AvainsanaViikate

Seuraavat arkistokuvat uunista ulos, joten tässäpä olisi meidän hääkutsut! Kuten aiemmin kerroin olen juuri se henkilö, joka ei saisi taatusti mitään aikaiseksi ennen viimeistä hetkeä. Hääkutsujen tekeminen ja matkaan saaminen ei ollut poikkeus. Alun perin ajatuksenani oli tehdä ja lähettää kutsut kesä-heinäkuun vaihteessa. Lapin reissulta kotiuduttuamme päätin, että ennen kesäloman loppua niiden on ihan oikeasti oltava valmiina. No niin justiinsa. Heinäkuun viimeisinä päivinä mä lopulta sain kutsut suunniteltua ja printattua, postin kuljetettavaksi taisivat lähteä aivan elokuun ekoina päivinä.

Ideoita olin kerännyt pitkin vuotta Pinterestin hääaiheiselle boardilleni ja kutsujen ulkomuoto ehtikin muuttua moneen otteeseen. Liikaa hienoja ideoita, sanon ma! Tuollaiset niistä sitten tuli, elementtejä vähän joka toisesta inspiraation lähteestä. Kutsu koostui viidestä noin 10×15-kokoisesta osasta, joista yksi oli todellisena hääpäivänä otettu valokuva meistä. Näitä kuvia oli kahta erilaista, kuitenkin siis yksi per kutsu. Tekstiosat väkersin InDesignissa ja tulostin valkoiselle 180 g kartongille. Johtavana teemana oli mustavalkoiset raidat sekä oranssi, fontteja käytin kolmea erilaista. Kansiosan lainaus oli Viikatteen Mintun ja Vernerin häävalssista:

Valssi on ikuinen elämän pituinen

Läjä sidottiin yhteen Tiimarin oranssilla sifonkinauhalla ja koko komeus sujautettiin raidalliseen paperipussiin, joita tilasin Happy Monday -nettikaupasta (100 kpl maksoi yhteensä 5 e). Pussi suljettiin joskus aikaa sitten muistaakseni Teippitarhasta tilatulla oranssilla washiteipillä. Osan kuorista toimitimme vastaanottajille suoraan, kustin poljettavaksi annettuihin kuoriin liimattiin toki valkoinen laatikko osoitetta varten.

En tiedä tuliko kutsuista lopulta sellaiset kuin aluksi ajattelin, mutta ihan tyytyväinen olen joka tapauksessa. Puolisko antoi mulle aika lailla vapaat kädet suunnitteluun ja ainakin väitti tykkäävänsä lopputuloksesta. Kuulemma oli meidän näköisemme kutsu ja sehän kai tärkeintä. Kommenttiboksi on avoin mielipiteille, olkaatten hyvät!

Miten koko ajan tuntuukin olevan maanantai? Menin pitkästä aikaa polkupyörällä töihin, aamusumu kostutti kasvot ja olo oli yllättävän virkeä työpaikalle selviydyttyäni. Ei se kyllä mitään herkkua ole tämä marraskuinen pyöräily, aamulla mennessä pimeää ja iltapäivällä tullessa hämärää. Onneksi iskä luovutti käyttööni neonkeltaisen heijastinliivin, se päällä on hivenen turvallisempi olo pimeälläkin (vaan liian varovainen ei kaupunkifillaroija voi koskaan olla).

Taidan silti kohta hylätä pyöräilyn talven ajaksi ja siirtyä bussimatkustajaksi.

Kuvasarja eräältä lokakuiselta aamulta, kun aurinko heräili sumun keskellä ja ensilumi oli peittänyt maan. Nämä(kin) kuvat saavat kaipaamaan maaseudun rauhaan – voi kunpa omastakin kotikolosta olisi tällaiset maisemat aamuisin! Oma piha, ei naapureita heti parin metrin päässä… No, ehkä vielä joskus.

Lopuksi Peetan inspiroimana kolme hyvää asiaa tässä päivässä:

1. Työpäivä tuntui kerrankin menevän älyttömän nopeasti.
2. Sain roudattua hanurini Elixiaan tauon jälkeen ja TerveSelkä-tunti oli parasta hetkeen. Siellä a) niskajumit sai kyytiä niin että rutisi ja b) yhtenä biisinä soi Viikatetta! Tämä onneton niska/hartia/selkäongelmainen kiittää inspiraatiosta.
3. Tein iltapalaksi helppoa & hyvää ruokaa eikä edes kovin epäterveellistä.

Tämän voisi muuten ottaa tavaksi, koska jokaisessa päivässä on taatusti edes jokin pieni positiivinen asia. Siispä loin tunnisteen Päivän parhaat, jota koitan muistaa päivittää aina silloin tällöin. Ja oman listansa voi toki jättää kommenttilaatikon puolelle, niitä luetaan enemmän kuin mielellään!

Suunnittelematon blogihiljaisuus johtui yllättävästä sairaslomasta, jonka aikana olen pyrkinyt pitämään koneella istumisen minimissään. Viiltävä vatsakipu kun ei ole se mukavin seuralainen dataamiseen… Saa nähdä pääsenkö ensi viikolla palaamaan työpöydän ääreen vai pitääkö mennä uudestaan lääkärin muljattavaksi, vatsa oikuttelee edelleen ja kipulääkkeillä mennään tunti kerrallaan. En ole koskaan pitänyt siitä että kukaan koskee mahaani ja tällä viikolla sitä on paineltu ja survottu useampaan otteeseen. Ynnnngh.

Jätetään sairaskertomus siihen ja palataan ajassa parisen viikkoa taaksepäin. Tämän vuoden festarikesä tuli avattua kesäkuun toisena viikonloppuna Saaristo Openissa, joskaan jatkoa ei ole kovinkaan paljoa tulossa. Kaarinassa järjestetty kaksipäiväinen Saaristo Open oli sekä itselleni että seuralaiselleni Felinelle uusi tuttavuus, jonne meidät houkutteli tänä vuonna paitsi mukava artistikattaus, myös läheinen sijainti. Mikäs sen parempaa kuin päästä illan festaroinnin jälkeen helposti ja nopeasti kotiin nukkumaan!

Saaristo Open – perjantai 8.6.

Perjantaina emme pitäneet kiirettä festarialueelle ehtimisen kanssa ja saavuimme paikalle lähempänä kahdeksaa, jolloin kuulimme vielä loppuosan Elokuun keikasta. Aurinko paistoi mukavasti, joten loikoilimme anniskelualueen nurmikolla niin kauan kuin paistetta riitti. Auringon kadottua horisonttiin oli yllättävän kylmä, lavan edessä nurmi tuntui kostealta ja todella kylmältä. Harmiteltiin kun ei tajuttu ottaa minkään sortin hanskoja mukaan, olisivat meinaan olleet tarpeen.

Dr. Albania kuunneltiin vielä retkihuovan päältä, Alexandra Stania varten siirryttiinkin sitten lavan edustalle. Alexandran musiikki oli menevää, mutta setti harmillisen lyhyt: ehkä viitisen kappaletta. Ja uusimman hittinsä jätti vieläpä esittämättä. Hihiteltiin vähän neidon superlyhelle mekolle, jota laulaja nyki vähän väliä alaspäin. Persikkainen väri yhdistettynä mustaan nahkaliiviin tosin oli aika jees!

Auringon värjätessä iltataivaan lavalle astui lapsuudensuosikkini Kaija Koo, jonka vihdoin ja viimein näin livenä. Se keikka hypittiin ja pompittiin ja laulettiin mukana – eikä tullut kylmä. Illan viimeisenä esiintyjänä lavalle nousi supernainen Samantha Fox, jota ei meinannut erottaa 20 vuotta nuoremmista taustatanssijoistaan. Timmi kuosi, todellakin.

Saaristo Open – lauantai 9.6.

Sateinen festarilauantai käynnistyi jo heti iltapäivällä sillä parhaalla eli tietystikin Viikatteella. Viikonlopun ainoa keikka, joka kuunneltiin aivan lavan edustalla. Porukkaa kerääntyi paikalle loppupeleissä aika paljon, ehkäpä Kouvolan pojat saivat houkuteltua vanhempaa festarikansaa ajoissa paikalle tihkusateesta huolimatta.

Viikatteen setti oli samantapainen kuin pääsiäisen klubikeikalla, joskin festaritapaan hitusen lyhyempi. Keikan aikana kuultiin paljon Petäjäveräjät-materiaalia, minkä lisäksi ilmoille pärähti mm. Pohjoista viljaa ja Tanssi. Viimeisenä kuultiin tuttu veisu Kuu Kaakon yllä.

Kotimaisella otteella jatkettiin ja seuraavaksi lavan otti haltuunsa Apulanta. Apis soitti niin uusia kuin vanhojakin biisejä, ihan uusimpia en edes tunnistanut kun en ole saanut aikaiseksi hankkia keväällä julkaistua lättyä. Itseäni hämäsi Tonin taustalla näkyvä kosketinsoittaja, joka myös lauloi useimmissa kappaleissa. Wikipedia osasi kertoa kiertuemuusikoita olevan yhtyeen riveissä useampiakin, olen näköjään tähän asti pitänyt ennemmin korvat auki kuin silmät.

Apulannan jälkeen Yö veti erikoispitkän keikan, sen aikana kävimme syömässä aurajuustolohta (jossa ei ollutkaan aurajuustoa kun se oli loppu) ja hengailimme anniskelualueen pöytien ääressä. Vettä tuli taivaalta välillä enemmän välillä vähemmän, ja ympärillä örvelsi humalaista festarikansaa ikähaarukalla 30-60. Nice. Yön poistuttua lavalta loppuilta oli pyhitetty ulkomaisille esiintyjille, ensimmäisenä lavalle tulivat rokkipapat aka Uriah Heep. Kyllä ne vaan hyvin jaksaa painaa menemään edelleen.

Lauantain kruunasi pääesiintyjä Within Temptation, jonka lavakilkkeitä rakenneltiin ja testailtiin hyvä tovi. Aikamoinen spektaakkeli olikin muihin esiintyjiin verrattuna! Värimaailma vaihtui yhdestä toiseen täysin erilaiseen, oli taustaefektejä ja savua ja ties mitä. Kappaleiden välissä näytettiin videoita jättimäiseltä screeniltä, synkkiä ja vähän ahdistaviakin. Vanha hitti Stand My Ground sai mut muistamaan hetken Ruisrockista v. 2005: juuri tuon biisin jyllätessä hyppäsin silloin benjin. Ja oi että, miten upea mekko laulaja-Sharonilla oli yllään! Hopeaa, tylliä ja epätasaista helmaa yhdistettynä pitkiin maiharityyppisiin kenkiin. ♥

Yhteenveto

Saaristo Open oli siisti ja rauhallinen festari verrattuna vaikkapa Ruisrockiin. Festarikansa oli selkeästi vanhempaa ja nuorisoa (sanotaan alle 25-vuotiaita) liikenteessä oli aika harvakseltaan. Oletettavasti tästä syystä anniskelualue oli jättikokoinen koko festarialueeseen nähden ja pääosin porukkaa istuikin anniskelualueella – toisaalta muualla ei mitään istumapaikkoja edes ollut. Ihmisten humalataso oli samanlaista kuin muillakin festareilla, mutta totaaliset känniääliöt puuttuivat oikeastaan kokonaan. Kivalla kesäsäällä Saaristo Open olisi parhaimmillaan, nyt lauantain sadepäivän jälkeen jalat olivat väsyneet seisomisesta ja kroppa jäässä runsaasta kerrospukeutumisesta huolimatta. Voisin silti mennä uudestaankin, kunhan esiintyjäkaarti olisi tarpeeksi houkutteleva.

(Kuvat © Jose & Feline.)

Pääsiäissunnuntain iltana tie vei siskon kanssa Klubille, sillä Viikate heitti puolentoista vuoden tauon jälkeen keikan Turun rajojen sisäpuolella. Meinasi tosin käydä vähän hassusti: tuntia ennen showtimea aloin pohdiskella mihin olinkaan kuukausi takaperin ostetut tiketit laittanut… Liput löytyivät lopulta kun keikan alkuun oli enää puolisen tuntia, paikka oli kirjoituspöydän laatikko kuten muistikin mutta ihmeellisen väliin olin onnistunut ne tyrkkäämään. Sitten ei muuta kuin vauhdilla autoon ja kaupunkiin!

Jouduttiin hetki jonottamaan pihalla, mutta kello taisi olla jotain varttia vaille luoviessamme loppuunmyydyllä Klubilla eteenpäin. Lavan lähialue ei oikein houkutellut, joten jättäydyimme suosiolla hieman kauemmas kuitenkin niin että lavalle näki. Ainakin pääosan ajasta, silloin kun kukaan hujoppi ei heilunut edessä. Takana tosin känniörvellettiin senkin edestä, huokaus.

Viikate julkaisi tuoreimman lättynsä Petäjäveräjät maaliskuun lopulla, joten keikalla kuultiin odotetusti monta uutukaista rallia. Herrat tulivat lavalle tuttuun tapaan Haaskalinnut saalistaa soidessa taustalla, varsinainen keikka käynnistyi uuden levyn ensimmäisellä singlellä Sysiässä ja myös toinen aiemmin kuultu kappale Itkijänainen soi niin ikään Klubilla.

Välissä tuli toki vanhempaakin tuotantoa, mm. Ei ole ketään kelle soittaa, Kaunis kotkan käsi sekä Pohjoista viljaa. Lisäksi saatiin nauttia sellaisista mahtavista liveversioista kuin Eräs kaunis päivä (ne rummut! ♥) ja Hautajaissydän, josta Kaarlen tulkinta kuulostaa aina vaan hienommalta. Illan viimeinen oli ehkä hieman yllätyksettömästi Kuu Kaakon yllä, joka on tainnut olla lopetusbiisi jokaisella näkemälläni keikalla syksystä ’09 lähtien. Upea kappale, ei siinä mitään, mutta eiköhän finaalin jo soisi päivittyvän uudempaan?!

Parhaiten mieleen jäi ehkäpä uudelta levyltä soitettu Syysvedet, aivan käsittämättömän hieno kappale! Kaiken kaikkiaan Petäjäveräjät on taattua V-tyyliä ja paranee jokaisella kuuntelukerralla. Kiekko tulee huomenna soimaan taatusti automatkalla, sanoi puolisko mitä sanoi… Mistä tulikin mieleeni, että tarttis varmaan hipsiä tästä pakkaamaan. Adjö!

Humane – Welcome to this Wonderland [2005]

Joulusta kirjoittelen myöhemmin, mutta nyt palaan hetkeksi runsaan viikon takaiseen lauantaihin, Old Texasiin sekä kotimaan kovimpaan artistiin. Ilta alkoi meillä, paikalla oli mun ja puoliskoni lisäksi pari kaveria sekä tietysti vakio V-keikkaseurani eli sisko. Muut joivat sivistyneesti prosentillisia juomia, itse tyydyin kuskin pestiin sekä mustikkaglögiin. Terästämättömänä, tietysti.

Showtimeksi huhu oli kertonut noin puolenyön, joten siinä kymmenen jäljissä hyppäsimme Havuseen ja hurautimme naapurikaupunkiin. Kaarinan paikallinen oli lievästi ilmaistuna mielenkiintoinen mesta, puhumattakaan ihmisistä siellä. Paljon oli kuitenkin Viikate-paitoja liikenteessä, joten myös faneja oli löytänyt paikalle. Lavan edusta oli tyhjä pitkän aikaa, itse asiassa siihen asti kun me vähän ennen puolta kahtatoista parkkeerasimme itsemme heti aidan viereen. Kerrankin eturivissä, eikä tarvinnut edes käyttää kyynärpäitä!

Hieman puolenyön jälkeen kajahti ilmoille Haaskalinnut saalistaa ja herrat astelivat lavalle raikuvien aplodien kera. Lava oli pieni ja eturivin paikat lavassa kiinni, joten koko keikan tuntui lähinnä siltä, että kohta saa jalasta/kitarasta/muusta päähänsä. Eipähän ainakaan ollut kameran zoomille paljonkaan tarvetta.

Setti oli tavallaan aika erilainen verrattuna aikaisempiin tämän vuoden keikkoihin, Kuu Kaakon yllä -albumilta ei soitettu kuin pari rallia ja muuten ilta koostui sitä vanhemmasta tuotannosta. Vastapainoksi vanhalle kuultiin kaksi täysin uutta kappaletta, Itkijänainen sekä tammikuun lopussa julkaistava Sysiässä, joka on ensimmäinen singlelohkaisu tulevalta levyltä. Huikeaa kuultavaa oli myös Hautajaissydän Kaarlen vetämänä!

“En tahdo kultaa, kunniaa / kuulla vain ja ainoastaan – AJAKAA!”

Joku känniurvelo heilui loppukeikan vähän meidän takana ja meinasi mm. kaataa parin metrin päässä olleen kaiuttimen. Kyseinen herra myös päätti mukavasti kääntää taakse suunnatun äänilähteen osoittamaan keskelle, suoraan meitä kohti siis. En muuten enää lähde keikalle ilman korvatulppia! Viimeiset säkeet iskivät tajuntaan sen verran täysillä, että korvat soi vielä seuraavanakin päivänä. Olisi varmaan tarvinnut olla humalassa, niin ei olisi koko asiaa edes huomannut. o_O

Seuraavaksi lähdetään miehen kanssa sulattelemaan joulukiloja salille. Mun edellisestä Elixia-visiitistä onkin taas useampi viikko, kun flunssa vaivasi yllättävän pitkään. Toivottavasti ei enää tule takaisin, niin pääsee taas normaaliin treenirytmiin. Palataan astialle!

(Kuvat © Feline ja Jose.)