AvainsanaIhkutus

Kevään lempiasia kehiin än, yy, tee – nyt! Kukoistava kirsikkapuu, kuinkas muutenkaan. Lisäksi pari muutakin räpsyä porukoiden nurkista, kun siellä noita turnipseja riittää. Omenapuiden osalta kukkasato näyttää tänä vuonna hieman heikolta, täytynee käydä ihastelemassa omenankukkia jossain muualla. Niiden kukkaloisto taitaakin olla juuri parhaimmillaan.

Olen jo hyvän aikaa kaivannut kaupungista maaseudun rauhaan, tänään ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Viime yö oli aivan kamala, mukelo heräili tunnin-parin välein eikä meinannut millään rauhoittua. Aamulla tyyppi ei sitten suostunut seitsemän jälkeen enää nukahtamaan lainkaan selkeästä väsymyksestään huolimatta, eikä mikään muukaan kelvannut vaan känisi ja itki vuorotellen useamman tunnin. Puolen päivän aikaan lähdin täysin zombina vaunulenkille, minkä jälkeen bebe veti tunnin verran sikeitä eteisessä ja itsekin sain torkahdettua sohvalle. Samaan aikaan tietysti joku teki muuttoa kolistellen ja äänekkäästi kälättäen rappukäytävässä, postinkantajakin tuntui survovan päivän postin luukusta järkyttävällä ryminällä…

Onneksi mies otti aamuvuoron jälkeen jälkikasvun hoteisiinsa ja mä sain ottaa parin tunnin tirsat. Päivä meni siis varsin perseelleen ja kaipuu oman talon rauhaan oli suuri: kuinka paljon helpompaa olisi tänään(kin) ollut, kun olisi vain voinut tyrkätä vauvan pihalle nukkumaan! Kotikotona kaveri vetelee jopa 3-4 tunnin unia ulkona, kun taas kotona sisällä ehkä pari tuntia maksimissaan. Vaan eipä tässä olla tähään hätään kykeneväisiä asunnonvaihtopuuhiin, joten ei auta kuin jatkaa haaveilua. Huokaus.

Blogi on näköjään viime aikoina kääntynyt varsin vauvapainotteiseksi, mutta toisaalta sitähän tämä mun elämä tällä hetkellä on. Arki pyörii niin tiiviisti vauvan ympärillä, ettei paljon muuta ehdi – en ikinä olisi voinut kuvitella, että äitiyslomalla on vielä kiireisempi kuin työelämässä ollessa! Enkä muuten uskalla (enkä tahdo) kuvitella, mitä se tulee olemaan sitten kun joskus palaan töihin… Aika ei tunnu hidastavan vauhtiaan, päinvastoin. Äitiysvapaani loppui tällä viikolla, nyt ollaan jo vanhempainvapaalla. Hui!

Äitiyspakkaus on mahtava asia ja mekin sen otimme esikoiselle viime vuonna. Pakkauksessa oli käytännöllisiä ja kivoja juttuja, mutta myös ihmetyksen aiheita. Tykkäsin valkovihreäraidallisten potkarien ulkonäöstä, vaan käytännöllisyys oli noista kaukana. Koon 50 pökät olivat tosi isot ja löröä matskua (sellaista ribbimäistä) sekä lisäksi mallia leveä & lyhyt jokseenkin kummallisella jalkateräosiolla varustettuna. Milläköhän perusteella vaatteet valitaan äitiyspakkaukseen..?

Jos nuo vuoden 2014 raitapotkuhousut olivat hivenen höntit, niin 2011 pakkauksen raidallinen body/potkarikombo sen sijaan on ilostuttanut useasti. Parempi malli ja kangas, joten pääsivät myös käyttöön useammin. Tädin kanssa keksimme kerran pukea serkkupojan ja meidän plikan yhteneväisiin asuihin, kuvasarja on kieltämättä hihityttänyt aina kun olen kuvia katsonut:

Äitiyspakkauksesta vielä sen verran, että voi jumpe miten ihana on tämän vuoden pakkaus! Viime vuoden pakkaus oli tosi kiva sekin, mutta jotenkin tämä uusi iskee muhun ihan kympillä. Ehkä se on värimaailma: harmaata, oranssia, keltaista, turkoosia. Meidän pakkauksessa oli kyllä lemppariani oranssia, mutta turhan monta ruskeaa tai tekstillä varustettua vaatekappaletta, joista en niinkään välittänyt. Aappa-makuupussi päätyi heti alkuunsa Hippo-serkun käyttöön ja meidän bebe nukkui vaunuissa siskon vuoden 1988 mintunvihreässä pussissa, kunnes Tampereen reissulta löytyi 2015 pakkauksen täydellisen ihana makuupussi.

Katsokaa nyt, tuo laatikkokin on pihvelin hieno! En tunnusta olevani vaaleiden sävyjen ystävä, mutta laatikon lisäksi myös haaleasävyinen pussilakana säväytti metsäneläinaiheellaan. 2015 pakkausta ihasteltuani päätin laittaa omasta pakkauksesta eteenpäin ne, jotka todennäköisesti jäisivät käyttämättä, ja koitan bongailla uuden pakkauksen juttuja kirppareilta. Makuupussi meillä tosiaan on jo, vanu- ja toppapuvut kelpaisivat myös ja mikä jottei pussilakanakin. Muita suosikkejani ovat oranssiraidalliset body & housut, pilvipotkupuku, hyljepotkuhousut sekä turkoosit housut harmaalla vyötäröllä.

(Äitiyspakkauskuvat: kela.fi)

Pidimme miehen kanssa tämän vuoden talvilomat alta pois jo tuossa syys-lokakuun vaihteessa, kun suuntasimme tutulla reissuporukalla kohti pohjoista. Päädyimme tällä kertaa helpottamaan menomatkaa sen verran, että hyppäsimme koko konkkaronkka auto mukaan lukien junaan ja kolistelimme valtion rautateitä pitkin Napapiirille asti.

Perjantai-illalla sateisessa Turussa…

…ja aamulla perillä Rovaniemellä! Yö meni jokseenkin katkonaisesti kolinan, heilumisen ja 2-veen huudon säestämänä; oli hullua vielä sitten illallakin tuntea huojumista kuin olisi edelleen junan kyydissä. Koska majapaikkaan pääsi vasta alkuillasta, lauantaipäivän vietimme Rovaniemen keskustassa mm. lounaan ja muutaman geokätkön merkeissä. Ennen matkan jatkumista poikkesimme Joulupukin Pajakylässä ottamassa ensimmäiset fiilistelyt tulevaan jouluun, itse pukkia emme tosin nähneet livenä.

Lauantai-illalla saavutimme määränpäämme Ylläksen ja saimme asettauduttua taloksi. Edellisen yön ja päivän reissaamisen jälkeen uni tuli varsin nopeasti, mutta onneksi edessä oli kokonainen viikko tuntureiden keskellä. Sunnuntaina lähdimme koko lössi tutkimaan lähiseutua päämääränä Pikkulaki, jossa oleva kätkö meiltä jäi edelliskerralla hakematta. Vaikka paras ruska-aika oli jo takana, kyllä kelpasi ihailla perillä aukeavaa maisemaa – oi Lappi. ♥

Lisää matkakuvia Instagramissa hashtagilla #ruskaretki2014.

Onnettoman hidas päivitystahti näköjään jatkuu, kun kiire ei tahdo hellittää otettaan. Naputtelen tässä siis postauksen tyylikkäästi lähemmäs kolme kuukautta jälkikäteen, liekö tämä jo jonkin sortin ennätys blogin historiassa… Armeija-aikanakin taisin päivittää useammin, heh. Vaikka turha sitä on pahoitella, aina ei vaan aika riitä – varsinkaan kun viikot täyttyvät töistä, kodin laittamisesta ja beben tuloon valmistautumisesta. Ei ole enää montaa viikkoa töitä jäljellä ennen äitiysvapaan alkua, hurjaa!

Ei ole kerta taikka kaksi, kun olen onnistunut missaamaan kesäisen junamatkan rataosuudella Turku-Uusikaupunki, sillä monesti kyseinen erikoismatka tehdään Lättähatulla ja paikkoja on silloin varsin rajoitetusti. Tänä vuonna olin kerrankin ajoissa asian suhteen ja jäin kyttäämään Haapamäen Museoveturiyhdistyksen ilmoitusta kesän reissusta, matkaseuraakin olin puhunut mukaan hyvän lössin. Hyvää kannattaa odottaa, nyt vihdoin pitkäaikainen unelmani toteutui! Saimme liput junaan, joka tosin tällä kertaa ei ollut Lättähattu, mutta sekös olisi intoa vähentänyt. Heinäkuisena sunnuntaiaamuna hyppäsimme siis puoliskon kanssa museojunan P 1921 kyytiin Turun rautatieasemalta ja lähdimme puksuttamaan kohti Uuttakaupunkia.

Alkumatkasta en osannut muuta kuin muuta kuin huokailla ja hihkua, vähän siinä ehkä kimmelsi kyynelkin silmänurkassa (raskaushormonit, ju nou) kun olin niin onnellinen tilanteesta. Lapsuuteni kyseisen radan varrella viettäneenä hienoin hetki oli varmastikin saapuminen “kotiasemalle”, josta loput seurueestamme nousivat kyytiin, ja hetki sen jälkeen kun tuttu rakas talo pilkotti peltojen takana. Matka Turusta Ukiin kesti puolisentoista tuntia ja perillä oli runsaat pari tuntia aikaa hengailla. Nautimme jäätelöä ja virvokkeita Pakkahuoneella, minkä jälkeen suuntasimme naisvoimin muutamalle geokätkölle. Pian olikin aika palata Kalasataman pysäkille ja lähteä paluumatkalle, snif. Takaisin päin mennessä jäimme puoliskon kanssa pois matkan varrella ja sisko miehineen jatkoi Turkuun asti jatkaen eteenpäin meidän sinne jättämällämme autolla.

Oli kyllä aivan mahtava sunnuntairetki, toivottavasti päästään joskus vielä uudestaankin – ehkä seuraavaksi sitten sen Lättähatun kyytiin. :) Loppuun vielä junapäivän asu, ei ehkä helteeseen kaikista sopivin mutta noin muuten aiheeseen oikein passeli. Vaatevalinta oli luonnollisesti Olivia Rougen kellohelmat sydämillä ja päähän sitten mätsäävä huivi, jonka sisko joskus toi festareilta. Nenällä aurinkolasit D&G, korvissa toisen käden punaiset napit ja kaulassa lahjaksi saatu J-kaulakoru. Jalkaan valitsin varrettomat Converse All Starit, joilla oli hyvä hiihdellä pitkin cityä kätköjen perässä.

(Alin junakuva on Felinen kamerasta, asukuvan otti mieheni.)

Haloo Helsinki! – Kiitos ei ole kirosana [2014]

Ehtikö joku kuvitella, että keväästä olisi selvitty ilman kirsikankukkakuvia blogissa? Siltä saattoi ehkä vaikuttaa, mutta totuus on toinen: tottakai mulla oli jemmassa muutama ruutu noista kevään kauneimmista kukista. Äiti antoi jo huhtikuussa mulle oksia maljakkoon, otin siis tavallaan varaslähdön kukkakevääseen mukavasti omassa olohuoneessa. Mutta oli niitä kukkia tosiaan kotikotona puissakin, taisi jopa olla paremmin kuin viime vuonna. Omenankukkia tässä setissä ei olekaan, kun ne kukkivat jonkun aikaa kirsikan jälkeen.

Miten taas jaksaa odottaa melkein vuoden seuraavia kirsikan- ja omenankukkia?