AvainsanaAhistaa

Makuuhuoneen tavarat on pakattu, suurin osa viety jo pois. Keittiön kaapeista puolet on tyhjiä, toinen puolikas vielä pakkaamatta laatikoihin – se tapahtuu todennäköisesti tänään illalla. Kirjoituspöytä tyhjennetty ja pakattu, lehtikasat on vielä olohuoneessa käymättä läpi. Miten sitä raaskisi heittää pois ihania kiiltäviä aikakauslehtiä, täynnä upeita kuvia? Hauskin osa lehtipinossani – joskaan ei edeltävään kuvaukseen täysin soveltuva – on taatusti muutama numero IN-nimistä lehteä, jota julkaistiin joskus 90-luvun lopulla ja/tai 2000-luvun alussa. Niille jaksaa näin kymmenen vuotta myöhemmin hihitellä kerta toisensa jälkeen.

Pitää ehkä ruveta harkitsemaan kattavaa luopumista vaatteista ja tavaroista, uusistakin. Työkkäri päätti evätä multa kaikki työttömyysetuudet, koska mukamas työllistyn kokopäiväisesti toiminimeni kanssa. Mielenkiintoinen näkökanta, ottaen huomioon että esimerkiksi tässä kuussa olen tehnyt toiminimellä töitä muutaman tunnin eikä siitä todellakaan tienaa sellaisia summia, joita nykyään pelkkään normaaliin elämiseen tarvitaan. Puhumattakaan siitä, että olen useaan otteeseen ilmoittanut etsiväni nimenomaan kokopäivätyötä – sehän ei olisi mahdollista, mikäli toiminimeni työllistäsi mut täysin. No, ei kai siinä mitään, jos olisivat työkkärissä osanneet heti alkuun sanoa, ettei kannata edes yrittää saada etuuksia toiminimen ollessa olemassa. Sen sijaan odotin viisi pitkää viikkoa tuota hylkäävää päätöstä, minkä ajan olisi voinut hyödyntää paremminkin.

Työrintamalla ei näy mitään uutta. Hakemuksia olen näpytellyt tasaiseen tahtiin, osaan soitellut perään, yrittänyt saada jalkaa oven väliin. Toistaiseksi ovi on vedetty joka kerta nenän edestä kiinni. On niin vaikea ymmärtää, ettei innokasta korkeakoulutettua nuorta kukaan tahdo palkata eikä edes antaa mahdollisuutta haastattelun muodossa. Valitaanko haastateltavat nykyään arpapelillä? “Tuolla on kiva sukunimi, otetaan se haastatteluun. Joo ja tuo, sillä on hauska puhelinnumero. Tämänkin voisi kutsua, sen nimikirjaimista tulee sana HUI.” Olisi oikeasti mielenkiintoista joskus kuulla, miten työnantajat (tai rekryfirmat) käsittelevät saapuneita hakemuksia.

Näin viime yönä unta, että lähdettiin koko perheen voimin telttailemaan. Jostain syystä kuitenkin päädyttiin Meksikoon. Kauppoihin ei ollut leiripaikaltamme pitkä matka ja eräästä kaupasta löysin täydellisen Meksiko-oppaan, jota kuitenkin joku tyttö yritti multa huijata itselleen. Selvisin kirjataistelusta voittajana, mutta lähtiessäni kaupasta laukustani putosi pari äidin kutomia villasukkia. Pöllijätyttö nauroi ja pilkkasi mua, että olinko mä ihan pipi päästäni kun olin ottanut Meksikoon mukaan villasukat. Tokaisin jotain takaisin ja lähdin kaupasta, ulkona oli jo ihan pimeää. Juostessani takaisin leiripaikkaamme havahduin hereille. Myöhemmin näin jotain muutakin unta, varmaan yhtä kummallista, mutta sitä mä en (onneksi?) muista.

Vielä aivan totaalisen offtopicina: miksi Valiojäätelön litran jäätelöpaketit ovat niin hankalasti avattavia? Muistan vielä elävästi, kun kyseinen pulju vaihtoi toimivan perusavaussysteemin nykyisenlaiseksi. Verrattuna vanhaan se oli käytettävyydeltään todella surkea, ja sitä se on edelleen. Pointsit Ingmanille, joka on säilyttänyt mekanismin samanlaisena vuosikaudet.

Olin tiistaina iskän mukana Alastaron moottoriradalla, kun siellä oli RaMP:n ratavuoro. Itse en päässyt ajamaan (hidas ryhmäkin oli turhan nopea mulle), mutta iskä parempana ja kokeneempana kuskina ulkoilutti Cebaria. Olin ottanut Nikonin mukaan pidemmällä putkella varustettuna, joten mun aika kului pääasiassa radalla kulkevia pyöriä kuvaillen.

Edellisen kerran taisin käydä rata-ajoa kuvaamassa, kun olin juuri saanut hyppysiini upouuden digijärkkärini. Toisin sanoen kolme vuotta takaperin siis. Silloin otin ensiaskeleita Nikonin kanssa ja jälki oli – kuten arvata saattaa – suhteellisen haparoivaa. Netissä julkaistavaksi kelpuutin vähän päälle 20 otosta, en tosin muista yhtään miten paljon ruutuja napsin. Kyseisen keikan kuvasaalis on muuten edelleen nähtävissä Flickrissä, kaikesta huolimatta olen kuvat säilyttänyt julkisina.

Kolmessa vuodessa olen kehittynyt sen verran, että julkaisuun asti selviytyi melkein 100 kuvaa. Kaiken kaikkiaan olin täyttänyt muistikorttia vajaan 400 ruudun verran, joista osa tosin oli yleiskuvaa ynnä muuta ei varsinaisesti yksittäisiin prätkiin liittyvää otosta. Kehitystä siis on, että esimerkiksi tällaisesta tilaisuudesta kelvollisia kuvia on jo neljäsosa!

Alkuviikko meni mukavasti vailla huolen häivää, mutta loppuviikko on valitettavasti ollut hieman synkempää. Työrintamalla näyttää huonolta enkä ole kymmenistä hakemuksista huolimatta onnistunut hommaamaan itseäni edes mihinkään haastatteluun. Kulta täytti yhden työhakemuksen mun kehoituksestani erääseen paikkaan, johon itsekin olin hakenut – arvatkaa vaan kumpi meistä pääsi haastatteluun? En ainakaan mä. Ilmeisesti mä olen ylikoulutettu tiettyihin duuneihin, joihin ihan oikeasti tahtoisin. Omalle alalle taas on aika turha yrittää, kun sinne mulla on liian vähän taitoja sekä kokemusta. Mä en enää tiedä mitä tekisin, yhtäkkiä kaikki itseluottamus on karannut kauas pois ja tilalle on astunut vähemmän mukava kolmikko epävarmuus, itseinho ja alemmuudentunto. Ainoa positiivinen asia tässä on se, että alemmaksi ei voi enää vajota – suunta on siis vain ylöspäin.

Eilen aamulla treenaamaan lähtiessäni tuoksui mun mielestä ihan syksyltä. Onko se ihan oikeasti jo melkein täällä? Tämä kesä on jotenkin ollut ihan älyttömän pitkä, jollain tavalla mä alan kohta olla valmis luopumaan siitä. Syksy tuo tullessaan ainakin uuden kodin, toivottavasti myös jonkin suunnan elämälle. En mä jaksaisi kauaa enää haahuilla kysymysmerkkinä sinne tänne.

The Strokes – First Impressions Of Earth [2006]

Crystal Castles – Crystal Castles [2008]

Kultsi lähti eilen takaisin Säkylään, mulla on vielä tämä päivä vapaata. En saanut aamulla itseäni millään ylös sängystä, vaan hopuin unen ja valveen rajamailla yhteentoista asti. Päivällä kävin KELAssa ja kotimatkalla tajusin sen tosiseikan, että mun elämä armeijan jälkeen on täysin auki. Toisaalta mahtavaa, toisaalta aika ahdistavaa.

Muuttaessani viime vuoden alussa Jyväskylästä takaisin kotikonnuille mulla oli selvät suunnitelmat: ensin opinnäytetyö pois alta ja sitten töitä heinäkuuhun asti, jolloin oli määrä palvelukseen. Näin tapahtui, samoin palvelusajaksi tuli 362 kuten olin ajatellut. Tänään jäljellä on enää 25 aamua, joista niistäkin ollaan noin puolet lomilla. Odotan kotiutumista jo kovasti, mutta mulla ei ole pienintäkään aavistusta mitä sen jälkeen teen.

Opiskelu on tässä kohtaa poissuljettu vaihtoehto, mä olen elämästäni kuluttanut jo 17 vuotta opiskelun merkeissä. Töihin siis on mentävä, vaan mistä tempaista työpaikka tällaisena aikana? Oman alan töitä en ehkä kokopäiväisenä tahtoisi tehdä, mutta saa nähdä onko mulla muuta mahdollisuutta. Seuraavilla lomilla taitaa olla parasta laittaa käyntiin armoton työnhakurumba.

Verrattuna vuoden takaiseen yksi asia – erittäin tärkeä sellainen – on muuttunut. Mä en enää ole yksin, vaan mulla on elämässä joku, jonka kanssa voin jakaa niin ilot kuin surutkin. Se on ehkä tärkeintä maailmassa. ♥

Tänään illalla tosiaan suuntaan Säkylään ja kohti vuoden kovinta koitosta, PV:n pääsotaharjoitusta Maanvyöryä. Seuraavan kerran tulen kotiin juhannukseksi, tarkkaa päivämäärää en vielä tiedä. Ensi viikon alkuun saakka ollaan joka tapauksessa sotimassa Niinisalon maisemissa, jossa myös vietän 25-vuotissynttäreitäni maanantaina. Kuunnelkaa Radio Kipinää (taajuudet löytyvät Maanvyöryn sivuilta), jos kiinnostaa ja/tai on tylsää. Tähän entryn loppuun vielä pätkä mummin alkuvuodesta lähettämästä sähköpostista Kuinka pysyä nuorena?.

Heitä mielestäsi turhat numerot.
Niihin kuuluvat: ikä, pituus ja paino.

Nauti pienistä asioista.

Naura usein, pitkään ja äänekkäästi.
Naura kunnes joudut haukkomaan henkeäsi.

Joskus kyyneleet vaan tulevat. Kestä se, sure ja jatka elämää.
Ainoa ihminen joka on kanssamme loppuun saakka, katsoo vastaan peilistä.
ELÄ niin kauan kuin olet elossa.

Ympäröi itsesi asioilla joita rakastat,
olipa se perhettä, lemmikkieläimiä, muistoja, musiikkia,
kasveja, harrastuksia – mitä tahansa. Kotisi on turvapaikkasi.

Jokaisen tilaisuuden tullen
kerro rakkaimmillesi että rakastat heitä.

Ja muista aina:
Elämää ei mitata hengenvetojen määrällä,
vaan niiden hetkien määrällä, jotka saavat henkemme salpautumaan.

Vasta viisi päivää takana ja miljoona vielä edessä ennen seuraavaa lomaa, tai ainakin miljoonalta se tuntuu. Eilen loppui tammikuussa tulleiden p-kausi ja komppania on jälleen jaettu puolen vuoden miehiin sekä AUKiin + tuleviin pasikuskeihin. Käytännön muutosten lisäksi jako tarkoittaa myös muutosta koko yksikön ilmapiirissä, en osaa sitä selittää mutta sen aistii selvästi. Mua on pari päivää taas ahdistanut turhan paljon, ei tekisi mieli tehdä mitään muuta kuin löhötä punkalla ja karata kirjojen kuvitteellisiin maailmoihin. Lenkkeilyä kohtaan tosin myös olen alkanut jälleen tuntea lämpöä, sen 40-minuuttisen kun voi viettää yksikseen keskellä metsää. Joskus voisi vaikka hölkätä lenkin pimeälläkin, saattaisi olla ihan hienoa.

Lukemisesta sen verran, että Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjat ovat jaksaneet naurattaa koko alkuvuoden. En ole niitä aiemmin lukenut, mutta nyt jotenkin eksyin ottamaan ensimmäisen osan käteeni – ja sitten piti saada kaikki mahdolliset kirjat luettua. Niin huonoa huumoria, että se on jo hyvää! Juoppisten jälkeen menin tutkailemaan sotkun kirjaston valikoimaa ja nappasin mukaan mm. Marian Keyesin Sushia vasta-alkajille (engl. Sushi for Beginners), jonka ahmin vuorokaudessa yli 500 sivusta (ja päivän armeijapalveluksesta) huolimatta. Ei kirja mikään ihmeellinen ollut, mutta sellainen kuitenkin ettei lukemista olisi malttanut keskeyttää.

Tänään on ollut mitä ihanin kevätilma, toivottavasti samanlaista keliä on viikonloppunakin. Meillä ei kovin kummoista ohjelmaa ole (minkä puolesta vähän ehkä ihmetyttääkin tämä kiinniolo), huomenna tiedossa mm. cooperia ja lihaskuntotestiä ja varmasti jotain muutakin. Johtajista suurin osa oli hakenut PIVejä (= pidennetty iltavapaa eli kasarmille tarvitsee palata takaisin vasta puoliltaöin) sunnuntaille, mutta multa ei sitten kukaan kysynyt mitään eikä näin ollen mun nimeä ollut hakemuksessa mukana. No, enpä mä sillä mitään kai olisi tehnytkään.

Tämä viikko on ollut taatusti yksi henkisesti raskaimmista viikoista koko palvelusaikana. Maanantaina saapuivat uudet alokkaat ja siitä lähti todellinen härdelli käyntiin. Itsehän olen vaunukurssilla, me emme osallistu alokkaiden kouluttamiseen p-kaudella lainkaan, vaan hyppäämme kehään vasta kurssin loputtua. Tavallaan olen ihan onnellinen, ettei tarvitse olla siinä hullunmyllyssä osallisena, mutta tavallaan tuntuu kuin jäisi jostain olennaisesta paitsi. Ei sillä etteikö pasin opiskelu ole mielenkiintoista – puhumattakaan siitä, että pääsee ajamaan sellaista! Mutta silti, jotenkin on ollut viime päivinä ollut kummallinen fiilis.

Oloa ei ainakaan yhtään helpota se, kun kenellekään ei viitsi enää puhua mitään, kun heti tulee pelkkää tiuskimista takaisin. Ymmärrän kyllä alokkaiden kanssa päivänsä viettävien alikkien stressaantuneisuuden, mutta ei silti tarvitsisi koko aikaa olla kuin perseeseen ammuttu karhu. Eikä tosiaan kyse ole yhdestä tai kahdesta johtajasta, vaan aiemmin hyvin rauhallisetkin henkilöt ovat muuttuneet ihan täysin. Aika pelottavaa tietyllä tavalla.

Lisäksi alkuviikkoa on varjostanut riita sen yhden tärkeän ihmisen kanssa, ei näköjään tarvitse montaa ikävää sanaa kuulla toisen suusta, kun mieli on jo maassa. Vuorokausi oltiin puhumatta toisillemme, mua ahdisti niin etten pystynyt selvittämään asioita. Onneksi ne siitä selvisivät ja paha olokin helpotti, ainakin osittain. Vähän masentuneelta tuntuu kyllä vieläkin, tiedä sitten miksi, mutta tuleva viikonloppuvapaa tekee varmasti hyvää. Ja ensi viikolla lähdetään ajoleirille! Muutenkin ollaan seuraavat kolme viikkoa maasto-olosuhteissa, ihana päästä pois alokassirkuksesta.