AvainsanaÄrsyttää!

Viime yönä oli töissä sen verran hiljaista, että meidät vuokraihmiset laitettiin jo kahdelta kotiin. Samoilla linjoilla mennään myös tänään, sillä ensi yön vuoro peruttiin jo etukäteen. Loppuviikostakaan tuskin tulee työtarjouksia eli nyt vain on pidettävä peukkuja, että ensi viikolla vilkastuu. Damn, just ehdin päästä töiden makuun.

Seuraavaksi on aika palata hetki taaksepäin, tarkalleen ottaen 19. päivään pian loppuvaa kuuta – ja Nighwishin keikkaan Helsingissä. Oltiin paikalla samoihin aikoihin kun Apocalyptica aloitti lämmittelykeikkansa, ja omalla kohdallani ilta alkoi oikein kunnon ketutuksella. Mulla oli digipokkari laukussa, sillä ajatuksissa oli ottaa siskoskuva ennen keikkaa, eikä viimeksi Nightwishin Hartwallin keikalla laukkuja mitään läpikotaisin tongittu. Tällä kertaa oli toisin: laukun sisältö käytiin tarkkaan ja hartaudella läpi, samoin jokaisen sisälle pyrkijän kroppa. Eihän sitä kameraa sitten saanut viedä sisään lainkaan vaan piti jättää narikkaan. Kumpikohan tällaisen säännön oli mahtanut tehdä, Hartwall Areena vaiko artisti itse? Kummalliselta se tuntuu, koska eihän tuollaisella pikkupokkarilla saa keikkaolosuhteissa muuta kuin tärähtäneitä ja rakeisia otoksia, joista ei taatusti ole muuta iloa kuin muisto kuvan ottajalle paikalla olemisesta. Viimeistään siinä kohtaa, kun Hietala kehoitti yleisöä antamaan valoa “kaikilla sytkäreillä, kännyköillä ja kameroilla” kirosin Hartwallin mielessäni kauimpaan hevonkuuseen. Järkkäritkin ottivat homman ihan tosissaan, eräs lähistöllä istuva kaveri nimittäin heilutteli kännykkää valona ja järkkäri tuli osoittelemaan lampulla kihisten, että “nyt se kamera pois, täällä on kuvaaminen kielletty”. o_O

Kuva © Toxic Kitten

No, sisään päästiin joka tapauksessa ja Apocalypticaakin kuunneltiin ehkä viimeisen vartin verran. Nightwish aloitti ajallaan eikä bändien välissä näin ollen ollut liian pitkää taukoa. Keikka alkoi 7 Days To The Wolves -biisillä, minkä jälkeen tuli niin kappaleita uusimmalta Dark Passion Play -levyltä kuin myös bändin vanhempaa tuotantoa. Uudet biisit menivät kyllä, mutta vanhat kuulostivat auttamatta laimeilta verrattuna Tarja Turusen versioihin. Pahin oli ehdottomasti Walking In The Air, Olzonin ääni ei yksinkertaisesti taipunut riittävästi kyseiseen kappaleeseen. Ikisuosikkini Ever Dream ja Wishmaster olivat setissä ehdottomasti plussaa, mutta uusimman levyn paljon soitetun Bye Bye Beautifulin puuttumisesta annan ison miinuksen.

Kaiken kaikkiaan Nightwishin parivuotisen kiertueen päätöskeikka oli hyvin erilainen kokemus kuin vastaava tapahtuma syksyllä 2005. Entisessä Nightwishissa Tarja Turunen oli kuningatar, johon yhtyeen vetovoima hyvin pitkälti perustui. Nykyinen Nightwish on olemukseltaan täysin erilainen, ja Olzon vaikuttaa enemmänkin pirteältä partiotytöltä jammaillessaan ympäri lavaa laulamisen lomassa. Vielä esiintyjääkin enemmän risuja saa esiintymispaikka, harkitsen vakavasti ryhtyväni boikotoimaan Hartwallia viimeiseen asti. Kameraepisodin lisäksi laittoi ketuttamaan se, ettei joka puolelta katsomoa oltu varmistettu näkyvyyttä lavalle. Meillä oli paikat suhteellisen samassa kohdassa kuin edelliselläkin kerralla, jolloin yläkatsomosta oli täydellinen näkyvyys sekä lavalle että screeneihin. Tällä kertaa näkyvyyttä kuitenkin peitti korkea “pylväs” kaiuttimia, minkä takia esimerkiksi Olzonista näkyi vain vilahdus silloin tällöin. Sen olisi vielä kestänyt mikäli screenit olisivat korvanneet menetyksen, mutta ei: screenit oli suunattu niin, ettei meidän paikkojen kohdalta nähnyt niistä kumpaakaan. Keskellä hallin kattoa roikkui iso möhkäle täynnä screenejä joka suuntaan, mutta sehän ei tietystikään ollut käytössä. Olisi mielenkiintoista tietää miksi ei, ja vielä mielenkiintoisempaa olisi tietää minkälainen taliaivo ei varmista sitä, että kaikkialta näkee artistin edes jollakin tapaa.

Kuva © Toxic Kitten

Niin että kiitos vain keikkakokemuksesta, Nighwish ja Hartwall Areena! Tämän syyskuisen lauantai-illan seurauksena tuskin menen enää Nightwishia katsomaan muuta kuin festareilla (ja silloinkin vain jos siellä on samana päivänä muita mielenkiintoisia esiintyjiä) sekä harkitsen kahdesti ennen kuin astun uudestaan jalallani Hartwallille. Muiden keikalla olleiden kommentteja otetaan mieluusti vastaan.

Nightwish – Century Child [2002]

Ärsyttää-meemiä on näkynyt yhdessä jos toisessa blogissa mutta mulle ei haastetta tippunut. Ei muuta kuin ohjat omiin käsiin, ainakin Saga ja Talvi ovat tämän tehneet.

MINUA ÄRSYTTÄÄ…

Nimessäni: Johanna on taatusti yksi yleisimmistä 80-luvulla syntyneiden tyttöjen nimistä, olisi kiva olla pikkasen vähemmän yleinen nimi. Toisaalta vanhempani ovat mulle nimen valinneet ja siksi arvostan nimeäni – päätös oli kuulemma tehty ennen kuin edes olin pilke silmäkulmassa. ;)

Kasvoissani: Iho. Olen ehkä vähän katkera siitä, että ikää on kertynyt jo neljännesvuosisata ja silti mun iho on edelleen kuin teini-ikäisellä. Millon se oikein menee ohi?!

Vartalossani: Selluliitti, jota on päässyt kertymään jalkoihin ja peppuun. Heikohkot lihakset myös ärsyttävät toisinaan, kiitos vaan Puolustusvoimille niistä vähienkin lihasvoimien kadottamisesta 362 vrk palveluksen aikana. Jalkojen suonikohjujen luulisi ärsyttävän, mutta toisaalta olen kuluneen 10 vuoden aikana oppinut olemaan välittämättä niistä.

Luonteessani: Äkkipikaisuus ja se, että raivostuessani ääneni kuulostaa siltä kuin alkaisin itkeä. Eikä ne hetkittäiset alemmmuuskompleksitkaan mitään mukavia ole.

Vaatekaapissani: Viime aikoina on alkanut yhä enemmän ärsyttää se, ettei mitkään vaatekappaleet tunnu sopivan yhteen. Multa puuttuu joitakin perusjuttuja kuten yksivärisiä t-paitoja, joita voisi yhdistää asuun kuin asuun.

Kotonani: Tällä hetkellä ärsyttää muuttovaihe, osa tavaroista on jo laatikoissa ja laatikkoja lojuu vähän joka nurkassa. Ensi viikon loppuun mennessä pyrin hoitamaan nykyisen kämpän tyhjäksi, sitten vain odottelen pari viikkoa uuteen kotiin pääsyä.

Työssäni: Se, ettei sitä ole! Tämä työttömyys ja tekemättömyys alkaa hermostuttaa, kaipaan niin kovasti säännöllisiin töihin ihmisten keskelle. Onneksi sentään on tällä hetkellä pari webbiprojektia, jotka pitävät mut järjissäni työasioiden suhteen. Ja eilen laitoin hakemuksen ehkä parhaiten mulle sopivaan duuniin ikinä, nyt vain peukut pystyyn haastattelun toivossa!

Ystävissäni: Vikaa on varmasti sekä mussa että ystävissäni, mutta nähdään aivan liian harvoin. Onneksi huomenna näen ihanan ex-kämppikseni Akkikin! Ja tulevina viikkoina tapaan toivottavasti myös muita opiskelukavereita, kunhan vain Jyväskylän reissu saataisiin aikaseksi kullan kanssa. Niin ja Sansu, suakin ois jo ikävä – millon nähään? Monta jäi vielä luettelematta, mutta kaikkia treffaisin oikein mielelläni.

Perheessäni: Mun perhe on maailman paras! Iskältä lentää aina ihan käsittämätöntä läppää, ja äippä jaksaa innostua kaikesta (paitsi mun uusista kengistä) – ainakin hetkeksi. No okei, ehkä se ainainen häsellys välillä vähän ärsyttää. Ja maailman ihanimmassa siskossa ei ole muuta vikaa kuin hetkittäinen angsti ja liiallinen perfektionismi, jotka tosin mun mielestä ovat selkeästi helpottamaan päin. Kai se on vähän niin että mitä isosisko edellä, sitä pikkusisko perässä…

Harrastuksissani: Se, että mun kuukauden jakso Elixiassa lähenee loppuaan. Tykkään kauheasti käydä siellä, mutta ei auta kun ei ole varaa hankkia jäsenyyttä.

Kumppanissani: Se on toisinaan vähän (tai joskus vähän enemmänkin) kujalla ja lisäksi oppinut suodattamaan ehkä 75 % mun puheista läpi korvien. :P

Lemmikissäni: Dharmassa se, kun se tahtoessaan ulos keskellä yötä tulee herättämään maukumalla ja hyppimällä päällä. Miskassa se, että se on taas ollut pari kuukautta teillä tietämättömillä.

Kielenkäytössäni: Satunnainen ei niin kauniiden sanojen päästäminen suusta.

Musiikkimaussani: Ei oikeastaan mikään. Kuuntelen musiikkia laidasta laidaan, joten jos jonkun tyylinen musiikki ärsyttää niin valitsen sillä kertaa jotain muuta.

Kotikaupungissani: Turku on kiva kaupunki enkä oikein keksi mitään huonoa täällä, paitsi yhden asian: Vagabondin liike Hansassa on yhtäkkiä lopetettu! Oli järkytys huomata asia alkuviikosta, kun viikko takaperin olin liikkeessä käynyt eikä siellä silloin ollut mitään merkkejä lopettamisesta.

Ruokavaliossani: Olen kamala sokerihiiri ja muutenkin tykkään kaikesta epäterveellisestä. Miksi kasvikset (hups kirjoitin eka ‘kasvit’ :D) maistuvat niin pahalta?!

Lapsissani: Sellaisia ei onneksi ole.

Naapureissani: Tässä talossa on ollut hyvät naapurit, ei kuulu minkään sortin möykkää toisista asunnoista ja useimmat hymyilevät portaissa vastaan tullessaan.

Nykyisessä elämäntilanteessani: Työttömyys ja rahattomuus ottavat aika hyvin tällä hetkellä päähän, kuten yllä tulikin jo todettua.

Tulevaisuudessa: Tietyllä tapaa se, että se on vielä niin epävarmaa (toisaalta ennalta-arvaamattomuus on elämässä parasta). Mä en tiedä, mitä tahtoisin tulevaisuudessa tehdä enkä edes osaisi vastata kysymykseen missä näen itseni vaikkapa viiden vuoden kuluttua.

Tämä meemi oli selvästi parempi tehdä hyväntuulisena, muuten olisi voinut tulla turhan angstaavia vastauksia. Viimeiset pari päivää ovat menneet ihan jees, pääasiassa juoksevia asioita hoidellen. Tänään oltiin koko perhe + kulta Salossa siskon poikaystävän tupari-/synttärikahvilla, siskon tekemän juustokakun (kuvassa) mussuttamisen jälkeen pääsin myös kokeilemaan Guitar Heroa elämäni ensimmäisen kerran. Aikaisemmin en ollut tajunnut mitä järkeä koko pelissä ylipäätään on, mutta parin biisin jälkeen totesin sen olevan ihan hauskaa ajanvietettä.

Huomenna suunnataan porukalla Tampereelle valloittamaan Särkänniemi, pitkästä aikaa. En edes muista milloin olen siellä viimeksi käynyt, varmaan joskus 2000-luvun alkumetreillä. Sään pitäisi olla passeli huvipuistoiluun ja mikä parasta, hurvittelun jälkeen jäädään kullan kanssa Tampereelle yöksi ja vietetään loppuaika Akkikin luona! Ihana nähdä taas suloista Onni-vauvaa ja Akkikia miehensä kanssa tietysti myös.

Olin tiistaina iskän mukana Alastaron moottoriradalla, kun siellä oli RaMP:n ratavuoro. Itse en päässyt ajamaan (hidas ryhmäkin oli turhan nopea mulle), mutta iskä parempana ja kokeneempana kuskina ulkoilutti Cebaria. Olin ottanut Nikonin mukaan pidemmällä putkella varustettuna, joten mun aika kului pääasiassa radalla kulkevia pyöriä kuvaillen.

Edellisen kerran taisin käydä rata-ajoa kuvaamassa, kun olin juuri saanut hyppysiini upouuden digijärkkärini. Toisin sanoen kolme vuotta takaperin siis. Silloin otin ensiaskeleita Nikonin kanssa ja jälki oli – kuten arvata saattaa – suhteellisen haparoivaa. Netissä julkaistavaksi kelpuutin vähän päälle 20 otosta, en tosin muista yhtään miten paljon ruutuja napsin. Kyseisen keikan kuvasaalis on muuten edelleen nähtävissä Flickrissä, kaikesta huolimatta olen kuvat säilyttänyt julkisina.

Kolmessa vuodessa olen kehittynyt sen verran, että julkaisuun asti selviytyi melkein 100 kuvaa. Kaiken kaikkiaan olin täyttänyt muistikorttia vajaan 400 ruudun verran, joista osa tosin oli yleiskuvaa ynnä muuta ei varsinaisesti yksittäisiin prätkiin liittyvää otosta. Kehitystä siis on, että esimerkiksi tällaisesta tilaisuudesta kelvollisia kuvia on jo neljäsosa!

Alkuviikko meni mukavasti vailla huolen häivää, mutta loppuviikko on valitettavasti ollut hieman synkempää. Työrintamalla näyttää huonolta enkä ole kymmenistä hakemuksista huolimatta onnistunut hommaamaan itseäni edes mihinkään haastatteluun. Kulta täytti yhden työhakemuksen mun kehoituksestani erääseen paikkaan, johon itsekin olin hakenut – arvatkaa vaan kumpi meistä pääsi haastatteluun? En ainakaan mä. Ilmeisesti mä olen ylikoulutettu tiettyihin duuneihin, joihin ihan oikeasti tahtoisin. Omalle alalle taas on aika turha yrittää, kun sinne mulla on liian vähän taitoja sekä kokemusta. Mä en enää tiedä mitä tekisin, yhtäkkiä kaikki itseluottamus on karannut kauas pois ja tilalle on astunut vähemmän mukava kolmikko epävarmuus, itseinho ja alemmuudentunto. Ainoa positiivinen asia tässä on se, että alemmaksi ei voi enää vajota – suunta on siis vain ylöspäin.

Eilen aamulla treenaamaan lähtiessäni tuoksui mun mielestä ihan syksyltä. Onko se ihan oikeasti jo melkein täällä? Tämä kesä on jotenkin ollut ihan älyttömän pitkä, jollain tavalla mä alan kohta olla valmis luopumaan siitä. Syksy tuo tullessaan ainakin uuden kodin, toivottavasti myös jonkin suunnan elämälle. En mä jaksaisi kauaa enää haahuilla kysymysmerkkinä sinne tänne.

The Strokes – First Impressions Of Earth [2006]

Hyi että on lihakset jumissa! Orastava lihaskipu tuntui jo illalla nukkumaan mennessä ja yritin kyllä venytellä, mutta eipä näyttänyt auttavan. Yöllä nukuin jotenkin tosi raskaasti ja näin todella kummallisia unia, aamulla olo oli vähän sekava. En meinannut millään jaksaa herätä, joten tulikin vedettyä joku vajaa 11 h unta palloon. Herätessä joka paikkaa särki, pääkin tuntui raskaalta ja tukkoiselta. Päivä on mennyt samoissa fiiliksissä, paitsi nyt on lihasten lisäksi niskakin jumissa (vaikken ole edes koneella istunut hetkeä kauempaa). Taidan kohta haluta jo nukkumaan… Vai auttaiskohan sauna jumeihin?!

Niinjuu ja syy, miksi olo on sellainen kuin se on? Olin eilen aamulla Elixiassa, tunti oli Power (kuin BodyPump siis) – yli vuoden tauon jälkeen. Koitin kyllä ottaa iisisti painojen kanssa, olisi näköjään kannattanut käyttää pelkästään jotain kilon kiekkoja. o_O No, tuntuupahan ainakin siltä että on jotain tehnyt! Jospa huomenna olo olisi parempi, vaikkakin todennäköisesti se vain pahenee. Uhh.

Laiskottaa ihan hulluna, edelleen. Sain sentään hoidettua työnhakuasiaa vähän eteenpäin, jotain edistystä sekin. Pari webbijuttua pitäisi jaksaa tehdä, harmittaa vaan kun inspiraatio on jossain karkuteillä. Tein yhtä layout-hahmotelmaa, alkuun vaikutti ihan lupaavalta mutta yhtäkkiä pää löi tyhjää eikä hommasta tullut enää mitään. Tällaisissa tilanteissa huomaa hyvin, etten mä ole mikään graafikko… Mistä luovat ihmiset oikeasti keksivät kaikki ideansa?! Ehkä se on geeneissä.

Tulin tänään kotikotiin kissa- ja talovahdiksi, kun porukat lähtivät reissuun muutamaksi päiväksi. On ollut tosi jumitusfiilis, kultakin kun on kotonaan pelailemassa (se on ollut kohta viikon ilman tupakkaa ja ainoa mikä saa sen pysymään rauhallisena on tietokone). Huomenna sentään sisko tulee poikkiksensa kanssa tänne, vähän jotain eloa elämään. Niin ja kaverini M:n luonakin lupasin mennä tässä lähipäivinä käymään, ei olla taas ikuisuuteen nähty. Ehkä olo tästä vielä kohenee.

Iltapäivällä näytti taas siltä, että alkaisi ukkostaa. Ei kuitenkaan alkanut, eikä tuolla ole tainnut edes sataa. Kunpa olisi pari aurinkoista ja lämmintä päivää, jotta voisi makoilla pihalla kirja kädessä! Viime päivinä olen pakoillut jumitusta kirjojen maailmaan, tällä hetkellä menossa Lauren Weisbergerin The Devil Wears Prada – suomeksi tosin. Voisi vaikka katsoa sen elokuvanakin joku päivä.

Nyt takaisin työjuttujen pariin, tavoitteena saada tänään ainakin yksi asia pois to do -listalta. Pakko kyllä vetää välillä jonkun sortin taukojumppa, kun polvet tykkää sanoa eriävän mielipiteensä koneella istumisesta… Ja syödäkin pitäisi. Siitä tulikin mieleen, että voisi leipoa joku päivä! Mä en kovin kummoinen kokki ole, mutta taitoja sopii aina parantaa.