AvainsanaOmakuva

Perjantai-illalla oli tosiaan sitten viimeisten Luonnon helmassa -näytösten aika, tällä kertaa Turussa ja paikkahan oli Kauppatorin välittömässä läheisyydessä sijaitseva Vimma. Aamupäivä meni Salossa kampauksessa ja meikissä, paikkana AmiStyle ja tekijöinä siis ammattikoulun opiskelijoita. Ihan niin taidokkaita lookeja ei tullut kuin viimeksi, mutta hyvähän se on tulevien hiusalan toivojen saada harjoitusta.

Kolmen paikkeilla selviydyttiin vihdoin Felinen kanssa Turkuun asti, kun mun näytöskuntoon laittamisessa pikkasen kesti… Lähinnä siksi, että istuin suunnilleen tunnin lämpörullat päässäni kun kukaan ei huomannut aloittaa mun kampausta enkä tiennyt kenelle oikein olisin asiasta vinkannut. Onneksi selvisin lopulta ulos kampaamosta, meikkiä tosin piti kotona vähän korjailla.

Vimmassa vedettiin pari harjoituskierrosta, ensin ihan vain koreografiat ja myöhemmin pukujen kanssa. Tällä lavalla oli helpompi olla ison helman kanssa, varsinkin kun seuraava lavalle menijä odotti aina sermin takana lavalla – pystyin asettelemaan “peräni” hyvin kun olin jo noussut lavan tasolle. Lavan reunoille ripoteltujen ruusujen kanssa tosin oli pientä probleemaa, meinasin kääntyessäni pyyhkäistä kukkasia mukanani.

Kuudelta oli ensimmäinen näytös ja kahdeksalta toinen. Nämä kuvat on jälkimmäisestä ja kuvaajaksi nakitin kullan, joka otti itselleen hyvän sijainnin ja saikin yllättävän hyviä otoksia aikaiseksi. Herra kun ei pahemmin osaa kameraa säädellä, joten mun aiemmin laittamilla asetuksilla mentiin koko setti läpi.

Siinä vielä hieman lisäkuvaa suunnittelijamme tuotoksista, väritkin ovat aika lailla oikeanlaiset. Oikealla alhaalla näkyy hyvin miten jättimäinen – ja upea! – mun joutsenen peräni oikein oli.

Oikean yläkulman seepra-asu oli ihan mahtava! Tuollaisen topin kun saisin omaan kaappiini, pystyisin sanomaan saman tien useamman vaihtoehdon miten sitä voisi yhdistellä kivasti mun jo olemassa oleviin vaatekappaleisiin. Eikä tuon asun hamekaan ole hullumpi, vaikken itse nilkkapituisia helmoja suosikaan.

Yllä myös ainoa miesmallimme, jolla ainakin Plazan näytöksissä oli urheasti meikkiäkin silmissä. Tuollaiset haaremihousut voisin huolia itselleni, paitsi ehkä jossain hieman simppelimmässä kuosissa. Tai no, olisihan tuollainen oranssikirjavakin aika ihanan kreisi. Mä tosin saattaisin näyttää hieman leveämmältä alakropastani.

Tässä vielä yksi makeimmista mekoista, Sinin tekemä sekä esittelemä musta perhosmekko. Älyttömän upea tuo perhosselkäosa ja muutenkin erittäin onnistunut look! Voi kunpa mäkin pystyisin tepastelemaan tuollaisilla tappajakoroilla… Typerät jalkaongelmat.

Näytöksen lopuksi tultiin vielä kaikki lavalle ja jokainen sai ruusun ryhmän opettajalta. Ihana yllätys, tykkään saada randomisti jostain kukkia (tai kukan). Oli kyllä hieno kokemus olla tällaisessa mukana, mutta pakko myöntää ettei musta olisi oikeaksi malliksi (ulkomuotoni lisäksi, siis). Hatunnosto niille, jotka sellaista jaksavat tehdä.

Viimeisen vedon jälkeen puvut pakattiin ja kiikutettiin kuljetettavaksi takaisin Saloon. Yhdeksän jälkeen päästiin lähtemään Vimmasta ja suunnattiin pienellä porukalla Red Hot Chilisiin syömään. Nyt oli pakko valita listalta aurajuustohampurilainen, joka vei kielen mennessään. Nälkä lähti myös ja tilalle tuli jumalaton ähky, joka helpotti vasta joskus seuraavana päivänä. Selvisinpähän ilman aamupalaa töissä sen pari tuntia ennen ekaa taukoa.

Tässä vielä lähikuvaa päivän kampauksesta (ja ripaus silmämeikistäkin):

Päähärpäke oli amiksen opettajan idea, ilmeisesti siksi kun oppilaiden vääntämässä suht pikaisessa (niillä oli koulupäivä loppumassa) nutturassa pinnit olivat turhan paljon näkyvillä. Kieltämättä tuo päässä mun runaway bride -fiilis kasvoi entisestään… Korviksia mulla ei siis näytöksessä ollut, ne laitoin vasta jälkeenpäin korviin. Olivat muuten ihkauudet tuolloin, sillä ne lähtivät mun mukaan Glitteristä kun tunnin tauon aikana pikaisesti pyörähdettiin tyttöjen kanssa kaupoissa. Olen kovin tykästynyt noihin ja harkitsen vakavasti vastavien hankkimista myös jossain muussa värissä.

Kuvasta voi bongata lisäksi uuden hiusvärin, ei ole mitään vihertävää enää! Halusin vähän tummentaa kesän haalistamaa väriä ja päädyin lopulta vaaleanruskeaan punamahonkiin. Kestoväriä tuo ei ole (en harrasta niitä enää), joten saa nähdä miten pitkään kuontalo pysyy punertavana. Kovasti ainakin pidän hiuksistani nyt.

Palataanpa ajassa taaksepäin viime viikon torstaihin. Köröttelin aamupäivällä bussilla Saloon, ensimmäiset tunnit paikan päällä vierähtivät kampaamossa näytösmeikkiä ja -hiuksia odotellen. Meitä malleja oli kaiken kaikkiaan parisenkymmentä, joten ihan hujauksessa ei sen kokoisen porukan päitä saatu laitettua näytöskuntoon.

Tästä lähdettiin liikkeelle…

…ja tällainen oli tulos. Koska olin näytöksessä joutsen, kampaus pidettiin simppelinä mutta uljaana. Päälaelle koottu isohko nuttura sopi siis erinomaisesti suunnitelmaan! Ja oli muuten sen verran iso, että esimerkiksi autoon asettuessa tukka osui koko ajan johonkin. (Sain muuten kommenttia eräältä vanhemmalta kampaajalta, että kuontaloni näyttää vihertävältä. Perhana, taas. Hiusten vihertymisestä on näköjään tulossa jokakesäinen ongelma.)

Entäs meikki sitten: oranssia tottakai joutsenen nokan mukaan. Ajatuksena oli saada oranssin kaveriksi vähän enemmän vielä mustaa, mutta tällä kuitenkin mentiin:

Kollaasissa mukana myös Felinen ja Moderndayhippien meikit, hurjat irtoripset neideillä kyllä oli. Harkitsin ensin oransseja sulkaripsiä, mutta päädyin sitten selkeästi pienempiin strasseilla koristelluihin ripsiin. Nekin olivat ihan tarpeeksi raskaat tällaiselle ehkä kahdesti irtoripsiä käyttäneelle. Voisi ehkä opetella käyttämään lisäripsiä useamminkin. Niin ja tuollainen kirkkaiden luomivärien paletti on kyllä saatava!

Torstain näytökset olivat siis iltapäivällä Plazassa, lava oli pienempi kuin keväällä Klubilla mutta onneksi myös vähemmän kiikkerä. Alun perin meidän kolmen piti olla kaikkien yhtä aikaa lavalla, mikä kuitenkin osottautui mahdottomuudeksi joutsenasun helman koon puolesta. Hyvä kun yksinäni mahduin pyörähtämään lavalla, sen verran oli tuota perää mukana. :)

Ensimmäisessä näytöksessä kuului pahaa enteilevä kräts heti lavalle päästyäni, kun helma jäi kiinni lavan reunaan. Onneksi mitään sen suurempaa vahinkoa ei syntynyt, ja toisella kerralla koitin sitten parhaani mukaan varoa noustessani lavalle. Pikkasen sitä taas jännitti ihmisten edessä keekoilu, mutta ihan ok se tuntui menevän ja saatoin ehkä jopa muistaa hymyillä.

Näytösten jälkeen sentään saatiin otettua kuva, jossa näkyy kaikki Moderndayhippien tekemät asut. Vasemmalta siis riikinkukko, joutsen sekä korppi.

Tällä viikolla on edessä vielä kolme näytöstä, joista kaksi viimeistä on perjantaina illalla (klo 18 ja 20) Turussa. Kannattaa ehdottomasti tulla paikalle katsomaan upeita asuja! Tarkemmat tiedot tapahtumasta voi tsekata Facebookista.

(Kameran takana joko minä, Feline taikka H.)

Pikainen päivitys ennen yövuoroon lähtöä, eräästä vaatekappaleesta joka löytyi edesmenneen kummitädin talon tyhjennysoperaatiossa. Keltakuviollinen mekko, paksuhkoa kangasta ja mieleen tulee jollakin tapaa Twiggy. Tämä taitaa olla jo vintagea?

Vähän piti kyljistä ottaa sisään, jottei olisi ihan niin telttamainen. Onhan tuo ehkä vähän lyhyt, mutta jospa tuota jossain tilanteessa käyttäisi. Tuskin ainakaan tulee samanlaista missään vastaan. Hippasen kutittavaa materiaalia kangas kylläkin on, mutta ainahan alle voi heittää vaikkapa vaalean topin. Sukkahousut ovat varmaan myös aika must, ei haittaa niin paljoa jos peppu vähän vilahtaa. ;)

Ja kun viime kuussa oli synttärisankari keltaisissa niin tänään sitten nimipäiväsankari keltaisessa. Iloista nimipäivää kaikille kaimoilleni! Tämä Johanna pinkaisee nyt töihin valvomaan taas yhden yön, onneksi huomenna on päivä uus.

Viime elokuussa vieraillessani Taivassalon louhoksilla ensimmäistä kertaa tiesin, että sinne on joskus päästävä uimaan. Asiasta oli inttikaverin kanssa puhetta jo alkukesästä, mutta vasta tämä menossa oleva helleputki sai meidät vihdoin liikkeelle. Tiistaina mun saatua työjutut valmiiksi hypättiin kullan kanssa autoon ja hurautettiin Taivassaloon, jossa treffattiin uimaseuramme.

Paikka oli juuri niin upea kuin muistinkin ja vesi edelleen aivan käsittämättömän turkoosia sekä niin kirkasta että rannalta näki vedessä uivan kropan liikkeet. Monttu on myös syvä – joku puhui kuudesta metristä – joten kallioilta uskaltaa hypätä melkein mistä kohtaa tahansa, ne harvat kivikkoiset kohdat kyllä näkyvät veden kirkkauden ansiosta.

Uskaliaimmat kiipeävät runsaan kymmenen metrin korkeuteen nousevalle kalliolle ja tulla molskauttavat sieltä alas, kuten kulta alla olevassa kuvassa. Itse tyydyin noin metrin pudotukseen ja sekin oli mulle ihan tarpeeksi, mä kun en ole koskaan ollut mikään vesipeto enkä edes osaa sukeltaa ilman että pidän nenästä kiinni…

Päivä oli sinänsä aivan täydellinen viettää rannalla, hemmetin kuuma oli mutta onneksi tuuli jonkun verran. Vaikka vesi oli lämmintä, se kuitenkin vilvoitti oloa ja virkisti muutenkin kaikin tavoin. Oltiin louhoksilla suunnilleen puoli kuudesta kahdeksaan eli iltapäivän polttava aurinko oli jo muuttunut hieman lempeämmäksi.

Alkuun paikalla oli meidän lisäksi ehkä kymmenkunta ihmistä, mutta viisareiden edetessä porukkaa alkoi ilmestyä enemmän. Missään vaiheessa siellä ei kuitenkaan ollut sellaista loputonta ihmismassaa, joka on täysin normaalia esim. Maskun hiekkakuopilla kesän jokaisena vähänkään lämpimänä päivänä. Tehdessämme lähtöä paikalle pölähti pari siskon kautta tuttua kaveria, mikä yllätti täysin – en vain ollut ajatellut olevan mahdollista, että törmäisin tuttuihin tuollaisella syrjäisellä uimapaikalla.

Paarmoja pörräsi ympärillä kyllä vähän liiankin kanssa, oli niin sellaisia normaalikokoisia kuin ihan jättimäisiäkin. Mun hullut huitomiset eivät tuottaneet toivottua tulosta, vaan ainakin kolmesta kohtaa pääsi joku pureskelemaan. Joskus aiemmin mulla on paarmat saaneet puremillaan aikaiseksi sellaisia kivoja kämmenenkokoisia patteja, hippasen pelotti miten tällä kertaa käy. Muuten ei kutiamista kummempaa, mutta eilen bikinialaosan vyötärönauhan kohdille osunut puremajälki muuttui laajalta alalta punaiseksi ja turposi osittain niin kuin siellä olisi ollut mehupilli sisällä. Yön aikana onneksi helpotti eikä tänään näytä enää yhtään niin pahalta.

Kotimatkalla pysähdyttiin Taivassalon keskustassa kaupassa, jäätelöä oli pakko saada ja ostettiin sitten muutakin evästä loppuillaksi. Mun on muuten tehnyt mieli mangomelonista Pingviinituuttia eilisestä lähtien, jokohan tänään kävisi sellaisessa kaupassa josta saisin tuota himoitsemaani jätskiä… Jossain kaupassa on joka tapauksessa käytävä, sillä lupauduin menemään varastohommiin yöksi ja meillä kaapit huutavat tyhjyyttään eväsmahdollisuuksien suhteen. Eikä täällä kyllä oikein mitään varsinaista ruokaakaan ole.

Näin kuumalla ei tosin mikään kuuma pahemmin maistu, joten ollaan viime aikoina vedetty eri versioita salaatista. Eilen oli aika loistava setti: jäävuorisalaattia, kanaa, avokadoa, paprikaa, kurkkua, viinirypäleitä, kuorittuja auringonkukansiemeniä sekä fetaa ja aurinkokuivattua tomaattia öljyssä. Oijoijoi, maha alkoi kurnia pelkästä ajatuksesta! Ehkäpä tehdään tänäänkin salaattia, ei siihen taida pystyä ollenkaan kyllästymään.

(Musta olevat kuvat otti kulta, muut minä itse.)

Tasan vuosi sitten vietin viimeistä iltaa Säkylässä, tutussa kolmannessa kasarmirakennuksessa pääportilta laskettuna. Varusmiespalvelusta oli takana kolmesataakuusikymmentäyksi päivää ja edessä yksi. Olo oli yhtä aikaa sekä innostunut ja helpottunut että surullinen ja haikea.

Olin ollut edeltävät pari kuukautta sitä mieltä, että onhan tämä touhu nyt jo nähty – kotiin kiitos. Kuitenkin sen TJ0-päivän lähestyessä aloin aavistaa, että niitä 362 päivää tulee vielä ikävä. Ja erityisesti niitä ihmisiä, joiden kanssa se koko vuosi oli vietetty. Yhdessä oli koettu niin järjettömän hienoja kuin myös totaalisen hajottavia hetkiä.

Ensimmäiset viikot kotiutumisen jälkeen olivat hämmentäviä, kuin ei olisi tajunnut ettei ihan oikeasti tarvitse enää yhtenäkään sunnuntai-iltana mennä takaisin Säkylään. Ja olin niin onnellinen, kun ei tarvinnut! Jossain kohtaa ajatukseen tottui, ylipäänsä normaaliin eläämään tottui, ja päällimmäisenä mielessä oli mm. kullan kanssa yhteen muuttaminen sekä työn etsintä. Elämän muututtua arkisemmaksi tuli ensimmäiset ikävöivät muistot, voisihan sitä mennä takaisin hetkeksi jos se olisi mahdollista. Kovin paljoa en kuitenkaan näille mietteille uhrannut, tulihan meille muutakin ajatuksen aihetta esimerkiksi ötököiden muodossa.

Kevättalvella lukiessani aina välillä jostain jonkun pähkäilemistä vapaaehtoishakemuksen ja valintatilaisuuden ja ties minkä suhteen olin ehkä hieman surullinen. Mä en voi enää hakea varusmiespalvelukseen: en täyttää hakupapereita, en jännittää valintatilaisuutta, en odottaa palvelukseenastumismääräystä, en elää uudestaan ensimmäistä päivää kurkkusalaateissa. En vaikka kuinka tahtoisin. Nyt vain odotellaan kertauskutsua, tiedä miten monta vuotta siihenkin vielä menee. Eikä se kuitenkaan ole sama asia kuin varsinainen varusmiesaika, koska siellä ei enää ole niitä samoja tuttuja naamoja.

Mä en tainnut koskaan kirjoittaa minkäänlaista yhteenvetoa palveluksestani, vaikka tarkoitus kyllä oli. Näin vuoden jälkeen osaan jo listata joitakin intin käymisen selkeitä plussia. (1) Pystyn toimimaan periaatteessa minkälaisten ihmisten kanssa tahansa, mikään ei vedä vertoja sille erilaisten persoonien kirjolle joka armeijassa oli. Ja koska inttiaikana tutustui niin moneen ihmiseen, (2) mulla on nykyään tuttuja vähän joka kaupungissa. On kyseessä melkein mikä paikka tai asiayhteys tai ihminen tahansa, se liittyy hyvin usein tavalla tai toisella johonkin armeijakaveriin.

(3) Luottamus omaan itseensä ja kykenemiseensä on parempi. Hankalien asioiden edessä saatan ensin epäröidä ja hetken päästä tuumata että whatthehell, jos olen armeijavuodesta selvinnyt niin selviän kyllä mistä vaan. Olen nykyään myös ehkä aiempaa avoimempi, ja (4) intti on loistava keskustelunaihe oikeastaan kenen tahansa kanssa. En siis kälätä enää (onneksi!) koko aikaa inttijuttuja tai mitenkään muutenkaan mainosta armeijan käymistäni, mutta joissain tilanteissa se tulee sivulauseessa ilmi – minkä jälkeen keskustelu yleensä käännetään siihen ja saan vastata läjään mitämiksimilloinmissä-kysymyksiä.

Vaikutuksesta (5) työelämään en oikein osaa sanoa, mutta asiaa on sivuttu jokaisessa käymässäni työhaastattelussa enkä ole kokenut sen ainakaan huonontaneen mahdollisuuksiani paikan saamisessa. Eräässä haastattelussa mulle tuumattiin, että “susta huomaa et oot armeijan käynyt, kun oot tollanen määrätietoinen ja topakka“.

Ihmisten lisäksi ikävöin muutamia Puolustusvoimien hienoja välineitä kuten esimerkiksi paseja (ajatella että sanon näin!), villakauluria, m05-talvitakkia, smurffipuvun housuja, pannuhaalaria sekä kenttälakkia. Niin ja palvelusmaihareitani! Voi ne kun saisin takaisin niin olisin ikionnellinen. Taidan ruveta metsästämään vastaavia jostain armeijavaruste- sun muista sellaisista mestoista.

Vertailuksi linkki vuoden takaisiin fiiliksiin aiheesta. Se vielä on pakko sanoa, että päivääkään en ole katunut palvelukseen hakeutumistani. Elämä on ihmisen parasta aikaa, kuten eräs entinen mäkikotka taisi joskus lausua.

(Kuvat ovat joko omastani tai jonkun inttikaverin kamerasta, musiikki omistettu alik Salolle.)

Cheek – Kuka sä oot [2008]