AvainsanaOmakuva

Kynnet kasvavat niin vauhdilla, että niitä joutuu välillä lyhentämään.
Tämä on varsin ihmeellinen asia ihmiselle, jonka kynnet normaalisti liuskottuvat ja katkeavat heti kun valkoinen osa ylittää sormenpään. Raskausaikana mun on tarvinnut leikata kynsiä lyhyemmäksi useamman kertaa! Kiihtynyt kasvu liittyy myös karvaosastoon, esimerkiksi hiuksiin tulee pituutta varmaan lähemmäs pari senttiä kuukaudessa lisää. Olisi melkein pitänyt viimeksi pyytää kampaajaa leikkaamaan vähän liian lyhyeksi… No, oletettavasti synnytyksen jälkeen tämäkin “ongelma” poistuu ja tilalle tulee kunnon karvanlähtökausi.

Suonenvedot jaloissa ovat raskaana tuhat kertaa kamalampia.
Raskauden keskivaiheilla saatoin herätä monta kertaa yössä järkyttävään kipuun erityisesti jalkaterissä ja pohkeissa. Eikä se mennyt hetkessä ohi, vaan huusin ja sätkin usein niin että puolisko havahtui vieressä. Toki mulla on ollut suonenvetoja normaalistikin, mutta ne eivät ole mitään verrattuna raskausajan suonenvetoihin. Magnesiumin lisääminen onneksi auttoi ja nyt vaiva on vähentynyt.

Jopa tällainen mahakammoinen voi tykätä isosta etupallostaan.
En tykkää mahoista enkä varsinkaan mahaan koskemisesta, en omien enkä muiden. Ehkä suurin pelkoni ennen raskautta oli se miten pystyisin elämään kasvavan mahan kanssa, jota vieläpä neuvolaterkkarit ja lääkärit veivaisivat säännöllisesti. Ei se edelleenkään kivalta tunnu, mutta sen kestää kuitenkin kun vaan asennoituu asiaan. Harjoituksen tuloksena kykenen myös siihen, että mies koskee mahaani. Muiden käpälät ovat ehdoton nounou edelleen ja olen mm. kiljaissut auditoriossa, kun mahakammostani tietämätön työkaveri meni laskemaan käden mun mahalle… Yllättävää kyllä, nyt loppua kohden mahan spurtattua kasvussa pidän sitä oikeastaan aika nättinä! Napafobia kuitenkin elää vahvana ja olenkin HYVIN onnellinen, ettei mun napa ole pullahtanut ulos.

Mitä isommaksi maha kasvaa, sitä enemmän alkaa pudotella asioita lattialle.
Heti kun kumartelu alkoi tuntua ikävältä, KAIKKI tavarat rupesivat putoilemaan käsistä. Ja luonnollisesti asioita päätyy lokaatioihin, joihin mä en pääse edes käsiksi – mies on esimerkiksi poiminut jäisiä mustikoita tv-tason takaa… Tämä tosin selittyy osittain keittiöremontilla, eheh.

Mahaan kohdistuvat kommentit kasvavat eksponentiaalisesti loppua kohden.
Jossain siinä 33. raskausviikon jälkeen mahakommentteja alkoi sadella paitsi tutuilta, myös tuntemattomammilta ihmisiltä. Toimistolla monet tulivat ihailemaan mahaa ja kyselivät, milloin jään äitiyslomalle tai milloin on laskettu aika – ja usein myös muistelivat omaa tai jonkun tutun raskautta. Mahan koon kommentointi on niin ikään vakio, aina ja kaikkialla. Pääsääntöisesti on ihmetelty vatsani muka pientä kokoa, ihan kyllä keskikäyrällä SF-mitta on mennyt koko ajan. Ehkä se sitten hämää, kun mulla on persaus ja reidet levinneet samaa tahtia niin mittasuhteet näyttävät kasvavan kovin tasaisesti?

Kissa tahtoo entistä useammin nukkua mahan läheisyydessä.
Yhdeksi Barbin suosikkinukkumapaikaksi iltaisin on muodostunut mun vasen olkapää, kun istun koneen ääressä. Siis vähän kuin vauvaa pitäisi olalla. Painavahan Barbi ei ole, kolme kiloa ja rapiat, mutta ei ne pienet tassut vatsakummun päällä aina niin kovin mukavalta tunnu. Öisin Barbi parkkeeraa usein mahani viereen, ehkä se sitten hohkaa mukavasti lämpöä tai jotain.

Erään kerran päämäärättömästi surffaillessani bongasin jostain blogista tällaisen raskauden loppupuolella tehtävän testin, joka ilmeisesti on joku Vauva-lehden juttu. Otetaan nyt sekin tähän väliin, niin voi joskus myöhemmin hihitellä mitä onkaan mielessä liikkunut lasketun ajan lähestyessä. :)

Olen tuntenut itseni seksipommiksi.
Hah, no ei tasan! Iho-ongelmat eivät todellakaan ole kohottaneet itsetuntoa eikä alakroppaan kertynyt rasvakerros myöskään ole ollut kovin mieltä ylentävää. Toisaalta pinkeä maha on muodostunut aika nätiksi.

Olen valokuvannut ja mittaillut mahaani.
Kuvia on jonkun verran muistona, mutta ei niin paljoa kuin alkuun suunnittelin. Juurikin se ihon huono kunto on saanut tuntemaan olon niin rumaksi, ettei kameran eteen ole pahemmin tehnyt mieli asettautua (vaikka kuvankäsittely pelastaa kyllä paljon).

Tiedämme lapsen sukupuolen.
Emme tiedä, sillä tuntuu turhalta asennoitua johonkin mikä ei välttämättä ole totta alkuunkaan. 100-prosenttinen varmuus sukupuolesta selviää kuitenkin vasta synnytyksessä. Meillä on mietittynä nimiehdotuksia kummallekin ja kaikki vaatteet, tarvikkeet ym. ovat molemmille sukupuolille passeleita – ja samalla linjalla jatketaan todennäköisesti myös vauvan synnyttyä. Jokaisella ultrakerralla (perätilan takia on ollut parikin ekstraa) olen sanonut etukäteen, että asia ei ole tiedossa ja toistaiseksi kukaan ei ole möläyttänyt mitään.

Olen nähnyt erikoisia unia.
Jossain vaiheessa näin melkein joka yö jonkun sortin action-unta, milloin olin hyvien puolella ja milloin taas pahiksena. Olen juossut poliisina roistojen perässä, roikkunut helikopterista, suunnitellut parkkihallin räjäyttämistä ja ties mitä muuta. :D Sinänsä varsin huvittavia tällaiset, koska en katso televisiota tai toimintaleffoja enkä edes ole ehtinyt lukea kirjoja.

Salasin raskauteni töissä mahdollisimman pitkään.
Esimiehelle sanoin heti nt-ultran jälkeen ja joskus vähän ennen puoltaväliä taisin kertoa asian ns. julkisesti. Jotkut työkavereista tiesivät jo aiemmin kuultuaan suoraan multa tai (oletettavasti) luettuaan täältä blogista.

Hyvä äiti on kotona pitkään.
Jaksava ja iloinen äiti on hyvä äiti, oli sitten kotona tai ei. Yhtä lailla isä voi olla kotona pitkään, jos sellainen järjestely tuntuu toimivan paremmin. Eikä se muksu mene rikki, vaikka menisi hoitoon pienenäkin – jokainen lapsi, perhe ja elämäntilanne on omanlaisensa. Itse en osaa tässä kohtaa sanoa mitä toivon tai odotan meidän lapsiarjelta, katsotaan miten ja millaiseksi se muotoutuu.

Mummot ohittavat minut suojatiellä.
Toisinaan saattaa näinkin käydä, jos oikein paljon supistaa. Yleisesti ottaen vauhtia on kyllä tarvinnut hidastaa ihan kunnolla, en malta odottaa että pääsen taas hiihtämään normaalia tahtia. Tai ottamaan juoksuaskelia!

Olen pelännyt ja murehtinut kaikkea mahdollista.
Koitan ottaa asiat rennosti ja turhia stressaamatta, mutta tottahan toki tulee hetkiä, jolloin kaikki tuntuu epätoivoiselta ja olen varma, että kaikki menee pieleen tavalla tai toisella. Onni on puoliso, joka herättää takaisin tähän maailmaan.

Tiedän miten haluan synnyttää.
Eniten toivon voivani synnyttää alateitse, vaikka kaveri on tosiaan sieltä tulossa peräpää edellä. Tilanne saattaa kuitenkin vaatia muuta ja sen mukaan tietysti mennään, että kaikki on hyvin sekä vauvalla että itselläni. En ole sen enempää tehnyt mitään synnytyssuunnitelmia, vaan koitan luottaa sairaalan henkilökunnan ammattitaitoon ohjata tapahtumaa parhain mahdollisin keinoin.

Painoni on noussut suunnilleen 15 kg, nyt lopussa on turvotusta ollut enemmän.
Nukun vuorokaudessa 6-9 h, joskin kerran yössä herään käymään vessassa.
Arvelen, että lapsi syntyy kolme päivää ennen laskettua aikaa (siis ihan kohta!).
Kutsumme lasta bebeksi tai Pikku-Lokiksi.

(Kuvista kiitos A ja J.)

Kymmenen päivää sitten, toisen hääpäivämme aamuna ja lähes vuoden pimeimpänä päivänä ihana auringonpaiste valtasi makuuhuoneen. Aamupalan jälkeen hilpaisimme työkaverilleni J:lle, joka oli tänä vuonna lupautunut tallentamaan hääpäiväpotrettimme (ja siinä sivussa vähän mahapalloakin). Kameran eteen päästyämme keli oli jo ehtinyt muuttua, taivaalta putoili lumihiutaleita ja kirpakka tuuli pyöritti hiuksia sinne sun tänne. Päädyimme siis tällä kertaa pitämään takit päällä; muutama ruutu tosin napattiin myös ilman päällysvaatteita, mutta niissä näkyy turhan selvästi vallitseva säätila.

Vähän erilaisissa tunnelmissa verrattuna viime vuoteen. Saa nähdä ensi vuonna millainen kuva keksitään, ainakin kuvassa pitäisi olla yksi pieni ihminen enemmän. :) Aiemmat hääpäiväkuvat voi tsekata näistä: paperihääpäivä vuosi sitten sekä virallisen vihkimispäivän potretti.

Mariko – Fabulous Tonight [2008]

Nyt tupsahtaa viimeinen Lappi-postaus syksyn reissulta eetteriin, eihän tässä ollakaan vasta kuin runsaat pari kuukautta jälkijunassa… Viimeisenä kokonaisena Lappi-päivänä (eli perjantaina) päätimme lähteä talsimaan Ylläksen rinnettä ylöspäin, tarkoituksena hakea ainakin yksi ei kovin pitkällä oleva geokätkö. Kätkö löytyi ja ajattelimme jatkaa vielä vähän ylemmäs katsomaan avautuvaa maisemaa – kunnes tuumailimme huipulle olevan niin vähän matkaa, että eiköhän kivuta loputkin. Ihan perus. Ylös päästyämme aurinko oli jo painumassa horisonttiin, mutta jokusen kuvan sai sentään napattua. Kyllä oli maisemat kohdallaan, jälleen kerran! Alaspäin matka meni suht pimeässä, helposti kuitenkin sekin kun osasimme valita hieman paremman reitin.

Ylläksen huipulle kiipeäminen sujui yllättävän helposti mahan kanssa, raskausviikkoja tuolloin oli 26+0 jos nyt oikein laskin. Liikunta oli alkanut toisinaan tuntua vähän epämukavalta, vatsaan “pisti” mikäli vauhti oli vähänkin liian kova. Tuon lomaviikon jälkeen en tainnut montaa kertaa enää pyöräillä työmatkaa, kun se tuntui mahassa lähinnä inhottavalta, ja tovi myöhemmin kuvioihin tuli mukaan harjoitussupistukset. Kirppikseltä ostamani tukivyö helpotti jonkun verran ja oli erityisesti kävelylenkeillä ihan must. Ehkä parhaiten käytetty euro raskausaikana! Fillaroinnin jäätyä liikunnan määrä väheni selkeästi enkä salillekaan meinannut ehtiä, ei siis mikään ihme että myös painoa rupesi kertymään ja varsinkin hanuriosasto sekä reidet ovat napanneet oman osansa varsin huolella… No, onpahan sulatettavaa vaunulenkeillä sitten kun bebe on ulostautunut.

Menomatkan pohjoiseen kolkuttelimme junalla, mutta paluumatka etelään meni ihan neljällä renkaalla. Ylläs jäi taakse heti aamusta ja matkalla pysähdyimme napsimaan geokartalle kuntia, joita edelliskesän reissulla oli jäänyt välistä. Yhdentoista maissa pidimme tauon Aavasaksalla, josta tuo yllä oleva kuva on. Kovasti netissä kehuttiin Aavasaksalta avautuvia maisemia, mutta me jouduimme tällä kertaa tyytymään varsin lyhytkantoiseen näkymään – tosin onhan sumuinen maisemakin varsin kaunis. Koko matkaa kotiin emme sentään lauantaipäivän aikana taittaneet, vaan olimme varanneet yösijan matkan varrelta. Vajaan 700 kilometrin jälkeen teki kyllä ihan gutaa päästä lepäämään ja viimeisenä lomapäivänä oli mukavaa, kun lopputaival ei kestänyt muutamaa tuntia pidempään.

Loppuun bonuskuva kotimatkalta, kun pysähdyimme pikaisesti poimimaan yhden kätkön. Auto oli hädin tuskin saatu parkkiin, kun vierestä köpötteli kaksi minipossua ohi! Tämä tapahtui siis aivan Oulaisten keskustassa ja ihmettelimme siinä hetken, mitä oikein pitäisi tehdä. Sattumalta siihen tuli toinenkin auto, jonka matkustajat tiesivät possut ja lähtivät ohjaamaan niitä takaisin kotiinsa. Kieltämättä tuosta Oulaisten purkista tuli yksi ikimuistoisimmista löydöistä. :)

Tsek myös matkakuvat Instagramissa hashtagilla #ruskaretki2014.

Joululauluja shufflella koneen uumenista

Tähän on väliin ehtinyt jo postaus poikineen sitten viime matkapostauksen, mutta rykäistään nyt vielä loput jutut liittyen syksyn Lapin reissuumme. Lokakuun ensimmäisenä päivänä lähdimme liikkeelle heti aamusta, sillä suuntana oli E8-tie käsivarren kautta Jäämeren rannalle Norjaan. Ylläkseltähän ei tuonne Norjan rajalle ole kuin vajaa 300 kilometriä – pohjoisen mittakaavan mukaan siis melkein naapurissa. E8 mutkittelee pääasiassa Suomen ja Ruotsin rajaa pitkin, oli hauska pitkin matkaa seurata kyliä Tornionjoen toisella puolen Ruotsissa. Ja jos Ylläksen seudun tunturimaisemat ovat henkeäsalpaavia niin mitä pohjoisemmaksi ajaa, maisemat muuttuvat vain entistä uskomattomammaksi. Herkässä olivat ihastuneet huokaukset tuona päivänä, voin sanoa!

Päivän agendaan kuului luonnollisesti myös geokätköt, kun kerran pyörimme aivan uusissa maisemissa, johon tuskin ihan heti päädymme uudestaan. Pysähdykset olivat toki erinomainen hetki jaloitella, ainakin näin pallomahaisena hyvin tarpeellisia. Muonion pohjoispuolella pysähdyimme Utkujärvellä (kuva ylinnä), aamu oli kirpsakka ja maa kuurassa. Sen jälkeen olikin heti pidempi pätkä ilman taukoja (= ei kätköjä) ennen seuraavaa stoppia Suomen maanteiden korkeimmalla kohdalla; Muotkatakka on 565,5 metriä merenpinnan yläpuolella.

Muotkatakalta tie lähti laskemaan Kilpisjärven rantaan eikä mennyt kauaa, kun Saana häämötti horisontissa. Kilpisjärvellä jaloittelimme jälleen parin kätkön merkeissä ja tutustuimme mm. Kilpisjärven pamaukseen (1916) sekä Lapin sodan (1944-45) loppuvaiheisiin. Sitten matka jatkui kohti Norjan rajaa, joka tulikin vastaan yllättävän äkkiä ja hups vain olimme toisessa maassa – emmekä enää edes EU:ssa. Rajan ylityksen jälkeen maisemat alkoivat muuttua: lumisia vuorenhuippuja näkyi koko ajan enemmän ja ihasteltavaa riitti. Norjan puolella pohjoisessa ruska näkyi olevan vielä voimissaan, kun esimerkiksi Ylläksen tasalla se oli enemmänkin jo ohi.

Iltapäivästä saavuimme vihdoin retken kääntöpaikkaan, pieneen alle 500 asukkaan kylään nimeltä Skibotn (suomeksi Yykeänperä). Sijainti laaksossa vuonon rannalla takaa sen että maisemat ovat kerrassaan huikeat, vesi on aivan kirkkaan turkoosia ja vuoria on vähän joka suunnassa mihin katsoo. Ihan käsittämätöntä! Skibotnissa keli tuntui selvästi leudommalta kuin Suomen Lapissa, melkein jopa pärjäsi ilman pipoa sen sijaan että olisi tarvinnut painaa sitä syvemmin päähänsä.

Sen kummempaa emme Skibotnissa tehneet, vaan käänsimme nokan takaisin kohti kotimaata. Ennen rajanylitystä pysähdyimme Rovijoen vesiputouksella (Rovvejohka), josta emme välttämättä olisi olleet tietoisia ilman kätköilyharrastusta. 28 metriä korkea putous oli todellakin kokemisen arvoinen, vaikka vesi alajuoksulla olikin suhteellisen matalalla. Ja löytyihän myös se kätköpurkki hetken etsintöjen jälkeen.

Paluumatka meni jokseenkin sutjakkaammin, sillä kello alkoi olla paljon ja päivä painua mailleen. Kaaresuvannossa poikkesimme vielä nappaamassa päivän geokartalle kolmannenkin valtion, heitimme nimittäin pikaisen lenkin Ruotsin puolella olevassa Karesuandossa. Rajalla oleva kätkö oli siitä hauska, että mä pidin purkkia kädessä Ruotsissa ja S kirjoitti nimimerkkimme Suomessa – oltiin siis todellakin aivan rajalla. Karesuandossa sain myös ikuistettua mahtavan auringonlaskun, josta tyrkkäsin pari otosta Instagramiinkin.

Reissukuvia myös Instagramissa hashtagilla #ruskaretki2014.

Kai sitä voisi viimein kirjoittaa muutaman sanan tässä melkein jo loppusuoralla olevasta vatsankasvatusprojektista, alle kuukausi laskettuun aikaan nimittäin! Apua miten vauhdilla aika kulkeekin eteenpäin… Tavallaan tuntuu kuin siitä plussaa näyttävästä testistä olisi vain hetki, toisaalta en enää muista miltä tuntuu olla ei-raskaana.

Aloitetaan siitä, miten tähän tilanteeseen päädyttiin. Olen tainnut ennenkin mainita olleeni kaikkea muuta kuin lapsirakas, joten siinä mielessä ylipäänsä mahdollisuuden antaminen tällaiselle “projektille” oli iso päätös. Vielä vuosi sitten aloin täristä paniikissa pelkästä ajatuksesta, että mahassa kasvaisi jotain – tajusin vasta aikuisiällä, että olen aina kammonnut mahoja sekä inhonnut mahaan koskemista (niin omaan kuin muidenkin). Ilmeisesti lähipiirin lisääntymiset ovat kuitenkin pehmittäneet jopa tällaista lapsikammoista mahafoobikkoa niin, että ei koskaan -ajatus oli salakavalasti muuttunut no ehkä joskus -mietteeksi. Viime keväänä kun mulla tuntui elämän suunta olevan täysin kadoksissa, alkoi lapsikortin katsominen tuntua kiinnostavalta. Mies totesi erään kerran, että ei me koskaan olla tämän valmiimpia ja se on aivan totta se. Kukapa sellaiseen elämänmuutokseen olisi koskaan 100 % valmis?

En osannut yhdistää ensimmäisiä oireita (järjettömän arat tissit) raskauteen, vaikka toki tiesin sen olevan mahdollista. Vihje tuli yhtenä toukokuisena iltana, kun katsoimme leffaa ja puoliskon olutpullosta leijaillut haju teki mulle niin pahaa että oli pakko mennä istumaan kauemmas. :) Positiivisen testituloksen jälkeen fiilis oli kummallinen enkä oikein tiennyt miten suhtautua, jotenkin sitä odotti vastoinkäymisiä kun nykyään hankaluudet lasten saamisessa tuntuvat olevan enemmän sääntö kuin poikkeus.

Ahvenanmaan reissun jälkeen päälle iski pahoinvointi, oksentamaan en joutunut mutta koko ajan oli etova olo ja piti napostella jotain. Kuitenkaan esim. karkit tai muu makea ei maistunut (yleensähän olen aikamoinen herkkuhamsteri), pähkinät ja hedelmät sentään menivät alas pieninä annoksina. Pahoinvointi oli pahimmillaan vain parisen viikkoa, joten kesäkuun hammaslääkärikäynnit sun muut menivät ongelmitta. Väsymys tosin oli aika infernaalista, iltaisin kaaduin sänkyyn viimeistään kympiltä ja usein piti vetää päikkärit töistä tultua.

Neuvolassa olin ekaa kertaa raskausviikolla 7+4, muistan miettineeni odotushuoneessa että mitä ihmettä mä teen siellä raskaana olevien keskellä. Vastailin terkkarin kysymyksiin sekä sain ajat verikokeisiin (10+0) ja niskaturvotusultraan (12+0). Ennen nt-ultraa ajatus vauvasta tuntui edelleen oudolta, toki kaikki viittasi siihen ettei tilanne ollut muuttunut mihinkään. Maha tuntui pömpöttävän jo kesäbileiden aikaan, joskin se oli ehkä enemmän sitä kun tiedosti asian. Lopulta koitti kesäkuun loppu ja ultra-aika: oli hurjaa nähdä se pieni papu ruudulla ja saada todiste, että kyllä siellä mahassa ihan oikeasti on joku. Tyyppi nukahti kesken kaiken ja mun piti välillä hyppiä tasajalkaa, jotta selkä saatiin irtoamaan kalvoista ja niskaturvotus pystyttiin mittaamaan. Kooltaan sikiö oli muutaman päivän viikkoja pienempi, mutta laskettua aikaa ei tarvinnut lähteä muuttamaan.

Ennen nt-ultraa raskaudesta tiesi mun perhe ja muutama muu, ultran jälkeen asiaa ei enää salailtu muttei myöskään huudeltu sen enempää. Kesäloma meni vatsaa kasvatellessa ja elokuun lopussa oli rakenneultra (rv 21+0). Sikiö osoittautui varsin liikkuvaiseksi tapaukseksi, peitteli kasvoja käsillään ja heilui niin ettei ultraaja meinannut saada tahtomiaan kuvia. Koko ei silläkään kertaa vastannut ihan viikkoja, mutta eipä tosiaan kumpikaan meistä vanhemmista ole ollut kovin isoja syntyessään (itse menin viikolla yli ja olin mitoiltani 3230 g 49 cm, mies tuli etuajassa 2540 g 47 cm). Sukupuolta emme ole halunneet tietää etukäteen, turha valmistaa itseään asiaan joka ei välttämättä ole totta – tiedän liian monta tarinaa, kun ultrassa on povattu tyttöä/poikaa eikä se olekaan pitänyt paikkaansa. Olen muutenkin sitä vastaan, että ihminen sukupuoliroolitetaan pienestä pitäen vaatteilla, leluilla ym. enkä halua tällaista maailmankuvaa toteuttaa oman lapseni kohdalla. Sen kouriin joutuu joka tapauksessa viimeistään, kun aloittaa päivähoidossa.

Neuvolakäyntejä on ollut yllättävän vähän, puolivälin jälkeen sentään kerran kuussa. Ei sillä että mitään varsinaisia ongelmia olisi ollut, kaikkiaan tämä on ollut kai aika helppo raskaus. Eniten vaivaa ovat aiheuttaneet järkyttävät suonenvedot keskiraskaudessa sekä 27. viikolla alkaneet harjoitussupistukset, joita tulee aina kun vähänkin rasittaa itseään liikunnalla tai vaikka siivoamisella. Työmatkapyöräilyn lopetin tosi aikaisin tänä vuonna (lokakuussa), kun ei vaan enää tuntunut hyvältä. Kävelylenkkejä olen tehnyt, mutta aika hidas tahti saa olla ettei mahaa rupea kivistämään liikaa (mummotkin kipittävät välillä ohi).

Marraskuun loppupuolen neuvolakäynnillä (33+5) tosiaan selvisi ihan sattumalta, että bebe istuu pyllyllään pää mun oikealla kyljellä. Seuraavan viikon tarkistuksessa asento oli sama, joten sain lähetteen TYKSin äitiyspolille synnytystapa-arvioon eikä tällä viikolla siellä käydessäni tilanne ollut muuttunut. Ulkokäännöstä en halunnut yrittää eikä suunniteltu sektio houkuttele, siispä keskustelimme lähinnä mahdollisuuksista perätilasynnytykseen alateitse. Lääkäri mittasi ultralla vauvan kokoa, sen verran siro tyyppi sieltä näyttäisi olevan tulossa ja on ns. täydellisessä perätilassa ettei siltä osin esteitä alatiesynnytykseen ole. Polilta suuntasin vielä magneettikuvaan, jonka avulla selvitetään lantion mittoja ja maanantaina mun pitäisi saada tieto, ovatko myös ne kunnossa. Jännät paikat siis!

Miten mahafoobikko sitten on pystynyt elämään kasvavan vatsan kanssa? Yllätyksekseni todella hyvin. En muista kertaakaan ahdistuneeni mahan kasvusta ja nyt loppuraskaudesta olen jopa aika kiintynyt pallomaiseen pötsiini. Ensimmäiset selkeät potkut tunsin rv 19+4 ja siitä saakka meno mahassa on ollut aikamoisen villiä. Tavallaan vilkasliikkeinen sikiö on tosi jees, tietää ainakin että siellä ollaan kunnossa ja täysissä voimissa. Perätilassa liikkeet ovat enemmänkin sellaista möngerrystä, tökitään päällä kylkiluihin tai polkaistaan kivasti virtsarakkoa alhaalla. :P Ainoa varsinainen raskausajan kroppa-ahdistus on ollut kasvojen iho, joka on vaihdellut lähinnä huonosta surkeaan. Kaksi ensimmäistä kolmannesta naama oli järkyttävässä kunnossa, finnejä ilmestyi sitä mukaa kun vanhat lähtivät eikä mikään tuntunut auttavan. Loppusyksystä aloin napsia E-vitamiinia purkista ja nyt tilanne on siedettävä, mutta kyllä mä edelleen epäilen raskauden hehkun olevan joku urbaani legenda.

(Kuvista kiitos A, M ja Feline.)

Raskasta Joulua [2013]