Uusi viikko taas. Tänään on väsyttänyt ihan liikaa, edes aamuinen BodyPump ei saanut virtaa päälle. Töissä melkein nukahdin istualteen, toinen käsi näppiksellä (ctrl+C / ctrl+V / ctrl+A) ja toinen hiirellä. Olin kotona joskus kuuden jälkeen, sitten syöksyinkin jo siskon luokse kyläilemään. Sieltä kävellessäni kotiin ahdisti hetken niin, ettei meinannut henki kulkea, mutta onneksi se meni ohi. Koneelle istahtaessani pillahdin itkuun, kun yli pyyhkäisi mielettömän kova ikävä (jonka luulin jo kadonneen). Selkeästi pitäisi nukkua öisin enemmän ja/tai paremmin.
Lauantaina kävin siis UFFin euron päivillä, noiden hameiden (toinen on vähän ryppyinen, ups) lisäksi löysin vaaleansävyisen raidallisen kauluspaidan, joka tosin on aika jämptin kokoinen. Vasemmanpuoleinen hame on alun perin H&M-tavaraa, sen kohtalosta en vielä ole päättänyt. Lyhyemmäksi sitä voisi ehkä pätkäistä, kun tuo polvet peittävä mitta saa mut näyttämään ihan pätkältä. Oikealla olevassa hameessa oli kokomerkintä 150, aika pieni se kyllä onkin. Molemmilla sivuilla olevat vetoketjut saa auki (alla on siis kangas), jolloin hame on hieman väljempi lantiolta. Tykkään vetoketjuista!
Viime aikoina olen aina hetkittäin saanut aivan huisia inspiraatiopuuskia, joistakin jopa on syntynyt vähän jotain. Liian usein kuitenkin tunnen olevani niin eksyksissä elämäni suhteen, että kaikki tuntuu täysin mahdottomalta. Onko se vain sitä, etten mä oikeasti vielä(kään) tiedä mitä tahtoisin elämälläni tehdä? Vai onko se eron jälkeistä, uuden elämäntilanteen aiheuttamaa hämmennystä, joka katoaa ajallaan? Maailma on mulle avoin, täynnä mahdollisuuksia, mutta mä en osaa/uskalla käyttää niitä. Lukaisin viikonloppuna Kiti Kokkosen sähköpostiromaanin Terveisin Karo, josta tunnistin osittain myös itseni:
Silloin kun minulla oli parisuhde, olin sillä saralla onnellinen, mutta oma henkilökohtainen minäni kaipasi koko ajan jotakin. Tunsin usein olevani tyhjä ja etsin lakkaamatta jotain. – – – Parisuhde loppui, ja löysin itseni. – – – Nyt pitää itkeä parisuhteen perään. Mikään ei koskaan ole tarpeeksi. Niin lattealta kuin se kuulostaakin ja miljoona ihminen on sen jo todennut miljardiin kertaan: nykyajan ihmiselle mikään ei riitä. Ainakaan suurimmalle osalle. Ainakaan minulle. Aina pitää saada jotakin lisää.
– – – Miksi vaatekaapit ovat täynnä vaatteita? Mitä minä odotan ja kaipaan? Mikä on se tyhjiö ihmisen mielessä, jota täytyy koko ajan yrittää täyttää? Miksi ei voi aamulla herätä ja ajatella, että minä olen nyt tässä ja tämä on hyvä päivä? Miksi odottaa ja olettaa yleensäkään yhtään mitään?
Mä odotan ja kaipaan koko ajan jotain, mutta en oikeastaan edes tiedä mitä. Ehkä sitä, että jotain mullistavaa tapahtuisi. Että elämä taas jatkuisi, jollain tapaa uudenlaisena. Kunhan tapahtuisi edes jotain.
