AvainsanaÄrsyttää!

Viikonlopun gines on pyörähtänyt käyntiin, suurin osa komppanioista (itse asiassa vissiin kaikki muut paitsi me) on lähtenyt lomille ja kasarmialue kaikuu tyhjyyttään. Tämä viikko on ollut suhteellisen iisi – tähän saakka. Eilen lähdin heti aamusta Satakunnan keskussairaalaan Poriin, jossa multa otettiin sydänfilmi sekä tutkittiin sydän ultraäänellä. Maaliskuun lopussa sairastellessani lääkäri totesi sydämessäni kuuluvan heikon sivuäänen, jonka halusi tutkittavan. Sivuääni siellä juu on, mutta kyseessä ei ole onneksi mitään sen vakavampaa.

Huomenna viikko muuttuu erittäin rankaksi, sillä lähdetään aamulla marssille (jalan + polkupyörällä), jonka pituus on huhujen mukaan noin 100 km. Kevyellä varustuksella tuollainen ehkä menisikin, mutta tietysti meille on määrätty kenttävarustus – oiskohan sen paino jotain 40 kg. Puhumattakaan intin polkupyörästä, joka on ehkä maailman paskin ajettava. Ei sillä etteikö jo taisteluvyö + reppu -yhdistelmä olisi ergonomian irvikuva… Vähän näyttää siltä, että viikonlopun marssista on tulossa selvästi rankempi kuin AUK-marssi, joka sentään testaa tulevien ryhmänjohtajien kestävyyttä sekä johtamistaitoa rasituksen alla. Tänä keväänä meidän komppanian AUK on muutenkin vaikuttanut kesäleiriltä verrattuna siihen, mitä puolen vuoden viestimiehillä on ollut. o_O

Nähtäväksi jää, selviänkö marssista hengissä vai kuolenko matkalla – tällä hetkellä jälkimmäinen tuntuu todennäköisemmältä. Flunssa ei onneksi ole hetkeen vaivannut ja jalatkin ovat vihoitelleet vain satunnaisesti, sunnuntaina olen varmaan pyörätuolikunnossa. Ai niin, arvatkaapa mitä meillä on ensi viikon ohjelmassa? No tietysti kotiuttamiscooper ja -lihaskuntotesti! Tuollaisen marssin jälkeen ihan normaali liikkuminenkin tekee kipeää useamman päivän, paitsi ehkä jollain superihmisillä. Tulee varmaan todella hyviä tuloksia ensi viikon testeissä. Tässä kohtaa tekisi ehkä mieli kommentoida tiettyjen asioiden järjettömyyttä tässä firmassa, mutta taitaa olla parempi jättää sanomatta.

Red Number Two – Red Number Two EP [2005]

Kiva, kiva.

Oltiin sovittu yhden inttikaverin kanssa, että päästään kullan kanssa kumpikin sen kyydissä Säkylään tänään, kun paikalla pitää olla kahdeltatoista päivällä eikä lomakyytejä mene. Yritettiin jo eilen illalla soittaa kyseiselle kaverille, ei vastausta. Nyt aamulla sitten saatiin se kiinni, mutta: se oli kokonaan unohtanut eikä enää ollut Turussa. No ei muuta kuin soitto toiselle turkulaiselle kaverille, sen kyyti on jo täynnä. Sen perään soitto vielä kolmannelle tyypille, ei vastannut. Hätäsoitto siskolle, jota oltiin asiasta eilen varoitettu – taitaa perhana nukkua eikä vastaa puhelimeen. Ei sitten auttanut muuta kuin pirauttaa porukoille, jotka onneksi suostuivat lähtemään Tapaninaamun ajelulle.

Mitäköhän tulevasta viikosta tulee, kun alkukin on jo tällaista? Ei uskalla edes ajatella… Mahakin kurnii eikä kaapissa ole mitään syötävää, hemmetti. Täytyy varmaan kiskaista pari sissinäkkäriä nassuun.

Viikonloppu Tampereella sujui mukavasti, aika vain kulki aivan liian nopeasti kuten sillä on tapana. Akkikin ja miehensä uusi koti oli ihanan kodikas, ja lauantai-illan tupareissa laulettiin (mä tosin skippasin tällä kertaa, vaikka SingStar tarjosikin sekä Stellaa että Apulantaa), herkuteltiin mm. mutakakulla ja taltutettiin jano vadelmaisella boolilla. Osa porukasta jatkoi iltaa vielä kaupunkiin, mua kuitenkin väsytti sen verran paljon, että seurasin Akkikin esimerkkiä ja kiskoin enemmän unta palloon.

Sunnuntaipäivällä hyppäsin junaan ja matkasin Turkuun, jossa mua kerrankin oli joku vastassa. <3 Päivä oli harmaa ja sateinen, joten hengailtiin vaan mun luona ja tehtiin ruokaa jne. Illalla sitten takaisin Säkylään ja paluu arkeen. Mun polvi alkoi runsas viikko sitten oikutella ja viime viikolla se oli niin kipeä, että pelkkä rappusten nouseminen sai kyyneleet silmiin kivusta. Tänään kävin uudestaan veksissä, vähän siellä kuulemma on nestettä ja pientä rusahteluakin kuuluu, mutta kaiken kaikkiaan on kuulemma yllättävän hyvin parantunut. Huomisiltana alkava marssi (kestää yön yli) multa jää väliin, torstaina pääsen kokeilemaan josko polvi kestää normaalin palveluksen. Toivotaan parasta.

Tänään tuli kapteenilta mielenkiintoinen linjaus: tästä eteenpäin tytöillä ei ole mitään asiaa poikien tupiin ja päinvastoin. Tyttöjä on pelkästään yhdessä tuvassa eli toisin sanoen me nökötetään siellä keskenämme, kun taas pojat voivat hengata ja puhua paskaa myös muissa tuvissa. Tylsää.

(Edellislomilla otettu kuva, kameran takana sisko.)

Tämä on nyt aika pikainen päivitys, sillä kohta mun pitäisi pakata romppeet autoon ja huristella Turkuun. Olen nyt siis kotikotona käymässä, tulin eilen saunomaan ja pesemään pyykkiä. Takana on kahden viikon kiinniolo, eilen tuntui kieltämättä vähän kummalliselta nähdä maisemaa kasarmin porttien ulkopuolella. Oudolta mutta kerrassaan mahtavalta. Harmi, kun meillä on nyt ihan normaali VLV ja huomenna täytyy jo mennä takaisin.

Kahteen ensimmäiseen AUK-viikkoon mahtuu kaikenlaista kuten aamuliikuntaa, viestikoulutusta ja n. 12 km marssi kenttävarustuksessa (taitaa olla suunnilleen 30 kg). Aamuliikunta on ehkä hajottavinta, kun kiskaistaan suoraan sängystä pihalle kylmään ja pimeään juoksemaan hullua tahtia joku vartti. Enhän mä oikeastaan koskaan pysy siinä vauhdissa edes mukana, silmissä sumenee ja oksettaa vähemmästäkin. Hyvin se kyllä herättää.

Marssin jälkeen hartiat ja selkä oli useamman päivän täysin jumissa, jaloissa ei onneksi tuntunut kamalasti. Armeijan varustus ei todellakaan ole paras mahdollinen kannettava, tosin ei sitä kai varsinaisesti marssimiseen ole tarkoitetukaan ergonomiansa puolesta. Tämän viikon viestikoulutus oli ihan mielenkiintoista, opeteltiin mm. rakentamaan kaapelointia sekä käyttämään sanomalaitetta ja radioita. Ensi viikolla on neljän päivän koulutushaaraleiri, jolloin päästään kai käyttämään laitteita maasto-olosuhteissa. Muuten leiri taitaa olla todellinen hajotusleiri, saa nähdä kestääkö sitä ikinä hengissä.

Tänään pyörin hetkisen pihalla ja kuvailin mitä eteen sattui osumaan. Puintihommat on vihdoin saatu alkuun ja keli onneksi näyttää hyvältä jatkossa puinnin suhteen. Kamalan kylmää nyt on ollut, ihan kuin viime vuonna syyskuu olisi ollut lämpimämpi ainakin Jyväskylässä. Tai ehkä aika vain kultaa muistot.

Death Cab For Cutie – You Can Play These Songs With Chords [2002]

Mun jalat ovat viimeisen parin päivän aikana joutuneet kärsimään ja alkavat nyt olla hajalla vähän joka suunnasta. Mä en pysty käsittämään, miten jotkut voivat käyttää päivästä toiseen korkokenkiä! Eikö niiden jalat huuda hoosiannaa sadan metrin jälkeen kuten omani tekevät? Välillä tuntuu, että Converset ja Superstarit ovat ainoat popot, jotka eivät satuta mun jalkoja.

Korkkareiden kanssa ongelmana eivät ole päkiät (vaikka toki nekin vähän rasittuvat) vaan enemmänkin varpaat ja kantapäät. Mun ylipitkät varpaat eivät tunnu sopivan minkäänlaisiin korkokenkiin/avokkaisiin, ja jos ne jollain ihmeen kaupalla sopivat niin aivan varmasti kantapää ottaa osumaa. Pahimmassa tapauksessa tietysti yhdistetään nämä, jolloin itku on jo lähellä mikäli sellaisia kenkiä erehtyy käyttämään. Ajattelin Tampereelta ostamieni Vagabondin ballerinojen olevan unelmat jalassa – ei korkoa ja materiaalikin pehmeää nahkaa – mutta toistaiseksi ne ovat tehneet kantapäät kirkuvan punaisiksi. Toivon todella, että ne muotoutuvat ja alkavat tuntua paremmilta ajan kanssa.

Tänään kävin töiden jälkeen pikaisesti kaupungilla ja heitin jalkaani sandaalit, tuloksena pienet haavamaiset vesikellot kummankin jalkaterän ulkosyrjässä. Mikäli kadut eivät olisi kaupungissa aina niin likaisia, alkaisin vakavasti harkita siirtymistä paljain jaloin tassutteluun.

Se kengistä ja valituksesta, nyt iloisempiin asioihin. Piipahdin eilen Hansan H&M:ssä, jossa silmäni tavoittivat vaatepaljoudesta ihanan mustavalkoraidallisen jakun. Sovitus varmisti asian ja uusi rakkaus oli syttynyt. ♥ Tuumailin, että koska en etsinnöistäni huolimatta ole löytänyt (teko)nahkatakkia, sen voi hyvin korvata vajaamittaisella raitajakulla. Eihän ne tietenkään ole sama asia, mutta ehkä uusi raidallinen ystäväni toimii jopa nahkaista versiota paremmin. Tuore ihastukseni pääsi tottakai heti päälle tänään (klikkaamalla kuva isommaksi + tarkemmat tiedot asusta @ Flickr), huolimatta kevätauringon ihanan lämpimistä säteistä.

Kohta pitäisi lähteä Elixiaan rääkkäämään itseään, viime kerrasta tuntuu olevan jo ties miten kauan (todellisuudessa vajaa viikko). Täytyykin muistaa irtisanoa sopimus, sillä heinäkuusta alkaen mun liikuntapuolesta huolehtii Puolustusvoimat. Siviiliaamuja jäljellä alle 40, hui!