevatkin jostain toisesta asunnosta? Muutama kuukausi kalliin myrkytysrumban jälkeen luteet tulisivat todennäköisesti takaisin. Ymmärrän kyllä, että rahastahan tässä on kyse – niin kuin aina kaikessa on. Ihmettelen kuitenkin sitä, ettei kukaan tahdo selvittää onko ylimääräisiä kämppiksiä muissakin asunnoissa – kai se vaan on helpompi syyttää meitä, kun olemme kerran asian tuoneet esiin.

Tällä hetkellä en toivo mitään muuta yhtä paljon kuin sitä, että joskus vielä pystyisi elämään normaalia elämää. Sitä, että kotona olisi lattialla olevan patjan sijasta kunnon sänky, jossa nukkua. Sitä, ettei heräilisi öisin ja kuvittelisi näkevänsä luteita kipittämässä seinillä. Sitä, että kotiin tuleminen ja kotona oleminen olisi ihanaa.