AvainsanaLainasanat

Uusi viikko taas. Tänään on väsyttänyt ihan liikaa, edes aamuinen BodyPump ei saanut virtaa päälle. Töissä melkein nukahdin istualteen, toinen käsi näppiksellä (ctrl+C / ctrl+V / ctrl+A) ja toinen hiirellä. Olin kotona joskus kuuden jälkeen, sitten syöksyinkin jo siskon luokse kyläilemään. Sieltä kävellessäni kotiin ahdisti hetken niin, ettei meinannut henki kulkea, mutta onneksi se meni ohi. Koneelle istahtaessani pillahdin itkuun, kun yli pyyhkäisi mielettömän kova ikävä (jonka luulin jo kadonneen). Selkeästi pitäisi nukkua öisin enemmän ja/tai paremmin.

Lauantaina kävin siis UFFin euron päivillä, noiden hameiden (toinen on vähän ryppyinen, ups) lisäksi löysin vaaleansävyisen raidallisen kauluspaidan, joka tosin on aika jämptin kokoinen. Vasemmanpuoleinen hame on alun perin H&M-tavaraa, sen kohtalosta en vielä ole päättänyt. Lyhyemmäksi sitä voisi ehkä pätkäistä, kun tuo polvet peittävä mitta saa mut näyttämään ihan pätkältä. Oikealla olevassa hameessa oli kokomerkintä 150, aika pieni se kyllä onkin. Molemmilla sivuilla olevat vetoketjut saa auki (alla on siis kangas), jolloin hame on hieman väljempi lantiolta. Tykkään vetoketjuista!

Viime aikoina olen aina hetkittäin saanut aivan huisia inspiraatiopuuskia, joistakin jopa on syntynyt vähän jotain. Liian usein kuitenkin tunnen olevani niin eksyksissä elämäni suhteen, että kaikki tuntuu täysin mahdottomalta. Onko se vain sitä, etten mä oikeasti vielä(kään) tiedä mitä tahtoisin elämälläni tehdä? Vai onko se eron jälkeistä, uuden elämäntilanteen aiheuttamaa hämmennystä, joka katoaa ajallaan? Maailma on mulle avoin, täynnä mahdollisuuksia, mutta mä en osaa/uskalla käyttää niitä. Lukaisin viikonloppuna Kiti Kokkosen sähköpostiromaanin Terveisin Karo, josta tunnistin osittain myös itseni:

Silloin kun minulla oli parisuhde, olin sillä saralla onnellinen, mutta oma henkilökohtainen minäni kaipasi koko ajan jotakin. Tunsin usein olevani tyhjä ja etsin lakkaamatta jotain. – – – Parisuhde loppui, ja löysin itseni. – – – Nyt pitää itkeä parisuhteen perään. Mikään ei koskaan ole tarpeeksi. Niin lattealta kuin se kuulostaakin ja miljoona ihminen on sen jo todennut miljardiin kertaan: nykyajan ihmiselle mikään ei riitä. Ainakaan suurimmalle osalle. Ainakaan minulle. Aina pitää saada jotakin lisää.

– – – Miksi vaatekaapit ovat täynnä vaatteita? Mitä minä odotan ja kaipaan? Mikä on se tyhjiö ihmisen mielessä, jota täytyy koko ajan yrittää täyttää? Miksi ei voi aamulla herätä ja ajatella, että minä olen nyt tässä ja tämä on hyvä päivä? Miksi odottaa ja olettaa yleensäkään yhtään mitään?

Mä odotan ja kaipaan koko ajan jotain, mutta en oikeastaan edes tiedä mitä. Ehkä sitä, että jotain mullistavaa tapahtuisi. Että elämä taas jatkuisi, jollain tapaa uudenlaisena. Kunhan tapahtuisi edes jotain.

Apulanta – Kiila [2005]

Soitin pitkästä aikaa rakkaalle ystävälleni Akkikille ja puhelu venyikin lopulta tunnin mittaiseksi. Oli ihana jutella taas! Akkiki on mun elämässä yksi niitä ihmisiä, joiden kanssa tunnen olevani samalla aaltopituudella. Harmi, kun ei asuta lähempänä. Samassa maassa onneksi sentään. :)

Tänään vietin 6 h töissä polkupyörien tuotekorttien parissa, sama jatkuu huomenissa. Näen ensi yönä varmaan uniakin fillareista… Alkuillasta kävin äipän kanssa kahvilla (ja teellä) Cafe Brahessa, jaettiin mustaherukkainen kakkupala, jossa taisi olla valkosuklaata päällä. Mä en yleensä herukoista pahemmin välitä, mutta Cafe Brahen tuotos oli yllättävän namia. Suosittelen.

Jumahdin sitten kuuntelemaan Kiilaa, en muistanutkaan miten hieno levy se on. Upeita biisejä osuvilla sanoituksilla. Tänään vuorossa pari pätkää kappaleesta Usko (yksi suosikeistani sekin):

Hei
Kaunista huomenta
Huolimatta kaikesta
Kuten oikeudesta

– – –

On
valintas yksin sun
Sun voimastas jotain muuttuu
jos vain tahdot niin

Sydämes tuntee sut paremmin kuin uskoisitkaan

Sain pari kohtaa tehtyä todo-listastani, joten voin mennä nukkumaan hyvillä mielin. Huomenna sitten muiden hommien pariin, jotta saa taas viivata kohdan tai kaksikin yli listasta. (Olenkohan lista-addikti? Niitä vaan on niin kiva kirjoittaa…)

Leonard Cohen – The Essential [2002]

Viimeiset kaksi päivää olen juossut pää kolmantena jalkana paikasta toiseen, mutta silti tuntuu, etten ole saanut mitään aikaiseksi. Olisi vaikka mitä tehtävänä eikä mitään tule oikeasti tehtyä. Mihin tunnit – ja päivät – oikein katoavat?! Koneellakaan en ole ehtinyt istua kuin hetken tai pari.

Tänään olin aamulla ensitöikseni Elixiassa EasyXycling-tunnilla, jotenkin tuntui tosi iisiltä eikä tullut edes kunnolla hiki. Loppupuolella alkoi lihaksissa tuntua eilinen BodyPump, joten ehkä sen takia en sitten polkenut ihan täysillä. Huomenna taidan pitää vapaapäivän treenistä, jospa lihaskipu tästä asettuisi.

EasyXyclingissä yksi biisi oli yksi suosikeistani Apulannan Kiila-albumilta, kappale numero 5 eli Armo. Kuuntelin kyseistä levyä paljon joskus ekoina opiskeluvuosina Jyväskylässä, erityisen hyvin levy toimi lenkkeilymusiikkina (kuten myös Apiksen uudempi, Eikä vielä ole edes ilta). Kiilaa ei ole hetkeen tullut kuunneltua, mutta tämän päiväisen jälkeen taidan laittaa levyn seuraavaksi soittimeen. Armo sopii paremmin kuin hyvin mun tämän kevään fiiliksiin:

Minut ympäröin tyhjyydellä
jotta voisin nähdä
Jotta oppisin itse mitä tunnen
Ja tietäisin sen

Nyt on mentävä yksin
Kulkee pitää ilman varjoo
Osan jäätävä taakse
jotta toinen voi loppuun löytää

Tätä hetkeä kartoin
Tätä väistin
Tätä niin pelkäsin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika

Viimeiseen tiimaan
Tähän päättyy paljon hyvää
Paljon kaunista
Jonka raajat kuolleet on
Tän täytyy mennä näin
Vaikka tahtoisin kieltää
koittaa säilyttää
Mutta tiedän et on turhaa
Armoo viivyttää

Kuukaudet Jyväskylästä lähdön jälkeen ovat opettaneet mulle paljon niin elämästä kuin itsestänikin. Vaikka olin pitkään varma siitä, että tein elämäni pahimman mokan lähtemällä, olen huomannut sen olleen juuri oikea ratkaisu sen hetkiseen tilanteeseen. Aina ei mee nallekarkit tasan, mutta onneksi tulee uusia juttuja, jotka pyyhkivät pois vanhat murheet ja pettymykset.

Löysin kaapista vanhan polaroid-kameran, pitihän sitä käydä vähän testailemassa. Aurinko paistaa ja lämpöasteitakin on kiitettävästi, harmi vain kun tuuli on aika kova. Tänään on jotenkin tosi mitäänsanomaton olo, ihan kuin en olisi ollenkaan elossa. Katselen maailmaa ja itseäni ikään kuin ulkopuolisena enkä ole läsnä tässä ja nyt. Kaipaan jonnekin pois, mutten tiedä mihin. Mulla taitaa olla loppumaton tyytymättömyys paikkoihin, koska kaipaan aina jonnekin muualle kuin missä olen.

Sain vihdoin (aloitin muistaakseni maaliskuussa ja lukeminen on ajan puutteen takia jäänyt) luettua loppuun Karo Hämäläisen romaanin Kuudes askel, jonka olen joskus aikaa sitten ostanut jostain tarjouskorista kirjahyllyäni täyttämään. Positiivinen lukukokemus, pidin erityisesti kirjan toisistaan erillään olevista henkilöhahmoista, joissa kuitenkin oli havaittavissa tiettyä samanlaisuutta.

– – ihmisten suurin ongelma on, että he eivät ole varmoja siitä, mitä haluavat ja tuntevat, etteivät tiedä mistään mitään, itsestään varsinkaan, eivätkä sitä, mitä elämä on, kun kaikki kelluu ja vaappuu ympärillä sattumanvaraisesti, voi muuttua hetkessä toiseksi.

Yllä oleva pätkä pysäytti mut hetkeksi, tuntui niin omaan elämään sopivalta. Kuluneen (vaikean) kevään aikana olen useasti pohtinut, miten elämä oikeastaan rakentuu. Onko jokaisella ihmisellä etukäteen määrätty kohtalo, joka tuo tullessaan juuri sitä mitä pitääkin, vai onko kaikki pelkkää sattumaa? Muuttuuko elämän suunta vain silloin, kun ihminen sattuu olemaan oikeassa paikassa oikealla hetkellä? Ajoitus on kuitenkin tärkeässä osassa, sillä on todellakin hetkestä kiinni, tapahtuuko jotain vai jääkö tapahtumatta. Jollain tasolla uskon kohtaloon, mutta toisaalta tuntuu turhauttavalta ajatella, ettei ihmisellä itsellään olisi mitään vaikutusta omaan elämäänsä. Joskus asioiden ei vain voi antaa olla, vaan ohjat on otettava omiin käsiin. Tai ehkä kohtalolla on käpälänsä pelissä siinäkin, millaisia päätöksiä ihminen tekee ja milloin.