AvainsanaLainasanat

Vuorossa viime viikonlopun Helsingin reissun ostokset, vähäiset mutta sitäkin onnistuneemmat. Aloitetaan vaikkapa siitä eilen mainitusta eli mitä lähtikään kotimatkan koukkaukselta mukaani. Osasiko joku ehkä jopa aavistaa? :)

Tietystikin maailman parhaat kengät, maiharit. Eikä mitkä tahansa maiharit, vaan armeijan laskuvarjojoukkojen hyppykengät – suunnilleen samanlaiset kuin ne, joilla tallustin (vajaat) 362 päivää Puolustusvoimien palveluksessa. MP-myymälässä kokeilin kenkien uudempaa mallia, mutta ne olivat jotenkin erilaiset kuin nuo vanhanmalliset Jalaksen valmistamat. Olin aiemmin jo metsästänyt kyseisiä kenkiä pitkin nettiä, joten tiesin ettei vanhaa mallia oikein muualta enää saanut kuin Varustelekasta. Ostin sitten Suomen toiseksi viimeisen parin kenkää koossa 39.

LJK-maiharia ei vissiin enää valmisteta. Ostimme viimeiset Jalaksen valmistamat kengät pois ja pistimme eteenpäin. Nyt olis vielä saatavilla, lisää ei ole tulossa.

Tämä on oikein kiva, perinteisen näköinen nahkainen solakka varsikenkä. Malli on ollut alunperin laskuvarjojoukkojen käytössä, mutta näitä jaettiin ilmeisesti kysyttäessä myös tytöille, joilla usein oli vähän joka suunnassa pienemmät jalat. Olisi ollut tasa-arvovaltuutetulle töitä, onhan se vähän epistä että kauniimpi sukupuoli pääsi nauttimaan näistä, mutta pojista vaan ne lentokoneesta hyppivät yksilöt pääsivät tämmöisillä tallaamaan!

Itse kenkä on perinteisellä nauhoituksella varustettu, kokonahkainen ja kumipohjainen, painoltaan tosi kevyt kunnon varsikenkä. Iskunvaimennus on näissä aika hyvä, lentokoneesta hyppimiseen kun ovat tarkoitetut. Lesti on, vaikkakin vähän kapeampi kuin esim. M05-maihareissa, silti aika leveä ja sopii suomalaiseen räpylään hyvin. Nämä vaativat jonkun verran sisäänajoa, mutta tämän iloisen vaiheen jälkeen istuvatkin jalkaan kuin nyrkki pers-, öh, silmään. Niin joo, ja mukana tulevat pohjalliset ovat myös huippukamaa!
(varusteleka.fi)

Vähän isothan nuo ovat, intissäkin käytin kokoa pienempiä, mutta kolmekasia ei enää ollut jäljellä. Toisaalta halusin nuo nimenomaan talvikengiksi, joten villasukkavara on erittäin positiivinen asia. Tuntuvat muuten jalassa ehkä jopa intin maihareita paremmalta, ne kun olivat alkuun niin jäykät ettei nilkka taipunut mihinkään. Nuo ovat suoraan täydelliset jalkaan, ei purista, kiristä tai paina yhtikäs mistään. Että tervetuloa vaan talvi, olen valmis!

Pohjan made in Finland ei ole mitenkään huono juttu, kuten ei myöskään laadukas ja pehmeä nahka. Hyvin hoidettuna pitäisi kestää vesikelitkin, ei muuta kuin kenkälankkia pintaan siis. Sitä on vielä pari tuubia jäljellä ihan aitoa laatua SA-int. Parempia kenkiä mulla ei ole tainnut koskaan olla eikä varmaan tule olemaankaan, toivottavasti uudet tulokkaat palvelevat pitkään.

Kaupunkikiertelyn ainoa ostos tasapainottaa mahdollista äijäfiilistä:

Ihana minttujäätelöstä muistuttava toppi löytyi Monkista ja maksoi vaivaiset kuusi euroa. Juuri sopivan löysästi laskeutuva, sellaisia kuin vaatekaappini huutaa lisää. Vielä kun löytäisi jotain samantapaista (hihattomana tai hihoilla, ei väliä) esimerkiksi tummahkon harmaana tai laivastonsinisenä… Joku vaaleakin väri olisi tervetullut.

P.S. Onko tällainen perusvaatteiden kaipuu ikääntymisen ja/tai aikuistumisen ensimerkkejä?! Silmänympärysvoidetta olen ehtinyt käyttää jo vuosia, seuraavaksi varmaan alan haaveilla vakityöpaikasta, omakotitalosta ja omasta autosta. ;)

The Sounds – Crossing The Rubicon [2009]

Aikoinaan edellisen blogin alkutaipaleella tein postauksen sen hetkisistä suosikkiartisteista. Tarkoitus oli jatkaa sarjaa myöhemmin ja tuoda esiin lempimusiikkiani, mutta vakaista aikomuksistani huolimatta en ole jatko-osaa koskaan tehnyt. Nyt sen aika on koittanut eli tämän hetken suosikkiartistit TOP5 on tämän postauksen teema. Eivätkä ole tälläkään kertaa missään järjestyksessä.

Jenni Vartiainen

Gimmelistä en niinkään välittänyt, mutta Jennin ensimmäiseltä soololevyltä rakastuin Ihmisten edessä -kappaleeseen ja kyseistä levyä tuli sitten muutenkin jonkun verran kuunneltua. Tänä vuonna julkaistu kakkosalbumi ei alkuun kuulostanut mitenkään erityiseltä, mutta yhtenä kertana kolahti ja lujaa. Paljon vaikutti varmasti myös se, että Ankkarockissa näin Jennin ekaa kertaa livenä – ja olin täysin myyty. Karismaattinen neito ja aivan järjettömän kaunis! Jos rakastuisin naiseen, rakastuisin Jenniin. Uusimpia lemppareitani ovat Duran Duran, Eikö kukaan voi meitä pelastaa? sekä Halvalla.

(Kuvat: last.fm, jennivartiainen.fi)

Pariisin Kevät

Pariisiin Kevät läpimurtohitti Meteoriitti muistuttaa ikuisesti keväästä ’08 ja siitä, kun muutin ensimmäistä kertaa elämässäni yksin asumaan. Kappale on edelleen yksi suosikeistani, siinä on jotenkin vain kaikki kohdallaan. Ekan albumin olen kuunnellut ainakin tuhat kertaa ja silti Pikku Huopalahden “Kun olin pieni, niin sun mummos sanoi / Linja-autojen ja rakkauden perässä voi juosta / Tai odottaa seuraavaa” tai Alkemistin ranskankieliset lauseet jaksavat ihastuttaa joka kerta ne kuullessani. Uuden Astronautti-albumin hankin itselleni jopa ihan oikeana levynä, mutta vaati useamman kuuntelukerran ennen kuin pääsin siihen sisälle. Tänään pääsen vihdoin tarkistamaan yhtyeen livekunnon, toivottavasti Klubilla kuullaan illalla ainakin Invisible Man tai Imatrankoski.

(Kuvat: pariisinkevat.com)

Herra Ylppö & Ihmiset

Avasin silmäni – tai ehkä pikemminkin korvani, heh – Herra Ylpön musiikillisille tuotoksille oikeastaan vasta viime keväänä, vaikka kyseinen herra on musisoinut ties miten pitkään. Maj Karmaa olen jonkun verran kuunnellut, mutta jotenkin Herra Ylppö & Ihmiset iskee enemmän. Varsinkin uusin Pojat ei tanssi -albumi on mun mieleen, sopivan melankolista tasapainottamaan kepeämpiä suosikkeja. Ylppö-lempparini Horros sekä Riisu siipesi ovat juurikin tuolta uudemmalta albumilta. Ja pakko myöntää, että myös Ylpön taiteellinen ulosanti on juurikin sellaista taidetta, josta mä tykkään. Pointsit siitä, musiikin lisäksi.

(Kuvat: savonsanomat.fi, plaza.fi)

Chisu

Myös Chisuun olen ihastunut tämän vuoden puolella, kaikki taisi lähteä kakkosalbumin surullisesta Yksinäisen keijun tarina -biisistä. Neidon ensimmäinen albumi ei sykähdyttänyt mitenkään erityisesti, mutta uudempaa Vapaa ja yksin -levyä olen renkuttanut sitten senkin edestä. Radioiden puhkikuluttama Baden-Baden tulee useimmiten skipattua, mutta muuten kyseinen lätty on loistavaa kuunneltavaa hyvin monenlaisessa olotilassa. Suosikkikappaleeni Chisulta on ehdottomasti Etsijät, voisin soittaa sitä päivän repeatilla enkä taatusti kyllästyisi!

(Kuvat: last.fm)

Anna Puu

Vuoden 2008 Idols meni multa armeijan takia (vai ansiosta?) täysin ohi, mutta Anna Puulta en voinut välttyä. Kisan voittajaa en edes muista, mutta toiseksi tullut Anna on jäänyt pysyvästi soittolistalleni. Ensimmäisestä singlestä C’est la vie pidän kovasti edelleen, muita suosikkejani ykköslevyltä ovat Linnuton puu ja Kolme vuodenaikaa. Tänä vuonna julkaistu kakkosalbumi jatkoi letkeään annapuumaiseen tyyliin ja sekin on tullut soitettua useampaan kertaan läpi, lemppareiksini ovat nousseet Sinä olet minä sekä nimikkoraita Sahara. Annan iloisen esiintymistyylinhän kävin vihdoin tämän vuoden DBTL:ssä katsastamassa, hyvin kyllä veti sen jättimäisen vauvamahankin kanssa.

(Kuvat: savonsanomat.fi, tapahtumaopas.fi)

Seuraavalla kerralla voisinkin ehkä kirjoitella ikisuosikeistani, joista ainakin yksi lienee kaikille jo selvä… Ja menneisyyden lemppareistakin riittäisi varmasti sepustusta yhden postauksen verran, siellä vasta kaikkia herkkuja olisikin. ;)

Pariisin Kevät – Astronautti [2010]

Muistin yhtäkkiä nähneeni viime yönä unta että joku, en muista kuka, oli miettinyt bloggaamisen aloittamista ja mä tietysti kannustin, että joojoo nyt blogi pystyyn. Tarjouduin jopa tekemään ulkoasun, mikäli hän joskus päättäisi todella perustaa oman blogin. Nyt kyllä vähän vaivaa se, kuka kumma oikein oli kyseessä… Vai olikohan tämä edes unta?

Olen viime aikoina nähnyt muutenkin ihan kummallisia unia, enimmäkseen jollain tapaa armeijaan tai sieltä tuttuihin ihmisiin liittyviä. Milloin mut on yhtäkkiä passitettu takaisin inttiin, milloin olen kertaamassa, milloin kadottanut vaununi ja ryhmäni… Ehkä se on tämä aika vuodesta, heinäkuussa oli kaksi vuotta lähtö sekä vuosi sitten paluu. Intti oli silloin pari vuotta takaperin mun unissa monta kuukautta ennen varsinaista palvelukseenastumista, vaikken edes osannut kuvitella minkälaista siellä todella olisi. Jotain mun alitajuntani kuitenkin tahtoi keksiä, mutta sitä en muista miten hyvin unet lopulta vastasivat todellisuutta.

Vielä yksi kaunis, joka kerta koskettava lainaus kappaleesta nimeltä Hetken tie on kevyt. Tämä Tehosekoittimen biisi tuli mulle tutuksi keväällä ’05, kun tapasin erään bändistä diggaavan pojan ja hengailtiin kevät yhdessä. Se suhde kaatui mun kypsymättömyyteeni, mutta suhde Tehikseen on säilynyt. Sama häiskä muuten tutustutti mut bändiin nimeltä Viikate viemällä mut keikalle niitä kuuntelemaan – se oli suuren rakkaustarinan alku.

Kun yössä yksin vaeltaa,
Voi kaltaisensa kohdata
Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea.

Joskus nuo lauseet itkettivät yksinäisyydestä, nyt ne voisivat itkettää onnellisuudesta. Onneksi meidän yhteinen tiemme kestää pidempään kuin hetken. ♥

Tehosekoitin – Golden Greats [2002]

Tasan vuosi sitten vietin viimeistä iltaa Säkylässä, tutussa kolmannessa kasarmirakennuksessa pääportilta laskettuna. Varusmiespalvelusta oli takana kolmesataakuusikymmentäyksi päivää ja edessä yksi. Olo oli yhtä aikaa sekä innostunut ja helpottunut että surullinen ja haikea.

Olin ollut edeltävät pari kuukautta sitä mieltä, että onhan tämä touhu nyt jo nähty – kotiin kiitos. Kuitenkin sen TJ0-päivän lähestyessä aloin aavistaa, että niitä 362 päivää tulee vielä ikävä. Ja erityisesti niitä ihmisiä, joiden kanssa se koko vuosi oli vietetty. Yhdessä oli koettu niin järjettömän hienoja kuin myös totaalisen hajottavia hetkiä.

Ensimmäiset viikot kotiutumisen jälkeen olivat hämmentäviä, kuin ei olisi tajunnut ettei ihan oikeasti tarvitse enää yhtenäkään sunnuntai-iltana mennä takaisin Säkylään. Ja olin niin onnellinen, kun ei tarvinnut! Jossain kohtaa ajatukseen tottui, ylipäänsä normaaliin eläämään tottui, ja päällimmäisenä mielessä oli mm. kullan kanssa yhteen muuttaminen sekä työn etsintä. Elämän muututtua arkisemmaksi tuli ensimmäiset ikävöivät muistot, voisihan sitä mennä takaisin hetkeksi jos se olisi mahdollista. Kovin paljoa en kuitenkaan näille mietteille uhrannut, tulihan meille muutakin ajatuksen aihetta esimerkiksi ötököiden muodossa.

Kevättalvella lukiessani aina välillä jostain jonkun pähkäilemistä vapaaehtoishakemuksen ja valintatilaisuuden ja ties minkä suhteen olin ehkä hieman surullinen. Mä en voi enää hakea varusmiespalvelukseen: en täyttää hakupapereita, en jännittää valintatilaisuutta, en odottaa palvelukseenastumismääräystä, en elää uudestaan ensimmäistä päivää kurkkusalaateissa. En vaikka kuinka tahtoisin. Nyt vain odotellaan kertauskutsua, tiedä miten monta vuotta siihenkin vielä menee. Eikä se kuitenkaan ole sama asia kuin varsinainen varusmiesaika, koska siellä ei enää ole niitä samoja tuttuja naamoja.

Mä en tainnut koskaan kirjoittaa minkäänlaista yhteenvetoa palveluksestani, vaikka tarkoitus kyllä oli. Näin vuoden jälkeen osaan jo listata joitakin intin käymisen selkeitä plussia. (1) Pystyn toimimaan periaatteessa minkälaisten ihmisten kanssa tahansa, mikään ei vedä vertoja sille erilaisten persoonien kirjolle joka armeijassa oli. Ja koska inttiaikana tutustui niin moneen ihmiseen, (2) mulla on nykyään tuttuja vähän joka kaupungissa. On kyseessä melkein mikä paikka tai asiayhteys tai ihminen tahansa, se liittyy hyvin usein tavalla tai toisella johonkin armeijakaveriin.

(3) Luottamus omaan itseensä ja kykenemiseensä on parempi. Hankalien asioiden edessä saatan ensin epäröidä ja hetken päästä tuumata että whatthehell, jos olen armeijavuodesta selvinnyt niin selviän kyllä mistä vaan. Olen nykyään myös ehkä aiempaa avoimempi, ja (4) intti on loistava keskustelunaihe oikeastaan kenen tahansa kanssa. En siis kälätä enää (onneksi!) koko aikaa inttijuttuja tai mitenkään muutenkaan mainosta armeijan käymistäni, mutta joissain tilanteissa se tulee sivulauseessa ilmi – minkä jälkeen keskustelu yleensä käännetään siihen ja saan vastata läjään mitämiksimilloinmissä-kysymyksiä.

Vaikutuksesta (5) työelämään en oikein osaa sanoa, mutta asiaa on sivuttu jokaisessa käymässäni työhaastattelussa enkä ole kokenut sen ainakaan huonontaneen mahdollisuuksiani paikan saamisessa. Eräässä haastattelussa mulle tuumattiin, että “susta huomaa et oot armeijan käynyt, kun oot tollanen määrätietoinen ja topakka“.

Ihmisten lisäksi ikävöin muutamia Puolustusvoimien hienoja välineitä kuten esimerkiksi paseja (ajatella että sanon näin!), villakauluria, m05-talvitakkia, smurffipuvun housuja, pannuhaalaria sekä kenttälakkia. Niin ja palvelusmaihareitani! Voi ne kun saisin takaisin niin olisin ikionnellinen. Taidan ruveta metsästämään vastaavia jostain armeijavaruste- sun muista sellaisista mestoista.

Vertailuksi linkki vuoden takaisiin fiiliksiin aiheesta. Se vielä on pakko sanoa, että päivääkään en ole katunut palvelukseen hakeutumistani. Elämä on ihmisen parasta aikaa, kuten eräs entinen mäkikotka taisi joskus lausua.

(Kuvat ovat joko omastani tai jonkun inttikaverin kamerasta, musiikki omistettu alik Salolle.)

Cheek – Kuka sä oot [2008]

På finska: tuliaiset itselleni Tukholmasta siis. Vaikka kierreltiin ehkä joku tuhat kauppaa, vastaan tuli aika vähän mitään todella mielenkiintoista. Omat hankintani taisivat olla kaikki normaalihintaa edullisemmin, joskin mitään varsinaisia alerekkejä oli todella hintelästi muualla kuin Monkissa.

(Toppi ja huivi yht. 75 kr / Monki; Dependin minilakat yht. 39 kr / Cubus.)

Keskustan Monkissa käytiin sellaisena ajankohtana, ettei porukkaa ollut vielä paljonkaan liikenteessä, joten hyvillä mielin roudasin sovituskoppiin hullun läjän sovitettavaa – taisivat olla yläosia kaikki. Mukaan lähti loppujen lopuksi ainoastaan raidallinen seilorihenkinen toppi sekä jättisuuri seeprahuivi, kumpikin muistaakseni -75% alennuksella ja yhteensä maksoivat siis about kahdeksan euroa.

Cubuksesta ostin Dependin minilakat yhteistarjouksesta, limenvihreää olin himoinnut aiemminkin ja kynnenvahvistajaa halusin koittaa ihan vain siksi, että OPI:n vastaavista saa eBayssakin pulittaa yli kympin. Kynsijuttujen lisäksi ostin mustan ihan peruspaidan (49 kr), joka oli hieman pidempi ja aivan ihanan pehmeää, hyvin laskeutuvaa materiaalia.

(Mustat korkkarit 149 kr / Skopunkten; ballerinat 100 kr/ Vagabond.)

Kummatkin kengät tarttuivat mukaan Barkarbyn reissulta ja yhteensä verottivat matkakassaa runsaan 25 euron edestä. Oranssit ballerinat löytyivät Stockholm Quality Outletin Vagabondin liikkeestä, noita taisi olla keväällä ja kesällä ’08 myynnissä? Kokeilin Vagabondilla ties miten monia kenkiä, mutta nuo olivat ainoat just mun jalkaan passelit. Mustat peruskorkokengät multa on aina puuttunut, joten melkein kiljahdin riemusta kun löysin Skopunktenilta täydellisesti jalkaan sopivat korkkarit eikä runsaan 15 euron hintakaan päätä huimannut. Mun jalat eivät yleensä koroista tykkää, mutta nuo tuntuvat jalassa paremmilta kuin yhdetkään jo omistamani korkokengät.

Viimeisenä esittelyvuorossa on ehkä se paras osuus, koru jonka perään olen kaihoisasti katsellut jo hyvän aikaa. Joulupukki ei ilmeisesti viime jouluna ollut toiveitani kuunnellut, ja vaikka ihania lahjoja sainkin niin kyseinen koru jäi paketeistani uupumaan.

(Pronssinen Kalevala Korun Vellamo-riipus 56 € / Silja Galaxy.)

Silmäni iskivät upeaan Vellamo-riipukseen takastulomatkalla laivan lahjakaupassa, juurikin enemmän mieleeni olevana pronssinsävyisenä. Koska Tukholmassa en kovin paljon mitään ostellut, budjetissa oli vielä sopivasti varaa runsaan viidenkympin iki-ihanalle korulle – ja maissahan tämä maksaa yleensä siinä 70 euron pintaan.

Vellamo tunnetaan suomalaisissa kansantaruissa vedenhaltijana, Ahdin puolisona, ja Kalevalassa vedenemäntänä. Kerrotaan, että vedenneidolla on pitkät vyötärölle ulottuvat hiukset. Päivi Harjuhaahdon suunnittelemassa korussa Vellamon hiuskiehkura on kuvattu kauniina filigraanikuviona. Sen muodossa voi nähdä myös aaltojen keinuvaa liikettä. Uskomusten mukaan Vellamo näyttäytyy pääasiassa miehille ja kalastajan onkeen tarttuessaan voikin pyrkiä miehen puolisoksi.
(Lainaus: Kalevala Koru)

Rakastan uutta koruani aivan suunnattomasti ja toivon, etteivät tiemme koskaan erkane. Vellamo roikkuu kaulassani tälläkin hetkellä ja mitä todennäköisimmin tulee viettämään aikaa siinä hyvin paljon. Nahkanauha kuulemma alkaa käytössä hiljalleen nuhraantua, mutta sen ilmeisesti saa vaihdatettua uuteen mikäli katsoo asian tarpeelliseksi.